Mitenköhän tätäkin viikonloppua voisi kuvailla?
Se tuli, oli ja meni jättäen jälkeensä taas kasan huonoja muistoja.
Jep. Iskä taas... Ei, ei siitä sen enempää, en halua edes miettiä sitä nyt. Kiitän vain Jumalaa (?) siitä, että osaan meikata hyvin, hah. Kerron tuosta ehkä tarkemmin joskus, kun siihen pystyn, minun on pakko jossain vaiheessa puhua siitä jonnekin.
Viikonloppu tosiaan oli ja meni. Sain vihdoin otettua itseäni niskasta ja luettua biologian kirjotuksiin, jotka tosiaan on 2 viikon päästä. Ei sinällään paineita, koska päätin ja olen jo kaikille sanonutkin, ettei kannata korkeaa arvosanaa odottaa, menen vain katsomaan miten homma toimii.
Kuitenkin pakko myöntää että mitä lähemmäksi kirjoitukset tulee, sitä enemmän jännittää ja toisaalta myös harmittaa. Taas kaikki muuttuu, taas pitää miettkä mitä haluaisi tehdä elämällään.
Taas pitää etsiä uudet kaverit, mikä harmittaa minua eniten, koska lukiossa meillä on ollut todella hyvä kaveriporukka, joiden kanssa on saanut nauraa ja viettää aikaa ilman kiusallisia hiljaisia hetkiä.
Olen huomannut, että porukka vaikuttaa minunkin luonteeseeni. Aikaisemmin olin todella ujo, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään ilman pakottamista. Nyt olen alkanut puhumaan, uskallan sanoa mielipiteeni ja tärkeimpänä olen oppinut nauramaan itselleni, saan usein muutkin nauramaan jos on hyvä päivä.
Kaikki hyvin muuten. Välillä tulee masennus, välillä iho huutaa terää, mutta minä laitan vastaan. En suostu viiltelemään, en ilman kunnollista syytä. Viiltelyn on korvannut otsassa olevan aran kohdan painaminen, satutan itseäni jättämättä jälkiä. Haluan vain syyn itkeä. Syyn, jonka voin toisille todistaa.
Ajatukset hyppii taas, en pysty keskittymään. Ahdistaa, väsyttää, pelottaa, harmittaa. Mieli on taas täynnä kysymyksiä, kun pitäisi nukkua. "Onko loppuelämäni tällaista?" "Loppuuko tämä muuten kuin kuolemalla?" "Miksi?"
Toivotonta. Alan taas luovuttamaan. Elämäni ei tunnu muuttuvan mitenkään. Olen tuomittu pyristelemään päivästä toiseen. Mieleni on väärässä paikassa, se haukkoo happea, se on eksynyt sumuun.
Eksynyt. Se kuvaa minua parhaiten. Olen eksynyt, en tiedä, mitä teen elämälläni, en uskalla miettiä tulevaisuutta. Onko minulla sellaista? Jos on, onko se samanlaista taistelua kuin tähänkin asti? Muuttuuko se paremmaksi, onko minulla vielä toivoa?
Musiikkia. Soinu viikonlopun täysillä. Ehdoton lemppari tällä hetkellä ♡ I'll be coming home. M. Shadowsin ääni, luoja ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti