30 päivää

Tänään on 30. päivä ilman tupakkaa.

Valehtelen.

14.2. poltin yhden, ahdisti ihan helvetisti kaikki.

Tiesittekö että nikotiini lisää dopamiinin määrää aivoissa?
Dopamiini on keskushermoston välittäjäaine joka vaikuttaa aktiivisuuteen ja liikkeeseen. Se saa ihmisen tekemään, vaikuttaa ihmisen liikkeisiin (estää mm kouristuksia) ja myös virkistää nostamalla sydämen sykettä ja verenpainetta.

Dopamiinin lisääntyminen aivojen ns. mielihyväalueella saa aikaan mielihyvän tunteen joka on tuttu monelle tupakoijalle. Lisäksi dopamiini patistaa ihmisen tekemään jotain, "antaa" ihmiselle viitseliäisyyttä tehdä jotain. Tämä nikotiinin vaikutus on siis samankaltainen kuin masennuslääkkeiden toimintaperiaate.

Älkää ymmärtäkö väärin, en suosittele tupakoimista kenellekään. Kaikkien pitäisi tietää että tuon yhden hyvän mukana tulee miljoona pahaa, kuten riippuvuuden aiheutuminen elinikää lyhentävään savukääryleeseen jonka ainesosia käytetään myös mm. rotan- ja hyönteismyrkyissä.

Itsellä on eniten ikävä itse tapaa. Välillä ajaessa avaan ikkunan automaattisesti, ennen kuin tajuan ettei minulla ole tupakkaa. Leffan jälkeen kierrettään nykyään sisäkautta autolle koska minulla ei ole tupakkaa jota polttaa matkalla autolle. Veljee lähden pakkasella hakemaan 15min myöhemmin koska ikkunoita ei enää tarvitse sulattaa auki.

Minun tekee helvetisti mieli tupakkaa.

Ja toisaalta, tekee helvetisti mieli viiltää.

Kumpikin sai nyt jäädä.
Pidän molemmat aisoissa, en enää alistu niille vaan päinvastoin.

.
.
.

En usko tuota itsekään.

Unta, juomaa ja tupakkaa

(7.2.2015 13.48)

Uhkaava armeija--> Musertava paine tai uhka toisen ihmisen, viranomaisen tai viraston taholta
Juokseminen--> Pois jostain - vaikeuksia.
Karkaaminen--> Pettymys rakkaudessa.
Pelko--> Vaikeudet voitetaan. 
Piileskely--> Jos sinä - varo huonosti harkittuja tekemisiä.
Suudelma--> Nautintoa.
Taistelu--> Vakavia riitoja.
Takaa-ajo--> Jos olet takaa-ajettuna - mieti, mikä sinua ahdistaa.
Viholliset--> Apua uskollisilta ystäviltä.

Näin viime yönä unta että olin siviilinä sota-alueella. Olin talossa R:n kanssa ja piilouduimme vihollisarmeijalta. Konttasimme lattialla ja piilouduimme kaappeihin ja kellareihin kun sotilaat tulivat sisälle. En oikeastaan muista tapahtumia unesta mutta muistan pelon. Ja että olin onnellinen että juuri R oli kanssani eikä kukaan muu. Heräsin, kun unessa suutelimme R:n kanssa ja huomaamattamme huoneeseen tullut sotilas ampui häntä selkään.

Minua ahdistaa T. Hän pyysi minua luokseen katsomaan leffaa ja minä suostuin ennen kuin olin miettinyt sen tarkemmin. Jos uneen on uskominen, edessä on esteitä, vaikeuksia, riitoja ja pettymys rakkaudessa mutta myös nautintoa. Vaikeudet voitetaan ja saan apua uskollisilta ystäviltä.
Voi pitää paikkaansakin, tiedän ettei tästä tule mitään vakavaa, mutta silti toivon sitä, sekä T:n että R:n kohdalla.
.
.
.
(8.2.2015 1.29)

Äsken tuli vähän riitaa veljen kanssa. Tai ei niin vähääkään. Pidättelin itkua ja  kiukkua, halusin raadella itseni vaikka olin vihainen veljelleni. Oli pakko lähteä pois, joten tulin kotiin. Ja vedin perseet. Tai yritin, mutta juomat loppuu kesken kuotenkin joten parasta luovuttaa Salmiakki ja Baileys pullojen jälkeen.

On vain pidemmän aikaa ollut halu nollata tilanne. Unohtaa kaikki ajatukset hetkeksi ja elää hetki ilman huolia huomisesta tai ensiviikosta tai ensi vuodesta.

Vittu että tekee mieli tupakkaa. Kävin jo äiden piilot läpi, mutta niissäkään ei ollut askia, ilmeisesti äite on oppinut aikasemmista kerroista.
Aina kun viha on vyörynyt päälle on tehnyt mieli tupakkaa. Aina kun on vituttanut tai väsyttänyt tai itkettänyt on tehnyt mieli tupakkaa. Mutta silloin harvoin kun on ollut ok fiilis, en ole edes ajatellut tupakkaa.
Stressipolttaja.

"Ei tupakoimista koskaan lopeta täysin.
Kun tulee paha paikka, turvautuu aina tupakkaan."

Purkautumista

Toinen viimeksi tekemistäni viilloista on tulehtunut.

Päätä särkee koko ajan.

15 päivää polttamatta.

Välillä päälle vyöryy viha. Vihaan kaikkea, haluaisin itkeä vihaani.

Olen hiljaa ja opin elämään.

Pitäisi tehdä äiden veroilmoitusta. Ja hakea tukia kun vihdoin sain iskän tulot tietooni.

En jaksa nyt välittää. En jaksa.

Hyödytöntä. Turhaa.

Kuten minäkin.

En jaksa. Kaikki kaatuu päälle.

Helvetti.

Päivä

Klo 9.00
Herätyskello. Herään ja hetken kuluttua tajuan olevani kotona enkä mummulla tutussa sängyssä.
Kuuma. Päätä särkee. Liian vähän unta, taas.
Parempi netti kuin yöllä, tuuli varmaan vaikutti.
Selailen ilmoituksia kun iskä tulee huoneeseen. Puhumme niin kuin se olisi joka päiväistä.
Vittu. Viillot.
Iskä ei onneksi tajua katsoa, hän istuu normaalisti pöydän ääreen ja syö leipäänsä. Vedän peiton käteni päälle ja häpeän lisää.

Klo 9.43
WhatsApp.
Q.
"Huomenta"
Keskustelemme, laitan hänen kaverilleen viestin jossa koitan saada hänet puhumaan enemmän Q:n kanssa.
Lähden mummulle. Sitä on edeltänyt tappelu pikkuveljen kanssa joka pitää aamuisin herättää kysyäkseen lähteekö hän mukaan tai hän on vihainen koko päivän. Kakara.
Matkalla ei pala yksikään tupakka. Ensimmäinen kerta aikoihin, vajaaseen vuoteen.

Klo 11.45
Mummulla.
Jatkan keskusteluja I:n ja Q:n kanssa, erikseen ja ryhmässä.
Makaan sängyssä, väsyttää, on kylmä.
Muut tulee navetasta.
Syömään.
Kahvia ja leipä.
Sänkyyn.
Muut ovat lähdössä ulos. Minunkin pitäisi mennä.
En jaksa. Väsyttää. Nukahdan ennen kuin he ehtivät ulos.

Klo 15.22
Herään.
Olen nukkunut 2 tuntia.
Päänsärky on poissa.
Juoppo täti esittää taas. Tekee helvetin tärkeänä kotitöitä.
Käännän selän hänelle. En nyt jaksa.
Selaan jälleen ilmoitukset.

Klo 15.28
Q lähettää viestin.
Pelko. Tarkoituksellisesti?
Puhumme 50min ajan, sitten hän menee nukkumaan.
Jossain vaiheessa äite ja täti tulevat sisälle. Katselemme nauhoituksia pois.
18 aikaan syömme.

Loppuilta on mennyt palloillen asiasta toiseen. TV, leipominen, viestittely I:n kanssa.
Q:sta ei ole kuulunut 16.18 jälkeen.
Pelottelin jo hänen kaveriaankin, mutta ilmeisesti sekään ei saanut häntä laittamaan viestiä Q:lle.
Toivon todella että Q on kunnossa. 

Rukoilen, että hän on kunnossa vaikken Jumalaan uskokaan.

3 viiltoani jomottaa kädessä. Haluan ne pois. Haluan ihoni kuntoon. En saa viiltelyltä enää mitään muuta kuin kipua ja häpeää. En nauti siitä enää, en tarvitse sitä enää. Voin elää ilman sitä.

Ainakin luulen niin.
Toinen asia kun tulee taas heikko hetki.
Viimeiseen asti ilman.

Paluu nykyhetkeen

Lomat on näköjään alkaneet. Minulla mikään ei ole muuttunut. Vaikka pitäisi muuttua. Tarvitsen muutoksia, mutta en saa niitä aikaiseksi.

Pitäisi ottaa yhteyttä psykoterapeutteihin. En saa aikaiseksi. Epäilen motivaatiotani. Välillä tuntuu etten tarvitse sitä, välillä tiedän tarvitsevani, mutta tiedän etten jaksaisi raahautua paikalle.

Syksyn YO-kirjoitukset piyäisi maksaa. En  saa aikaiseksi ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää että lasku toimitettaisiin minulle, sillä en koululle pysty raahautumaan. Eräpäivä kuulemma ensi maanantaina.

Olotila heittelee. Aamulla heräsin ylpeänä itseeni. Kello oli 7, olin nukkunut vain 4h mutta olin pirteä. 5min ja teki mieli viillellä. Äsken olin iloinen, nauroin, nyt haluaisin tappaa ihmisen katseellani. Samaa vaihtelua kuin syksyllä. Se pelottaa.

Rahat loppuvat. Sekä minulta, iskältä että äideltä. Vuokraa pitäisi onnistua pienentämään. H:n kanssa suunniteltu kaksiota. Olisi halvempaa, mutta tarvitsen sen tilan itselleni, jossa voin vetää rauhassa itkupotkuraivarit ja sitten nauraa itseni puolikuoliaaksi. Ja paikan jossa lukea kokeisiin. H:n kanssa en siihen onnistu. En tiedä mitä tehdä.

En todellakaan tiedä mitä tehdä.

Tarvitsen elämänkäyttöohjeen.

Kaikki vain on niin väärin.

Haluaisin tavan päästä polttamaan ilman kyselyjä.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

Yökkönen

Kävin yöllä pihalla. Klo 00.42. Poltin tupakan, ensimmäisen joululoman aikana. Seisoin keskellä yötä pihalla vesisateessa. Oli pilkko pimeää, vain tupakan tulipesä hohti valoa. Olin yksin hereillä, ulkona vesisateessa ja pimeässä. Muutama kyynel valui, mutta en saanut itkettyä.

On taas niin paha olla.

Lintuna

Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.

Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.

Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.

Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.

Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.

Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.

Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani. 

Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.

Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.

Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.

Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.

Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.

Musiikkia.

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Tekopyhää

L pyysi terää. En. En halua viedä sitä hänelle. Periaatteessa, jos veisin terän hänelle, antaisin hänelle luvan viiltää. Luovuttaisin hänen kohdallaan. En uskoisi, että hän voisi selvitä tästä, että olisi aivan se ja sama viiltääkö hän vai ei, ei hän kuitenkaan tule selviämään.

Miksei hän saisi viiltää? Koska hän ei pysty tai osaa rajoittaa sitä. Kun hän viiltää, hän viiltää syvälle ja niin useasti, että hän saa veren vuotamaan. Vuotamaan niin paljon, että käsi puuttuu, että veri vähenee kehossa.

Osaanko minä muka rajoittaa? Mielestäni kyllä. En tavoittele viiltämisellä kuolemaa. Tavoittelen vain kipua, syytä itkeä. Oikeutta itkeä kivusta, jonka voin jotenkin todistaa itselleni.

Viilsin viimeksi eilen. Miksi? Huvikseni. Koska minulla oli mahdollisuus. Miksi pystyn lopettamaan tupakoinnin, mutta en viiltelyä? Kumpi niistä onkaan vaarallisempi? Tupakointi lyhentää elämääni 10 vuodella, viiltely voi lopettaa sen tähän hetkeen. Minä tiedän, että pystyisin lopettamaan viiltelyn, että voisin elää ilman sitäkin. Nyt en vain halua, sillä haluan itkeä tämän pahan olon ulos minusta. Sitten kun olen itkenyt, sitten lopetan. Keskeytän, ainakin hetkeksi.

Päivä historiassa

Itkin koko fysiikan tunnin. Kävin tunnin aikana 3 kertaa vessassa rauhoittumassa ja kuivaamassa kyyneleet.

Tuli taas pienimuotoinen riita L:n kanssa. Sanoin pahasti, todella pahasti. En ymmärrä, miksi sanoin niin. En ajatellut ollenkaan lähettäessäni sen viestin. Toivottavasti hän ymmärsi etten oikeasti tarkoittanut sitä.

Koko päivän 13-17 minä itkin. Tai yritin itkeä. Itku jäi kurkkuun, kyyneleet haihtuivat.

15 aikaan L soitti. Kyyneleet. Tuli taas niin paska olo hänen puolestaan. Hän ei saa kirjoittaa blogia, en kestäisi sitä enää. Hänellä on käytössä netitön kännykkä, en kestäisi sitäkään. Joku kyttää häntä koko ajan, en luultavasti kestäisi sitäkään.

Olin A:n ja P:n kanssa leffassa. Ennen leffaa oloni oli huono. En olisi jaksanut mennä leffaan. Leffan jälkeen rentouduin. Heidän jatkuva vitsailunsa teki hyvää, minäkin nauroin oikeasti.

Olotila? Väsyttää. Viiltelin 23 aikaan. En tiedä miksi. Viiltelin, koska pystyin siihen. Nyt käteen sattuu, se puutuu vähitellen. Veri vuotaa ja minua hävettää. 

4. päivä polttamatta. Tuntuu helpolta fyysisesti, mutta koko ajan tekee mieli polttaa. Minulla ei ole minkään muun laisia vieroitusoireita, kuin vain kaipuu siihen tuttuun toimenpiteeseen. Aski taskusta, tupakka askista, aski taskuun, tupakka huuleen, sytkä taskusta, tupakan sytytys ja ensimmäinen henkäys. Kaipaan sitä.

Anteeksi, että tästä tuli tällainen rikkinäinen teksti. En jaksa nyt keskittyä.

noin

Klo 12.57. Tunti loppuu. Nopeasti pois. Alas pukemaan takki. Vessaan. Hetki miettimistä. "Teenkö?" Viha tuijottaa minua peilistä takaisin. Valun lattialle istumaan.
Terä esille. Vielä hetki miettimistä. Viilto. Toinen. Kolmas. Riittää. Annan haavojen vuotaa hetken. Viilto. Paperi päälle, sidon sen sideharsolla kiinni. Kerään itseni ja tavarani ja poistun vessasta.
Tupakalle. Viimeinen tupakka. A ja P vitsailevat. Seison hiljaa, hymyilen ja naureskelen mukana. Kyyneleet koittavat päästä esille.

Saatana.

Nii mikä hinta?

Lueskelin tässä aikani kuluksi vanhoja postauksiani. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani tapaani kertoa H:sta. "Hänen seuransa ei aina tee minulle hyvää."

Tänään minulla oli aika psykologille ja puhuimme minun ja H:n riidasta. Kysymykseen, "miltä sinusta nyt tuntuu, kun riidasta on kulunut jo viikko", en miettinyt vastausta kauaa.

"Helpottunut. Mutta totta kai harmittaa, kun aiheutti riidan ja menetti kaverin."

Hetken aikaa olimme molemmat hiljaa ja sitten minä jatkoin:
"Mutta toisaalta, H:han siinä kaivoi verta nenästään. Enkä mä ny tie menetinkö mä kaverin, ei kaveri ois sanonu niin."

Olen psykologikäynnin jälkeen miettinyt, miten elämäni on muuttunut ja mihin suuntaan.
1. Saan keskityttyä läksyihin ja saan mennä nukkumaan silloin, kun haluan.
2. "Joudun" selviämään omillani, eli en voi välttää viiltelyä sillä, etten ole yksin, vaan minun pitää taistella itselleni hyvä syy välttää viiltely. Siinä olen muuten onnistunut todella hyvin, jo 5 päivää ilman viiltelyä, vaikka välillä on tehnyt todella paljon mieli.
3. Saan olla yksin, kaikessa rauhassa jos vain haluan. Minun ei tarvitse olla valmis lähtemään elokuviin tai kaupoille heti koulun jälkeen, vaan voinmennä kotiin ja vaikka nukkua koko loppu päivän.
4. Voin huoletta nähdä muitakin kavereita ilman, että ilmotan siitä toiselle tai keksin tekosyitä.
5. Kukaan ei enää jatkuvasti nalkuta tupakoinistani, alkoholin käytöstäni tai syömisestäni. Eikä kukaan ole enää vieressä valittamassa kuinka "läski" on tai kuinka haluaisi subin salaatin tai haluaisi lenkille. Saan kaikessa rauhassa ahmia karkkia ja löhöillä kotona ilman, että joku on vieressä valittamassa.
6. Mielialani on ollut paljon parempi kuin aikaisemmin. Kaikki ovat huomanneet sen, jopa psykologi sanoi minun vaikuttavan iloisemmalta.
7. Huomasin, että osaan puolustaa itseäni. En enää suostu olemaan kynnysmatto, ainakaan niin paljon kuin H:lle olin. Minun sietokykyni on laskenut, en kestä enää yhtä paljon vittuilua ja nalkutusta kuin ennen.
8. Nyt kun voin itse paremmin, minulla on voimia ja etenkin aikaa auttaa muita.
9. Minulla on nyt oma kämppä, vain minun käytössäni oleva asunto, jossa voin vaikka laulaa oopperaa sukkahousut päässä. Eikä minun tarvitse enää keksiä tekosyita, miksei H saisi tulla kämpälle, kun kavereita on tulossa juomaan tai viettään aikaa luokseni.
10. Elämä hymyilee. Kaikki tuntuu olevan rennompaa. Minulla on vapaa-aikaa, jolloin voin kaikessa rauhassa lukea, kuunnella musiikkia tai vain olla.

Kaikki on siis paremmin kuin aikoihin. Voisin välillä kuvata oloani jopa onnelliseksi. En menettänyt mitään, sain vain aikani ja uskon itseeni takaisin.

Tähän päivään.

Yö oli aivan kauhea. Unilääkettä en tosiaan vähään aikaan saa, koska itsetuhoinen käyttäytymiseni estää sen. Nyt on pärjättävä vain 3mg melatoniinilla.
Otin eilen illalla 7 aikaan kaksi tablettia, jotka alkoivat vaikuttaa 22 aikaan.
Nukahdin 23 aikaan, mutta heräsin puolilta öin. 15min pyörin hereillä ennen kuin vaivuin horrokseen: kuulin koko ajan kellojen raksutuksen, mutta samalla näin taas todella outoa unta.
2 aikaan havahduin horroksesta ja automaattisesti otin kännykän käteeni. Viesti B:ltä WhatsAppissa, vastaan siihen ja nukahdin.
4.32, muistan ajan tarkkaan sillä se liittyi jotenkin uneeni, havahduin jälleen, katsoin kännykkääni ja vaivuin jälleen horrokseen. Uudelleen heräsin 6.39, enkä enää saanut unta. Päätin nousta ja lukea vielä kertaalleen kemian alueen läpi.

Koe alkoi 9.00. Olin valmistautunut vaikeaan kokeeseen, josta en välttämättä pääsisi läpi. Koe kuitenkin vaikutti helpolta, ja osasin vastata kuuteen tehtävään, niin kuin pitikin.

Palautin kokeen 11 jälkeen ja sain vastaukset lapulla. Vasta alhaalla katsoin lappua: olin tehnyt huolimattomuusvirheitä todella paljon ratkaiseviin kohtiin. Vitutti. Koe tuntui menneen hyvin, mutta nyt saan olla onnellinen jos pääsen läpi. Uusinnoista tulee helvettiä, jos kemiakin jää sinne.

Vielä olisi torstaina äikän koe, jota ei tarvitse stressata ollenkaan ja ensiviikon tiistaina fysiikka 7:n koe, jota puolestaan on pakko stressata. Toisaalta olen iloinen, jos pääsen sen läpi, mutta tavoitteena on kuitenkin saada vähintään 6.

Tänään olisi vielä tarkoituksena nähdä L pitkästä aikaa ja käydä leffassa E:n kanssa. Huomenna vapaata 12 asti, joten luvassa paljon nukkumista. 

Tulipa taas pitkä jaarittelu. Jaksakaa lukea, arvostan sitä todella! 

Man overboard, help?

Olen taas niin masennuksen kourissa. Taistelen itseäni vastaan, etten kaiva terää esille ja viillä. Minä häpeän arpiani, ne eivät ole luonnollisia, ne suorastaan huutavat olevansa epäaitoja, vihan ja surun tekemiä.

Haluaisin puhua, saada kontaktin toiseen ihmiseen. En jaksaisi olla yksin ajatusteni kanssa. Odotan taas, että kännykkä ilmottaisi viestistä, kommentista FBssä, tykkäyksestä Instassa. Jotain edes! Eikö kukaan todella muista, että minäkin olen olemassa, myös viikonloppuisin?

Olen nyt ollut 28 tuntia mummulla. Siitä ajasta olen nukkunut 13 tuntia. Silti olen väsynyt. Helvetti.

Äiten kanssa en ole ehtinyt puhua juurikaan. Pääasiassa aina, kun olemme olleet kahden,  hän on kertonut viikostaan, miettinyt mitä tänään pitäisi tehdä ja puhunut pikkuveljenikin ongelmat samalla istumalla.
Haluaisin kertoa äidelle kaiken, niin kuin pienenäkin tein. En vain pysty siihen enää, jokin minussa ajattelee tuottavansa pettymyksen äidelle, jos kerron kaiken.

Esimerkkinä tupakointi. Äite ei tiedä, että poltan, viikonloppuisinkin olen onnistunut välttämään kiinni jäämisen. Eihän se toisaalta enää äidelle kuulu, olen täysi-ikäinen, joten saan itse päättää. Äiden mielipide on kuitenkin aina tärkeä, eikä hänelle haluaisi tuottaa pettymystä tai saada häntä huolehtimaan.

En tiedä mitä voisin tehdä. Ahdistaa. Mielummin kertoisin, kuin jäisin ns "kiinni" polttamisesta. Se kuitenkin olisi jotenkin jalompaa tai moraalisesti oikeammin.

Äh. Annan asioiden olla ja menen nukkumaan. Vältän itseni mollaamisen ja satuttamisen. Vältän ahdistuksen. Vältän muut ihmiset.

Savustus

Herään 10.30
Aamuröökille, pakko pukee äkkiä jotkin vaatteet päälle ja mennä ulos.
Sisälle. Suihkuun, pukeen, syömään, meikkaan, hiukset. 2 tuntia lähtöön. Sänkyyn makaamaan, torkutan.

13.15 ylös vielä väsyneempänä. Nopea vilkaisu peiliin ettei rajaukset ole levinneet.
Takki päälle ja pysäkille. Päivän toinen rööki. Ehtii polttaa toisenkin ennen kuin bussi tulee. Bussilla keskustaan, toisella bussilla psykologille.

Kello 13.50. Ehtii hyvin polttaan.

14.00 sisälle psykologille, 30min puhumista joka vain sekoittaa päätäni vielä enemmän. Psykologi saa minut tuntemaan ettei lapsuuteni ollutkaan hyvä. "Saitko itkeä lapsena?" Sain, itkin koko ajan, välillä kysyttiin miksi sä taas itket. "Eli et saanu itkee lapsena ilman syytä?" Fine, niin kai sitten saatana.

14.40 ulos psykologilta. Rööki, pysäkille venaan bussia. Bussilla lukiolle, ehdin fyssan tunnille. Kävelymatkalla palaa kaks röökiä. Tunnilla 45min.

16.00, bussi tulee 16.21, tai pitäisi tulla, se on taas myöhässä. Pysäkille 16.25, ehtii hyvin polttaan.

Bussiin 16.30, 15min matka kotiin. Pois bussista ja heti tupakka palaan. Kävelen talon tupakkapaikalle polttamaan. Tumppaan ja huomaamatta toinen tupakka syttyy. Poltan ja sisälle.

17.00 ruoanlaittoa, syömistä, loikoilua.
18.30 ulos tupakalle, poltan kaksi, en kuitenkaan jaksa enää tulla uudestaan. Sisälle tekeen läksyjä.

21.00 läksyt tehtynä, vielä kerran tupakalle. Sisälle. Vaatteiden vaihto, meikinpoisto ja naaman peseminen.

22.30 nopeasti pieni iltapala, klementiini. 23.00 valot pois ja nukkumaan. Pitäisikö vielä käydä tupakalla? Nah en jaksa,  aamulla sit.

Hereillä oltu reilu 12 tuntia, poltettu 12 röökiä. Normaalisti olis tähän mennessä palanu korkeintaan 8. Vitutuksen määrä aika korkeella. Masentaa.

Lapsuuteni viedään pois minulta, en saa mielestäni pois ajatusta siitä, että jopa psykologini pitää lapsuuttani huonona. Se oli onnellinen, uskokaa. Haluan pitää sen muistoissani onnellisena!

Itken.