Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Suhteellisen hyvin

Selvittiin lauantaista suht hyvin. Ehän mä muuta ku porasin 2/3 osaa siit ajasta ku oltii juhlapaikalla. Muutama lievä ja vähän pahempiki kohtaus iski, olin kuulemma J:täkin lyöny, luultavasti olin säikähtänyt jotain. Kyl se viel mua kattelee, joko se ei ite muista tai sit se ymmärtää etten se ollu minä joka löi.

Oon oikeesti hermoraunio. Vietin eilen illan yksin. Itkin. Itkin väsymystä. Itkin pelkoa. Itkin kiukkua. Välillä meinas napsahtaa päässä ja halusin vain riehua. Heittää tavaroita seinään, lyyhistyä lattialle, itkee, rauhottua ja sit lähtee keskustaa juomaan pää täyteen. Mut pidin itteni sohvalla kattomas telkkaria. Pidin itteni suht rauhallisena.

Tunnen itseni koko ajan niin lapselliseksi. Ei nää tekstit oo normaalia käyttäytymistä. Mun on pakko saada purkaa ajatuksia pois päästäni, mutta kun kirjoitan ne niistä tulee totta ja ne alkaa vaikuttaa lapselliselta huomion haulta.

Eivät ne ole sitä. En minä huomiota hae. Jos hakisin, mä keuhkoisin näitä samoja asioita ääneen tai viiltäisin tai kiukuttelisin ihmisille. Mut mä en tee nii. Mä vältän niitä loppuun asti. Muilla on omiakin huolia. Ja mulla on kaikki hyvin, mulla on terveen paperit.

Ja kuitenkin pieni osa mussa toivoo et joku kysyis mite mulla menee. Joku nii läheinen jonka edes vois itkee ja jolle ei tarvis käyttää sanoja selittääkseen et kaikki ei oo hyvin mut joka kuitenkin ymmärtäis.

//enkä mä enää tie mite suhtautua L:n. joka kerta ku L on sopivas kännis se tunnustaa mulle toivovansa edellee et asiat ois menny toisin. et me oltais muutaki ku kavereita. ja joka saatanan kerta se saa mut ihan sekasin. mä rakastan J:tä. oikeesti. en kykene elää ilman sitä. mutten mä kykene elää ilman L:kään. mä vaan en tie mite suhtautua ihmiseen jolla vissiin on viel monen vuoden jälkeen sellasia tunteita mua kohtaa joihin en oo oikei ikinä kunnolla vastannu. mua pelottaa et meen taas sotkee kaiken hermoillessani ja satutan kaikkia ympärilläni. mua pelottaa et satutan L:ää jolla ei oikein oo muita ku minä.

// 2kk katteltu toisiamme. aika menee nopeeta.

Ei hätää kuha on mies

Aattelin taas pitkästä aikaa päivittää tilannetta.

Mies ei oo enää perseestä. Päinvastoin, pääasiassa koko ajan kun oon hänen seurassaan, oon onneni kukkuloilla. Siis pääasiassa koko ajan. Välillä, nykyään yhä useammin, tulee itkukohtauksia myös J:n seurassa. Ja kun en osaa vastata kysymykseen "Mikä tuli? Teinks mä jotain?" itku vain pahenee.

Ja kun oon yksin, en juuri muuta teekkään kuin itke.

Tiedän syytkin. Voisin tehdäkin niille jotain mutta kun en saa aikaiseksi mikä osaltaan stressaa mua vielä lisää ja aiheuttaa lisää itkukohtauksia.

Koulu menee päin helvettiä. En oo nyt 2 viikkoon käynyt koulussa kuin kerran tekemässä kemian kokeen. Sinällään muilla ei ole mitään väliä mutta mekaniikan tunneilla on läsnäolovelvoite eli sinne pitäisi raahautua ainakin kerran viikossa. Matikassa ja kemiassa läsnäolopakkoa ei ole mutta elämäni olisi helpompaa kun raahautuisin tunneille. Laiska paska.

Talous on päin helvettiä. Totuus löi päin näköä, opiskelijalla ei tosiaan oo varaa elää leveesti. Saan loppuvuoden äideltä lainata 150€/kk ja iskältä 50€/kk. Äideltä lainattu menee vuokraan ja iskältä lainattu ruokaan.

Onneks mulla on J, joka ainakin vielä on kiltisti antanut mun pummia muutaman tupakan kouluun kun oon sinne raahautunut ja jättänyt jämät kun oon pyytänyt. Ja onhan se muutenkin ihana. Teki mulle tänään ruokaakin oma-alotteisesti. Enkä mä enää osaa nukkuukaan yksin, oon tottunut nukkuu J:n kainalos. Ne muutamat kerrat ku nukun yksin, joudun pitää valon päällä, kuunteleen musiikkia ja heräilen vähän väliä.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Heti kun pääsin valittamasta

Ois pitäny tehä eilen tää postaus. Mun piti mut oon ollu taas laiska paska, en oo saanu mitään aikaseks.

Mut tosiaan.
Sain eilen kämpän. About 300m päästä TAMKista. Vuokrakaan ei oo kovin suuri verrattuna normi pyyntiin ton kokosista kämpistä. Ohan se tietty paljon ku ei oo rahaa oikei kellään mut ois voinu olla enemmänkin.

Mut niin. _Minä_ sain kämpän. H ei oikein innostunut. Ollaan tavallaan etitty yhessä kämppää. Mä oon ettiny halvempaa, ymmärrän jo mitä tarkoittaa olla köyhä. H on ettiny kalliimpia. Ja täs kämpäs jonka nyt sain ei oo pesukoneita. Mä selviän ilmanki mut en tie Hsta. Ei taida H tulla asuun siihe et taitaa jäädä koko kämppä mun maksettavaks. Kyl mä siit vrm jotenki selviän mut ois ollu helpompaa jonku kans.

Mut hei. Sain kämpän. Se on hyvä. Yks asia tavallaan vähemmän ressattavaa. Jotain positiivista.

.
.
.

Ja silti. Itken. En pysty lopettamaan. Peitän olon äideltä, se on huolissaan musta, tietää et mä ressaan. Sil on muitakin huolia, mä selviin kyl.

Tai en kyl selvii. En tiedä miten oon taas täs kunnossa. Tai en ees tie mis kunnos oon. Oonko missään. Kännissä haluisin olla. Unohtaa kaiken hetkeksi. Mutta kännissä olot on kaks kertaa pahempia. Enkä pystyis varmaan hillitseen itseäni.

Oon jutellu yhen brittiläisen tyypin kans netis. Se on periaatteessa ainut ihminen tällä hetkellä joka saa mut hymyileen. Aidosti hymyileen. Se on ainut ihminen johon luotan. En tiedä miks mut musta tuntuu et voin kertoo sille kaiken. Niiku seki kertoo mulle. Toisaalta ei mul oo enää muitakaan. Päästin irti, luovutin ihmiset pois luotani. En tarvinnu heitä joten en pitäny heitä enää lähellä. Elämäni suurin virhe. Ja se on paljon.

Kerroin hänelle että on paska päivä. Että haluan vain itkeä mutten voi koska en haluu et kukaa näkee.
Hän sanoi että jos voisi hän tulisi ajamaan kaikki ulos jotta voisin olla yksin ja itkeä kaikessa rauhassa ja ku oon itkeny tarpeeks hän tulis ja siivois kyyneleet pois ja kertois et kaikki tulee oleen paremmin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja ajattelemaan hetken jotain huoletonta. Se on jotain mitä mä todella tarviin.

Mut silti ku oon yksin jään tuijottaan arpiani. Viimeset on vielki punasia. Suurin osa on haaleita.
Ja jostain syvältä tulee hiljainen kaipuu siihen aikaan ku arvet oli vielä haavoja. Kun ne vuoti verta. Kun ne aiheutti kipua.

Muistan sen.
Ja kaipaan sitä.
Mutten tee sitä.

vielä

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Emt

Aamu alkoi vitutuksella. H:lta oli tullut 6 aikaan viesti jossa hän ihkutti uusinta Age of Ultron traileria joka tosiaan ilmestyi yöllä. Muuten iha ok ihkuttaa mutta juuri eilen hän valitti kun "Marvel rahastaa leffoilla, ne tekee uusia ja uusia trailereita ja osa leffoista tehää uudestaa ja aina vaa uusista hahmoista tehää leffa. siis GOTGikin on iha turha, oikeesti se ei liity mitenkää Avengersseihi.."

....*hiljaisuus*....

ehkä GOTGin ei kuulukkaa liittyy Avengersseihin... Ehkä pointtina on ikuisuuskivet ja lopulta Thanos... ja siis Marvelhan on ainut joka rahastaa leffoilla, muut yhtiöt ei teekkää koko ajan uusia leffoja, trailereita, venytä päätösosia kahteen leffaan, yms. Enkä todellakaan osaa olla katkera siitä et Marvel tekee leffoja uusista hahmoista kuten GOTG ja Ant-Man.
Koska mulle Marvel on elämä 
btw ihanaa et kännykkä tietää nää hahmot/leffat/ym valmiiks 
.
.
.

koko päivä mennyt lamaannuksissa. oikeastaan ainoat tunteet jotka tänään tunnistin olivat lievä vitutus koko päivän ja väsymys. 

masennus. 

en tiedä. se tuntui oikealta sanalta. ollut sellainen "siipi maassa" olo koko päivän. en ole jaksanut, en ole välittänyt, ei ole kiinnostanut. olen vain halunnut itkeä ja nukkua ja hautautua peiton alle ja hävetä olemassaoloani.

mutta täti on taas kännissä kuin käki joten minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä ruokaa ja lämmittää taloa. vaikka olisin niin mielelläni vain hautautunut peiton alle.

revin arvetki taas auki. tai en tarkoituksella. aluksi. olin laittanut laastarin viillon päälle kun se oli eilen alkanut vuotamaan ja tänään kun vaihdoin pitkähihaista, laastari lähti irti ja repäisi arven auki. ja sit mä epähuomiossa revin loputkin auki. ja teippasin ne uudelleen kun ne alkoivat vuotamaan kunnolla.
kuinka tyhmä ihminen voi olla?

njoo. mitään sanomaton päivä. huoh. voisin aamulla olla todella itsekäs laiska paska ja hautautua peiton alle koko päiväksi nukkumaan. kyllä äite pärjää navetassa yksinkin ja ehkä täti kiukkusena menee sinne tekemään työt kun muut eivät osaa. 

tai sitten otan taas itseäni niskasta kiinni, juon mukillisen pahaa kahvia ja raahaan laiskan perseeni navettaan, josko minusta olisi edes siellä jotain hyötyä.

äh en tiedä. Q:nkin kanssa oli vaikea puhua tänään. en osannut sanoa mitään kun en pystynyt ajattelemaan mitään. en jaksanut ajatella mitään, mutta silti yritin illalla pitää hänelle seuraa. minä yritin. mutta taisin epäonnistua.

☆ Q:n piirtämä ☆ 

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

Virheitä

En jaksa edes kirjoittaa.
Olisi niin paljon, mitä haluaisin purkaa, mutta en jaksa.
En jaksa nyt.
Haluan vain luovuttaa taas.
Herpaantua ja antaa tämän paskan olon tehdä mitä se on koko päivän palanut halusta tehdä.
Vuotaa verta.
Viiltää kerta toisensa jälkeen, kunnes kädet puutuvat.
Raadella joka ikinen verisuoni riekaleille. Satuttaa ja saada lupa itkeä.

Minun on oltava vahva.
Minun on pidettävä muut pinnalla.
Minun on edes yritettävä pitää heidät pinnalla.
Heidän on selvittävä.

"Mitä mä luin sun blogista ni sulla menee nyt vähä huonommin?"
"Entä ootko sä kunnossa?"
"Selviätkö?"

Aina sama vastaus.
"Joo kyl tää tästä vähitellen. Ei mul oo mitää hätää, kyl mä selviin"
Haluaisin puhua totta.
Haluaisin, että voisin pitää sanani kaikille.
Mutta pelkään, etten pysty siihen.
Pelkään, että vajoan taas enkä voi sille mitään.

Miten mä oon taas tässä tilanteessa? 

Vihaan itseäni.
Oikeutetusti.
Olen syyllinen.
Anteeksi.
Olen niin pahoillani.
Mokasin niin pahasti.
Ymmärrän kyllä josset siedä minua enää.
En itsekään siedä itseäni.
Olen niin pahoillani.
Kaikesta.

Anteeksi.

anteeksi

Musiikkia.

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.

Oikein väärin

Ryssin ja pahasti.

Olo muuttuu taas joka sekunti.

Hetki sitten olin iloinen ja luotin itseeni.

Nyt pidättelen itkua ja pelkään itseäni.

Luojan kiitos on Q.
En saa satuttaa häntä enempää kuin äsken satutin. En tarkoittanut. En halunnut satuttaa. En tiedä. Mokasin. Selittelyä. Se johtui olosta. Hyvä olo muuttui silmän räpäyksessä. En muistanut, että se voi tapahtua noin nopeasti. Ja kaikki vain purkautui. En osannut sano mitään oikeaa. En pystynyt kun ajattelin itseäni. Itseäni. Ei jumalauta. Ajattelin itseäni. Hävettää. Purin kaiken ulos koska ajattelin itseäni. Ja nyt tuntuu vielä pahemmalta. Meistä molemmista. Ajattelin itseäni. Vittu.

Ehkä pitäisi tulla järkiinsä ja ottaa välimatkaa Q:hun. Hänen vuokseen. En saa vetää häntä syvemmälle. En saa antaa hänelle ideoita. Tarkoitukseni on auttaa, mutta taidan vetää molempia vain syvemmälle. Ja olin jo pääs.. voi vittu taas minä. Itse, itse, itse. Huoh.

En saa vetää häntä syvemmälle. Vaikka hän antaakin minulle pitkästä aikaa syyn roikkua kiinni elämässä, en saa olla niin itsekäs ja vetää häntä alemmas.
Mutta hän ei enää halua että jätän hänet. Hän tottui "apuuni". Taidan satuttaa häntä enemmän jos otan välimatkaa häneen. Enkä tee sitä jos hän ei sitä halua. Jos vedän häntä syvemmälle, vedän hänet myös ylös.

Jos mä selviin, sä selviit.

Itku tuli. Hyvä. Puran tunteita. En pidä kaikkea sisälläni. Selviän. Minun on pakko. Hän saa minut itkemään, mutta se on vain haitaksi Hänelle. Kunhan kyyneleet riittävät.

Kunnioitus olis se kiitos

Turhauttaa. Ottaa päähän ihmiset. Tai ihminen. Pikkuveli. Se kinusi itselleen Battlefield 4 ja pelikuulokkeet. Hintaa niille tuli yhteensä se 60€. Tiedän, loppujen lopuksi ei kauhean iso summa, mutta lue loppuun.

Taloustilannehan meillä on se että äiden tilillä on ~3000€ eikä jatkuvia tuloja enää oikein ole. Mavin tukia tulee joskus ja jouluna, suurinpiirtein 400€ luokkaa. Karjaa on vielä ja vaikkei niistä rahaa vielä saakaan, niiden pito kuitenkin vaatii rahaa. Toisin sanoen rahat on tiukilla, samalla tavalla ei voida jatkaa kuin tähän asti.

Ja silti ihana, reilusti alaikäinen, rakas pikkuveljeni kinuaa itselleen 60€ edestä tavaraa, eikä sen jälkeen koe minkäänlaista kiitollisuutta.
Ei minkäänlaista osoitusta kiitollisuudesta.
Edelleenkään hän ei auta mitenkään kotitöissä.
Edelleenkään hän ei tee ulkotöitä.
Edelleenkään hän ei kuuntele minua, kun pyydän häntä esim ruokkimaan kissat tai viemään lautasensa takaisin keittiöön.
Ei minkäänlaista pientäkään kiitosta. Lauantaina olisi tarkoitus muuttaa huonekalut Treelta ja pikkuveljen voimia tarvittaisiin.
"Minkä takia mun pitää auttaa sua ku sä et tee mitää mun puolesta?".
Teki hetken aikaa mieli tempasta. Luojan kiitos en tempassu sillä pikkuveljeni sattuu olemaan isompi ja vahvempi kuin minä joten luultavasti olisin päätynyt sairaalaan.

Miten vitussa hän voi väittää etten tee mitään?
Ilman minua hän kävelisi iltapäivällä 6km pysäkiltä mummulle ja illalla mummulta kotiin 3km. Paitsi ettei hän kävelisi, hän soittaisi iskän hakeen ja iskä hakisi ja kuskaisi.
Olen nyt muutaman viikon ajan tehnyt ruokaa meille kun täti aka "kotihenki" on ollut kännissä ja äite ei ruokaa osaa tehdä. Ilman minua ruokalistalla olisi vain kahvia ja leipää tai pahimmassa tapauksessa täti nousisi helvetin tärkeänä tekemään ruokaa ja yökkisi sitä tehdessään.
Ilman minua hänellä ei edes olisi tota vitun peliä. Joo oma vika mitäs tilasin.

"Se on nyt halunnu sitä nii paljon että kai se sille pitää tilata. Musta tuntuu et se liittyy niihin sen kavereihin, et ne vois sit pelata sitä yhessä ku kaikilla olisi se."
Samalla periaatteella äite vois mulle hankkia Provinssiin 4pv liput et mä pääsisin sinne kavereideni kanssa koska mä haluan sinne niin paljon että suunnittelen tässä meneväni takas jakaan mainoksia. Eiku nii joo, mä en kehtaa ees pyytää koska ymmärrän jotain rahan päälle, liput maksaisi ~150€ mikä on paljon ja oon tämän vuoden huvittelurahani käyttäny ku tilasin 20€ DVDn.

Pikkuveljeni ei varmaan ikinä tule oppimaan sellaisia käsitteitä kuin kiitollisuus, kunnioitus ja avuliaisuus. Jos täti tämän putken juo kunnolla eikä minua olisi, äite joutuisi navettaan yksin myös viikonloppuisin, sillä eihän se pikkuveljen persekarvoja kutita onko äite navetassa 23 vai 2 asti. Pääasia että pikkuveli saa pelata, vahtia telkkaria ja löhötä pirtissä. Onhan hän jo koko viikon ollut koulussa.

Vittu. Mielelläni menisin kouluun jos pääsisin. Mielummin kuin kuuntelisin kännistä tätiäni joka vitun törkeä taas töpöttää tossa ja naukuu kun "Kaikki pitää tehä ite. Vittu saatana talo täynnä tommosia paskoja. Voi kilin vittu tekisivät edes jotain mutta ei "mun pitää kattella telkkaria ku mä oon niin läski etten mä jaksa seistä". Voisit vittu ees kissat ruokkia mutta ei, ite vaa syödään ihan sama mitä kissalle käy."

Kiitos.
Juoppo.

//eilen turhautti jo niin paljon että itkin vihaani. pitkästä aikaa tuntu pahalta useamman tunnin ajan.

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

Minä ja minun kissa

Kissani kuoli. Tai oikeastaan enoni lopetti hänet. Tai en tiedä oliko se enoni, en uskaltanut kysyä.

Pipsa-neiti katosi kuun vaihteessa. Emme huolestuneet heti, koska hänellä oli tapana käydä hiirimetsällä. Viime viikonloppuna alkoi kuitenkin huolestuttaa.

Maanantaina näin Pipsan, kun ajoin mummulle takaisin. Pysähdyin ja lähdin kissan perään. En kuitenkaan saanut kissaa kiinni, joten en jatkanut sen pelottelua määrääni enempää.

Tiistaina kävimme äiden kanssa läheisellä järvellä kalassa. Matkalla näimme jälleen Pipsan. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kisuttelemaan. Lopulta Pipsa antoi meidän koskea ja saimme hänet kotiin monen raapaisun jälkeen.

Neiti oli 10 päivän seikkailullaan laihtunut todella paljon, sen kylkiluut ja selkäranka tuntuivat selvästi. Heti ruokakipon nähdessään hän hotki sen tyhjäksi, mutta myöhemmin illalla oksensi kaiken. 

Ensimmäisen päivän Pipsa nukkui, raukka ei ollut metsässä uskaltanut nukkua. Toisen päivän aamuna hänen makuupaikastaan löytyi verta. Ilmeisesti keskenmeno. Kaikki tuntui kuitenkin olevan kunnossa, hän nukkui ja söi välillä niin paljon kuin odottaa saattoi. Illalla kuitenkin, kun olimme menossa nukkumaan, otin kuten tavallisesti Pipsan syliini kantaakseni sen sänkyyni. Heti kun koskin häneen, hän murahti kumeasti. Laskin hänet takaisin samaan paikkaan ja asettelin ruokakipon hänen lähelle.

Tänä aamuna herätessäni, 9 jälkeen, Pipsaa ei näkynyt. Ajattelin, että se oli lähtenyt käymään navetalla, vaikka mielessä kävikin, että joku on sen kärsimykset lopettanut. Vasta 14 aikaan sain kysyttyä äideltä "Onko joku kopannut Pipsan?" "Joo ei oo enää Pipsalla kipuja"

Seuraavan tunnin itkin. Hävettää, että itkin kissan takia enemmän kuin mummun. Itkin oikeastaan koko päivän kun vain tilaisuus koitti.

Pitää vain koittaa uskoa, että Pipsalla on nyt parempi olla.

Mummun syntymäpäivä

Eilen oli mummun syntymäpäivä. 21.6. Mummu olisi nyt 88-vuotias. Minun laskujeni mukaan.

Päivä meni kuten lähes jokainen tällä viikolla. En saanut mitään tehtyä. Heräsin ensimmäisen kerran 9, mutta koska olin nukahtanut vasta lähempänä 4 en yksinkertaisesti jaksanut nousta. Uudelleen heräsin 13 aikaan. Ja samaa on jatkunut koko viikon. Uni ei vain tule vaikka olisin kuinka väsynyt.

Heräämisen jälkeen vähän aikaa selailin kännykkää. Sitten ylös, vaihdoin vaatteet ja söin vähän. Sitten katselemaan telkkaria. Ja siinä istuinkin 23 asti. Välillä kävin syömässä tai vessassa, mutta muuten pyhitin päivän telkkarille. Aivan kuten lähes kaikki muutkin päivät tällä viikolla.

Jep jep. Tänään sentään tuli itku. Katsoin Vuosi nuoruudestani -leffan. Jälleen kerran samaistuin ja sain itkettyä. Olen koko viikon halunnut itkeä, mutta en vain ole pystynyt. Siihenkin oppii.

Mutta edelleen tekee mieli raadella.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.