Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Purkautumista

Toinen viimeksi tekemistäni viilloista on tulehtunut.

Päätä särkee koko ajan.

15 päivää polttamatta.

Välillä päälle vyöryy viha. Vihaan kaikkea, haluaisin itkeä vihaani.

Olen hiljaa ja opin elämään.

Pitäisi tehdä äiden veroilmoitusta. Ja hakea tukia kun vihdoin sain iskän tulot tietooni.

En jaksa nyt välittää. En jaksa.

Hyödytöntä. Turhaa.

Kuten minäkin.

En jaksa. Kaikki kaatuu päälle.

Helvetti.

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Yö

23.02 

Sain julkaistua edellisen postauksen juuri ennen kuin Q laittoi viestiä.
Kaikki kunnossa.
Huolehtii minun viime öisestä ratkeamisesta.
Lupaan, en viillä. Vältän sitä viimeiseen asti.
Keskustelemme.
Tunnustan että saatoin aiheuttaa paniikin hänen kaverilleen.
Hyvä ehkä että aiheutin, hän oli sittenkin laittanut viestin Q:lle ja Q vaikutti olevan hyvällä tuulella sen vuoksi.
Puhuimme Q:n kanssa katkonaisesti 45min samalla kun hän puhui kaverinsa kanssa.

23.47
Menin syömään ja lopetimme keskustelun hetkeksi.
Istuin äiden vieressä ja tuntui kuin hän olisi nähnyt hihani läpi viillot.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Inhottaa.

00.20
Q ilmoittaa että hänen kaverinsa on mennyt nukkumaan.
En ole vielä saanut kahviani juotua, joten haen kännykän ja vastailen samalla kun juon kahvia ja puhun äiden kanssa.

00.32
"Multa viedään ehkä puhelin yöks..."
Miksi?
Pitäisikö sen auttaa häntä nukkumaan? Se on aivan sama onko hänellä kännykkä vai ei, hän ei silti saa nukuttua.
Rangistus päivän tapahtumista? Toivon mukaan ei, koska se olisi väärin.
Miksi?
En yksinkertaisesti keksi hyvää syytä.
Mutta minulta ei koskaan ole kännykkää viety yöksi.

Ylipäätään en ole saanut mitään normaaleja rangaistuksia kuten arestia yms. Olen saanut selkääni niin että olen oppinut käyttäytymään. Syytöksiä kunnes olen oppinut tekemään asiat oikein. Syyllistämistä kunnes olen tehnyt sen mitä minun kuuluukin tehdä.

Aivan sama, se on ollutta ja mennyttä. Turha itkeä enää sitäkään.

1.12
Nukkumaan.
Viillot jomottaa.
Rasvaan ne ja vedän pitkähihaisen päälleni.
Minun on opittava antamaan anteeksi itselleni. Viilloista on hyvä aloittaa.
Kaikki palaa takaisin tasapaksuun.
Hyvään ja turvalliseen.

Yksi kymmenestä

Mieleni on todella kieroutunut.

Ajattelen asiat usein englanniksi, joskus ruotsiksi tai espanjaksi, vaikka kaikkien niiden kursseista olen päässyt juuri ja juuri läpi. En todellakaan ole hyvä kielissä, mutta silti ajattelen asiat usein muilla kielillä.

Aloin pari tuntia sitten miettimään, mitä kirjoittaisin. Mitä tästä päivästä jäi mieleen, mitä olen tänään ajatellut, mitä olen tuntenut. Yksi sana.

Pettymys. Jatkoa pettymykselle on se,  etten osaa kirjoittaa sitä kuten ajattelin eli englanniksi.

Mieleni on todella kieroutunut. Tein äsken viisi matikan tehtävää, vain koska oli olo, että osaan ja jaksan nyt. En viiltänyt, vaikka halusin, koska tiesin etten tarvitse sitä.

Eikö minun pitäisi olla ylpeä itsestäni?  Ylpeä, ei pettynyt?

Ainut asia, josta tunnen jotain, on aamun fysiikan tunti, jonne en jaksanut mennä vaan jäin sänkyyn nukkumaan. Kaiken kunniaksi en saanut enää edes nukuttua, vaan pyörin sängyssä 3 tuntia horroksessa ennen kuin nousin ylös vittuuntuneena itseeni ja unenlahjoihini.

Yksi huono asia ja olen koko päivän pettynyt itseeni.

Rikkoja

Kirjoitin. En puhunut.

En puhunut, ja nyt tunnen itseni petturiksi.
Valehtelija.
Luuseri.
Selkärangaton.
Idiootti.
Luovuttaja.

Kaksi oikeassa, kuusi vasemmassa.

Minun piti puhua, etten viiltäisi. Minulla piti olla jokin asia, jonka avulla voisin välttää viiltelyn.

En pysty ajattelemaan muuta kuin äiden ilmettä, kun hän huomaa viillot. Tai kun psykologilla kerron viillelleeni. Äite on aivan varmasti pettynyt minuun. Yksi asia, enkä pysty siihenkään.

Pettymys.

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Kokeilua

Fysiikka 8:n koe meni sitten ihan perseelleen.

Tosiaan, koko viikonlopun luin kemiaa, koska siitä haluan saada hyvän numeron ja muutenkin tuntui, että osaan fysiikka 8:n asiat hyvin.

Eilen illalla alkoi paniikki kasvamaan, kun selailin kurssin muistiinpanoja läpi. Aivot löivät tyhjää, ne olivat täynnä kemian kaavoja. Lopulta alkoi kuitenkin helpottamaan ja tuntui, että osaan asiat jotenkin ja minulla on hyvät mahdollisuudet saada kokeesta 7, mikä oli tavoitteenani.

Noh toisin kävi. Sain kokeen eteeni ja koko pää tyhjeni. Ensimmäisenä tehtävänä oli "oikein-väärin"-tehtävä. Heitin vastaukset hatusta, yhden muistaakseni tiesin varmuudella. Yritin kahta seuraavaakin tehtävää, mutta yritykseksi ne jäivät.

Alkoi vituttamaan, E kirjoitti ja näpytti laskintaan koko ajan, hän tuntui tietävän mitä tekee. Luovutin, "parempi mennä suosiolla uusintoihin kuin päästä just ja just läpi". Kokeen loppuun runoilin kauniisti, että olisi mukavaa jos pääsisi uusintoihin, koska en viikonloppuna saanut keskityttyä lukemiseen. Nyt, jälkikäteen ajatellen, runoilin sen turhaan, uusintaan "joudun" kuitenkin.

Loppu ajan eli noin 30min nukuin ja näin taas outoa unta. Toivottavasti en kuorsannut tai puhunut unissani.
Havahduin 10.14. Pääsimme kokeesta 10.15 ja minä, tottakai häpeän saattelemana, annoin kokeen opettajalle ja juoksin pois.

Vitutus oli todella huipussaan, ajattelin, että K:lla ja E:llä meni koe hyvin ja suutuin taas heille, kun he osasivat, mutta minä en. Väärin, ainut, jolle minun pitäisi olla vihainen, on minä itse. Syy on täysin minun, miksen lukenut.

Ala-aulassa kävi ilmi, ettei koe mennyt E:lläkään kovin hyvin, joten viha laantui. Sitten tuli K, naama yhtä hymyä. Teki mieli tunkea haarukka hänen silmäänsä. Muutama sanan puhuimme kokeesta, ja joka ikiseen K:lla oli vastaus, siltä minusta ainakin tuntui.

Eniten ärsytti hänen tapansa nauraa minulle ja E:lle, jotka haluamme saada mahdollisimman hyvät numerot ja osata mahdollisimman hyvin. Hän itse ottaa koulun paljon rennommin, hän ei ymmärrä niitä paineita ja tavoitteita, jotka me itse asetamme itsellemme.

"Jos sulla ny kaks tehtävää menee väärin ni ei se tarkota et koko koe meni vituilleen"

Ei, ei se tarkoita sitä, mutta jos tietää itse, että olisi osannut paremminkin niin se vituttaa.

Huomenna kemian koe. Sen on pakko mennä hyvin. Uusinnoista en tule selviämään jos siellä on fysiikan kokeen lisäksi kemian koe.

Nimetön tunne

Paha olo kaivautuu esille. Haluan viiltää. Miksi minä aina haluan viiltää? Olen säälittävä. Aivan helvetin säälittävä.

Hävettää. Menetin niin paljon H:n mukana. Miksi ihmeessä haastoin riitaa? Miksen vain tyytynyt olemaan hiljaa, nielemään kaiken niin kuin ennenkin?

Viha. Olen niin vihainen H:lle! "Vietä hyvä ilta viillellen ja angsti blogia päivitellen...". Miten hän saattoi? Luulin, että hän välitti minusta, että hän oli ystäväni? Raivostuttaa! Miten olin niin tyhmä, että kuvittelin H:n olevan ystäväni?

Hän puhui paskaa muistakin minulle, miksei siis minusta muillekin. E kertoi jo viime syksynä, että H oli puhunut paskaa minusta selkäni takana. Mitä tein tiedolla? Kohautin olkiani ja unohdin kaiken, "ei se mua haittaa, kyl mä sen tien".

Kaikkein helpointa olisi vain poistaa koko ihminen elämästäni. Helpommin sanottu kuin tehty. H:n tavarat ovat edelleen luonani, tai oikeastaan ullakolla ja kellarissa. Joudun kuitenkin pitämään häneen vielä yhteyttä, jotta pääsen niistä eroon.

Sen jälkeen pyyhin koko ihmisen elämästäni, vaikka paljon hyviä muistoja meillä onkin. Vituttaa muistella niitä, ja samalla muistaa mitä kaikkea pahaa H minulle sanoi.

Tämä on vain niin turhauttavaa. Olen taas niin sekaisin ajatusteni kanssa. En tiedä mitä mieltä olisin, mitä tuntisin, miksi tuntisin. Tämä on niin väärin!

Kyyneleiden pitäisi jo loppua

.Itkuksi se lopulta meni. Ensimmäiset kyyneleet tuli fysiikan tunnilla. Muutama kyynel ajomatkalla keskustaan hakiessani L:ää terapiasta. Muutama kymmenen lisää kotimatkalla L:n luota kotiin. Ja viimeinen 100 22 aikaan.

Fysiikan tunti oli tosiaan ihan helvettiä. Vitutuksen määrä heräsi yllättäen,  kun K ja E molemmat liittyivät seuraani. En ymmärrä itseäni, odotan heidän seuraansa, kun olen yksin, mutta silti vitutus kasvaa heidän seurassaan.

Tunnin jälkeen kiireellä keskustaan. Matka kesti 20min ruuhkan vuoksi, ehdin sinä aikana tosiaan itkemään muutaman kyyneleen, enkä tiedä montako kertaa löin vitutuksissäni käteni rattiin tai reiteeni. Viha pyrki ulos minusta, enkä jaksanut enää taistella vastaan, kun olin yksin.

L liittyi seuraan ja esitys astui taas kuvioihin niin hyvin kuin masennukseltani pystyin. L huomasi kyllä, että minulla ei kaikki ole hyvin, hän yritti parantaa oloani juttelemalla niitä näitä.
Laitoksella L meni sisälle juttelemaan ohjaajiensa kanssa, itse jäin autoon odottamaan. Pian L tulee selvästi vittuuntuneena ulos: laitoksen tyypit olivat alkaneet kaivelemaan vanhoja asioita. Minäkin sain osani ohjaajien "kauniista" sanoista, siinä masennustilassa se ei todellakaan tehnyt hyvää itsetunnolleni. Pääasiaksi ohjaajan pitämästä puheesta L:lle ja osaltaan minulle jäi mieleen vain, että olen jotain taas tehnyt väärin.
Lähdin siis suoraan kotiin, ajomatkalla tuli taas itku. Pihassa uskallauduin katsomaan itseäni peilistä: mustat meikkivanat poskilta oli pakko saada pois,  H oli jäänyt luokseni päivän ajaksi ja hän oli ilmeisesti vieläkin sisällä.

Sisällä maski taas päälle, esitys käyntiin, vitutus ja paska fiilis piiloon. Ilta menikin ihan hyvin 22 asti, kun aloin tekemään läksyjä.  Ne eivät tietenkään onnistuneet.  Itseinho, vitutus, pettymys. Lopulta kyyneleet täyttivät jälleen silmäni, täälä kertaa kunnon itkuna.

Itkun aikana pystyin miettimään vain epäonnistumisia ja itsemurhaa. Se pyörii edelleen mielessäni, valitettavasti.

Ahdistaa vieläkin. Olen loppu. Kyllästynyt tähän. Pakko päästä viiltelemään.

Vääryyttä

Vittu.

En voi sanoa muuta. Koko elämä menee nyt niin päin persettä, kuin vain voi.

Koulussa en osaa enää mitään. Fysiikka 7 on minulle aivan hepreaa, en ymmärrä siitä mitään. Kemia 5 menee huonosti, olen ollut poissa tunneilta aivan liikaa, kiinnostus ei ole riittänyt tunneille menemiseen. Fysiikka 8, se nyt menee ihan hyvin, jos vain jaksan kuunnella tunneilla.

Sitten on vielä äidinkielen 6 kurssi ja uskonnon 3 kurssi. Äidinkieli menee aina hyvin ja uskonto on minulle vain pakollinen kurssi, se menee niin kuin menee.

Olen helvetin pettynyt itseeni. Jos panostaisin tunneilla, jos edes yrittäisin tehdä läksyt enkä vain tyytyisi pettyneenä siihen, että oppi ei nyt mene yrittämättä päähän. Minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa, muuten koe ja etenkin kirjoitukset menevät päin helvettiä.

Koulu ei toki ole ainut asia elämässäni, onneksi. Kaverit ärsyttää. Tai siis, minua on viime aikoina vituttanut kaikki eikä kavereiden ole tarvinnut oikeastaan kuin vain hymyillä niin olen ollut raivoissani, halunnut vain huutaa puhtaasta vihasta.

H on ärsyttänyt erityisen paljon. Hän ei tiedä bulimiastani eikä tule tietämäänkään jos se minusta on kiinni.
Ahdistaa myöntää, että syön aivan helvetisti kaikkea turhaa, epäterveellistä. Tällä hetkellä suurin paheeni on Tuplat, syön niitä aivan liikaa. Päivässä voi mennä 4-6, normaalisti, aikaisempaa en pitänyt Tuplista, söin sellaisen todella harvoin.

H on viime aikoina innostunut jälleen laihduttamaan. Kuulen joka päivä samoja valituksia "Sit vuode lopus ku oon laihtunu 10kg ni sit ostan uusia vaatteita" "oi eih subin salaatti, oi se on nii hyvää!" "ei vittu nää housut on löysät ku oon laihtunu".

Jokainen kerta, kun hän alkaa puhumaan painostaan, laihdutuksestaan, ruokavaliostaan, liikkumisestaan, minulle tulee pakonomainen tarve oksentaa. Yleensä hän alkaa puhumaan, kun olemme syömässä tai kaupassa.
Eilenkin minun oli pakko päästä vessaan oksentamaan kesken ruokailun, kun hän oli pitänyt jälleen puheensa juoksuvaatteiden ihanuudesta ja kuinka hän haluaisi juoksemaan.

Viime viikolla ajoimme moottoritiellä.
"Se olis kyl siistii päästä jonnekki radalle ajaan nii lujaa ku vaa pääsee"
H:n tympääntyny ilme ja vastaus minulle: "Mut riittääkö taidot?" Hetken hiljaisuus ja minun vastaukseni:
"Ei mua haittais vaik kuolisinki, pääsisin vaa eroon kaikesta... ja kaikista".
Jälleen hiljaisuus, jonka H rikkoi jälleen puheellaan, kuinka itsekäs olen ja sitten lopulta hän siirtyi takaisin laihdutukseensa.

H:n seura ei todellakaan tee minulle aina hyvää. Hän on joka yö minun luonani yötä eikä keskittymisestäni läksyihin tule yhtään mitään, kun minulla on seuraa. Hänen puheensa alentavat itsetuntoani ennestään, vihaan itseäni aina vain enemmän ja enemmän.
Mutta toisaalta, hyvällä hetkellä, hän on mukavaa seuraa, hän on usein saanut minut hymyilemään ja nauramaankin. Ja tärkeintä, hän on lähes aina seuranani, kun kukaan muu ei ehdi tai jaksa seuraani. Usein hänen seuransa on estänyt minua viiltelemästä.

Viimeisenä huolenaiheenani on äite. Hänen terveydentilansa ahdistaa minua. Kesällä alkoi jatkuva yskiminen. En saa mielestäni sitä mahdollisuutta, että hänellä saattaa olla, luultavasti onkin, keuhkosyöpä.
Viestittelimme aamulla ja hän kertoi yskän vaivaavan. Lääkäriin hän ei pääse, aikoja olisi vasta ensi kuussa, eikä hänellä ole autoakaan helposti käytössä,  hänen omansa on minulla ja iskä tarvitsee omaansa.
Pakko myöntää, että pelottaa. Pitkän aikaa olen tiennyt, että lopulta äite kuolee tupakkaan, mutta silti tuntuu hirveältä kuunnella hänen yskimistään. Ahdistaa.

Istun fysiikan tunnilla. Kiinnostus on taas muualla kuin tunnin aiheessa. Keskittymisestä ei tule mitään, huolehdin vain kaikesta.

Viha. Masennus. Itku. Lopulta tulee viiltely.

Anteeksi. Olen taas pohjalla, vaikka yritän taistella vastaan. Pettymys. Mietin taas itsemurhaa. Väärin. Haluan pois täältä, eroon kaikesta.

Summa on todella negatiivinen

Eilen kirjoitettua:

"Lintsailuksi meni. Taas.

Fysiikan tunnilta juosten vessaan viiltelemään. Onnistuin viiltämään ranteeseen syvän, leveän viillon, näin verisuonen selvästi. Viilsin, painoin terää ihoani vasten. Lopulta jokin napsahti päässäni: "mitä sä oikein yrität, lopeta!" Terä pois.

Vessassa kiinnostus elämään laski entisestään, ei kiinnostanut lainkaan mennä tunnille, ei kiinnostanut mennä katselemaan K:n ja E:n hauskanpitoa, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan opettajan valituksia tekemättömistä läksyistä. Ei vain kiinnostanut.

Viestittelin koko fysiikan tunnin L:n kanssa. Samalla kun viiltelin vessassa, lähettelimme viestejä edelleen ja sovimme, että haen hänet ja menemme kämpälle tai jotain, tunnille emme ainakaan menisi.

Lintsailuksi siis meni. Toisaalta olisi pitänyt mennä, en jaksanut, halunnut. Pystynyt. En pystynyt kohtaamaan ihmisten kysyviä ilmeitä, en pystynyt kävelemään luokkaan vuotavan ranteen kanssa.
Kaksi tuntia kulutettiin ympäri kaupunkia ajellen, jossain vaiheessa käsi alkoi puutumaan, veri vuoti edelleen haavasta. No ei se minua haitannut, tunsin edes jotain.

Ruokailuun takasin, etsin kaverin käsiini, jotta sain lisää tupakkaa. Näin äikän opettajani 5min ennen tuntia, hän vannotti tulemaan ajoissa. Psh, tupakalle ainakin ennen tuntia, vaikka sitten myöhästyisinkin.
Tupakanhimo tyydytetty. Äidinkielen tunnille 15min myöhässä, eiköhän sekin kuitattu, kun vastailin kysymyksiin.

Kaikki ulkopuolin ihan kunnossa, hymyilen ja juttelen taas, tosin vain A:n kanssa. E ja K saavat minun puolestani olla aivan rauhassa.
Sisimmässä?
Viha, katkeruus, masennus. Haluan viiltää. Haluan vain viiltää. Lukittautua vessaan ja itkeä. Yksin. Tunnen itseni taas niin turhaksi, aivan kuin en olisi edes olemassa.

Itku tulee aivan kohta, pakko pitää se sisällä kunnes olen yksin.
Pakko pakottaa hymy kasvoille, puhua ja nauraa taas. Pakko.

Musiikkia." 

Päivä ei toki tuohon vielä päättynyt. Koulun jälkeen heitin kaverini Vuorekseen ja menin A:n, L:n ja erään kolmannen kaverin kanssa keskustaan tarkoituksena heittää A kotiin ja L terapiaan. Päätimme viedä ensin kolmannen kaverin kotiin ja tulla sitten uudestaan keskustaan. Vähän 3 jälkeen olimme keskustassa takaisin. 

Jäin yksin autoon. Vihdoin uskalsin katsoa vasenta rannettani. olin sitonut siihen paperin, ettei veri vuotaisi näkyvästi. Otin paperin pois, olettaen että vuoto on jo loppunut, mutta veri pursusi edelleen haavasta vähitellen. 

Menin paniikkiin. Ei tämä ollut tarkoitukseni, ei minulla nyt ollut aikomusta kuolla, halusin vain eroon vihasta. Viilto oli vuotanut jo reilun 5 tuntia, ja käsikin oli välillä alkanut puutumaan, en vain ollut välittänyt siitä ennen kuin huomasin haavan vuotavan edelleen. Nopea päätös paniikissa. Sidoin paperin tiukasti kiinni haavan päälle ja ajoin TAYSin Acutaan. 

Ahdistus. Kävelin sisälle, vastassa oli heti oikeasti, fyysisesti, sairaita ihmisiä ja muutama nyrpeän näköinen hoitaja. kävelin vastaanotolle ja häpesin jo valmiiksi itseäni. 

"Mitäs sulla oli?" "No tota, mä en tie, ei tää varmaan kauheen vakavaa ole.." sanoin samalla, kun nostin hihani ylös ja näytin veren tahriman ranteeni ja säälittävän paperitukon. "ohhoh." En voinut tehdä muuta kuin naurahtaa, paniikin laannuttua asia tuntui minusta jotenkin mitättömältä. 

Minut ohjattiin lääkärille, joka puhdisti haavan ja sitoi sen kunnolla, tikkejä ei voitu laittaa, koska verisuonet olivat liian lähellä. 

"Minun pitää jutella vielä muiden lääkäreiden kanssa ennen kun pääset lähtemään. Tilannehan on nyt se, että täysi-ikäisenä emme voi sinua pakottaa laitoshoitoon, mutta mikäli näemme sen tarpeelliseksi voimme sinulle antaa sinne lähetteen ja suositella käymään siellä. Toisin sanoen voimme siis järjestää sinulle paikan laitokseen, mikäli sinä sinne tahdot." 

Minähän en laitokseen enää mene. Piste. Lääkärit jutteli ja lopulta ehdottivat minulle laitoshoitoa. Kiitos, mutta ei kiitos! Käertin toista vaihtoehtoa, eikö mikään muu onnistuisi, en halua enää laitokseen. Itku oli taas lähellä, kyyneleet kostuttivat taas silmäni, viidennen kerran päivän aikana. 

"Toinen vaihtoehto on, että käyt tuolla psykiatrisen puolella muutaman kerran viikossa tarkistuksessa, jotta saadaan toi sun itsetuhoinen käytös aisoihin. Ja tietenkin annetaan aikoja joko tuonne psykiatriselle, että pääset puhumaan tai tänne psykologille." Jumala on olemassa. Ei laitoshoitoa. UNELMA. 

Eli lopputuloksena käyn nyt kuukauden ajan TAYSin psykologilla ja 3 kertaa viikossa psykiatrisella, jossa tarkistetaan käsivarret uusien viiltojen varalta ja puhutaan kuulumisia. 

Heti, kun kuulin, että tarkistetaan "käsivarret" päätin viillellä vain jalkoihin. Tottakai lääkärit ymmärsivät ajatella asiaa minun kannaltanikin ja lisäsivät, että jalat tarkistetaan pidemmillä ajoilla. 

Että sellaista. Koko eilinen päivä oli kyllä ihan helvettiä. Ainoan positiivisen pisteen antaa illan naurukohtaukset H:n kanssa, jotka kyllä osaksi johtuivat väsymyksestä. Ehkä tänään on parempi päivä, toivon ainakin niin. 

Liian heikko taisteluun

Yli 1000 katselua. En olisi uskonut että porukka todella lukee blogiani, arvostan todella paljon kiinnostustanne!

Heräsin pari tuntia sitten. En ole päässyt vielä ylös. Masentaa, muistelen koko ajan äiden eilisiä sanoja. Toivon todella, ettei hän tarkoittanut niitä. Toivon, että hänellä oli vain huono päivä. Itsetuntoni on muutenkin todella vähissä, en tarvitse äidiltäni enää yhtään syyllistämistä.

Mietin vain koko ajan, miten hän saattoi sanoa jotain sellaista. Hän tietää todella hyvin minun olevan itsetuhoinen, mutta silti hän syyllistää ja haukkuu minua. Aivan, kuin hän olisi yrittänyt päästä minusta eroon. Oma äiti, joka on aina ollut minulle todella läheinen, jolle olen voinut kertoa lähes kaiken, joka on aina tukenut minua parhaansa mukaan.

No toivottavasti hän on nyt tyytyväinen. Koitin eilen kerätä voimia ja yrittää puhua jollekin. E ja K, eivät he ymmärrä, ja heillä oli omat juttunsa,  en halunnut häiritä. S, B ja R, kirjoitin kaikille viestin, mutta pyyhin sen, en halunnut häiritä. A oli M:n tupareissa, en halunnut häiritä heitä. Mielessä kävi jopa K:n ex, sanotaan vaikka P, hän ei kuitenkaan juuri silloin ollut online FBssä, joten sekin jäi vain ajatukseksi.

Lopputulos. Kenellekään en puhunut, mutta paha olo huusi päästä ulos.
Viilto reiteen. Toinen. Kolmas. Viiltoja, kunnes tunnen vain kivun.
Itku. Taas annoin itselleni periksi ja viiltelin. Pettymys, syyllisyys.
Anteeksi. Ehkä tänään on parempi päivä.

Man overboard, help?

Olen taas niin masennuksen kourissa. Taistelen itseäni vastaan, etten kaiva terää esille ja viillä. Minä häpeän arpiani, ne eivät ole luonnollisia, ne suorastaan huutavat olevansa epäaitoja, vihan ja surun tekemiä.

Haluaisin puhua, saada kontaktin toiseen ihmiseen. En jaksaisi olla yksin ajatusteni kanssa. Odotan taas, että kännykkä ilmottaisi viestistä, kommentista FBssä, tykkäyksestä Instassa. Jotain edes! Eikö kukaan todella muista, että minäkin olen olemassa, myös viikonloppuisin?

Olen nyt ollut 28 tuntia mummulla. Siitä ajasta olen nukkunut 13 tuntia. Silti olen väsynyt. Helvetti.

Äiten kanssa en ole ehtinyt puhua juurikaan. Pääasiassa aina, kun olemme olleet kahden,  hän on kertonut viikostaan, miettinyt mitä tänään pitäisi tehdä ja puhunut pikkuveljenikin ongelmat samalla istumalla.
Haluaisin kertoa äidelle kaiken, niin kuin pienenäkin tein. En vain pysty siihen enää, jokin minussa ajattelee tuottavansa pettymyksen äidelle, jos kerron kaiken.

Esimerkkinä tupakointi. Äite ei tiedä, että poltan, viikonloppuisinkin olen onnistunut välttämään kiinni jäämisen. Eihän se toisaalta enää äidelle kuulu, olen täysi-ikäinen, joten saan itse päättää. Äiden mielipide on kuitenkin aina tärkeä, eikä hänelle haluaisi tuottaa pettymystä tai saada häntä huolehtimaan.

En tiedä mitä voisin tehdä. Ahdistaa. Mielummin kertoisin, kuin jäisin ns "kiinni" polttamisesta. Se kuitenkin olisi jotenkin jalompaa tai moraalisesti oikeammin.

Äh. Annan asioiden olla ja menen nukkumaan. Vältän itseni mollaamisen ja satuttamisen. Vältän ahdistuksen. Vältän muut ihmiset.

Elämä, ei koskaan hyvin

Ajatukset ovat ihan sekasin. En tiedä mitä tunnen. Mielialani vaihtelee taas, välillä kaikki on hyvin, hymyilen, nauran, juttelen, sitten tulee taas viha, suru, kateus. Minä VIHAAN tätä!

Mielessä pyörii kysymys, johon en vieläkään tiedä vastausta.
"Miksi olen masentunut?".
Minun lapsuuteni oli onnellinen ja pääosin rauhallinen. Muistan menneisyydestäni vain hyviä päiviä, naurua ja hymyä. Kaiken muun olen unohtanut.

Väkivalta on kyllä kuulunut elämääni koko ikäni. Olen pelännyt itseni ja perheeni puolesta. Alkoholismi on ollut aina osa elämääni, olen tottunut siihen. Sairauksia, kuolemaa, huumeita, yksinäisyyttä.
Kaikki se on kuulunut elämääni, mutta kuitenkin olen aina ennen jaksanut olla positiivinen ja onnellinen. Miksen enää? Minne se tahto elää hävisi?
Minulla on ollut rankkaa, kyllä minäkin sen ymmärrän, mutta niin hullulta kuin se kuulostaakin, pidän lapsuuttani kuitenkin onnellisena.

A:lla on tällä hetkellä todella rankkaa. Hän on minulle todella tärkeä ystävä, yksi tärkeimmistä, tarkemmin ajatellen ehkä paras ystäväni koulussa ja olen todella voimaton, kun en pysty auttamaan häntä mitenkään. Haluaisin niin olla nyt hänen apunaan, mutta minusta tuntuu ettei mikään mitä voisin tehdä auta häntä. Voin vain tukea ja kuunnella häntä, enkä niitäkään osaa tehdä.

Itsevihakäyrä nousussa.

A:n menneisyydessä on samoja asioita kuin minullakin, vielä enemmänkin, ja silti hän on yksi positiivisimmista ihmisistä, joita tunnen. Näin hänen itkevän ensimmäisen kerran vasta vappuna, vaikka olemme olleet kavereita jo 2 vuotta. Hän on aina iloinen, hymy on asia mistä A:n tunnistaa.

A:n tilanne on saanut minut miettimään itseäni. Mikä oikeus minulla on olla masentunut? Miksi minä saisin olla heikko ja itkeä, vaikka olen elämässäni päässyt niin helpolla?

Masennus. Helvetti. Se vaikuttaa kaikkeen. Ihoni on arvilla. En kehtaa käyttää enää housuja, jotka paljastaisivat pohkeeni, ne ovat täynnä viiltoja. Unirytmi on sekaisin, en saa nukuttua, jos nukahdan, herään painajaiseen tai nukun 30min pätkissä koko yön. Ruokahalu on olematon tai pohjaton, täysin ajasta riippuen. Opiskelu on mennyt todella heikosti, keskittymiskyky on aivan hukassa, edes rakastamastani kirjoittamisesta ei oikein tule enää mitään.

Minua vituttaa. Miten niin mahtavan viikonlopun jälkeen voi olla tällainen olo? Päiväni ovat taas täynnä epätoivoa, vihaa, katkeruutta.

Viiltely on kuvissa taas. Ahmiminen ja oksentaminen tulivat kuviin reilun viikon tauon jälkeen. Itkutkin, itken kotona kaikesta mahdollisesta,  varastoin kaiken itkemisen arvoisen koulussa, ja kun saan kotona ulko-oven kiinni, rojahdan lähes heti lattialle sikiöasentoon itkemään. Ahdistus jyskyttää pääni sisällä, se odottaa hetkeä, jolloin voisi purkautua paniikkikohtauksena. Odotan sitä pelolla. Säälittävää.

Huomenna psykologi. Vihdoin. Kai. En tiedä, mitä voisin hänelle kertoa. Ei, en tiedä mitä KEHTAAN kertoa hänelle. Häpän vihaani, minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Luultavasti valehtelen hänelle jälleen kaiken menneen hyvin.