Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herää ja tekisi mieli vain kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, kun ei vain kiinnostaisi taas herätä uuteen päivään ja mennä kouluun.
Aamulla tuntui siltä, että päivästä tulee aivan paska. Väsytti aivan helvetisti, kello tuntui soivan taas keskellä yötä. Minun oli kylmä, kietouduin peittoon, mutta käteni olivat kuitenkin jäässä. Oli pimeää, ulkona oli synkkä, harmaa sää, syksy. Halusin vain kietoutua tiukemmin peittoon ja jatkaa nukkumista.
Onneksi kuitenki nousin ylös ja raahauduin kouluun väsymyksestä huolimatta.
Välit E:n ja K:n kanssa ovat paljon paremmat kuin eilen. Muutin suhtautumistani heihin, muistutan aina vihan herätessä, että kaikilla ei ole tuollaisia ystäviä. Kaikki eivät ole yhtä hyvässä asemassa kuin minä.
Pakko kuitenkin myöntää, tänäänkin viha on muutaman kerran noussut pintaan, olen kyllästynyt heidän juttuihinsa ja seuraan. En kuitenkaan ole suostunut näyttämään sitä, erakoitumaan, olen vain vaihtanut hetkeksi L:n seuraan puhumaan tuntemuksista ja antanut vihan lauhtua.
Hyvä päivä. Aivan helvetin hyvä päivä. Vielä. Tahdon uskoa, että päivä pysyykin hyvänä, mutta silti sisimmässäni pelkään sitä hetkeä, kun väsymys vie voimat taistella vihaa vastaan ja masennus käyttää tilaisuuden hyväkseen.
Minä lupaan taistella vastaan, minä haluan taistella vihaani vastaan. En aio kertaakaan ajatella viiltelyä niin, että tekisin sen. En aio kertaakaan ajatella kuolemaa niin, että toivoisin sitä. Minä tarvitsen hyvän päivän tämän paskan keskelle.
Nyt minä saan sen.
Viimein.
Tänään on hyvä päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti