Elokuu

Elokuu lähenee. Koulun alku lähenee.

En tosiaan päässy uuteen kouluu. Lukeminen meni perseelleen, en jaksanut/pystynyt lukemaan.

Ei kiinnostaisi yhtään mennä kouluun. Ei yhtään. Mutta on pakko.

Toinen vaihtoehto on kuolla. Ja minä todella harkitsen sitä vakavasti.
Eiköhän se jo kerro kuinka paljon haluan välttää kouluun menemisen.

Eikä syynä todellakaan ole aamulla herääminen tai opiskelu. Haluan opiskella, tarkemmin haluan opiskella itselleni ammatin ja sopeutua yhteiskuntaan.

Syynä on ala. Minua ei kiinnosta kyseine ala. Se ei todellakaan ole sitä mitä odotin kun koulutukseen hain. Bilsa ja kemia oli aineita joista pidin lukiossa. Bilsaa ei ole ollut ollenkaan, eikä opetussuunnitelman mukaan ole tulossakaan. Kemiasta on ollu samat asiat mitä opettelin jo yläasteella. Ei nappaa.

Ei todellakaan nappaa.

Mutta pakko napata jollen sit keksi jostain työpaikkaa itselleni tai tapa itseäni.

Kokeista

Täällä taas. Vähän päivittelen nyt kun vielä ainakin ehdin.

Tosiaan tein yhteishaun. Nyt olisi edessä pääsykokeisiin lukeminen. Joo se olis kyl pitäny alottaa jo aikaa sitten mutta enpä minä oikein koskaan ole llukemista ajoissa aloittanut. Nimimerkillä luin bilsan ylppäreihin viikon verran. Ja se sit tiedetäänkin miten ne kokeet meni.

Mutta niin. Ensimmäinen, tai ensimmäiset, pääsykokeet on 3.5. Tai pääsykoe ja esivalintakoe. Siihen on nyt vielä kuukausi mutta hassun hauska juttu ku pitäis tässä huhtikuun aikana suorittaa vielä tota insinöörin tutkintoakin että saa Kelasta tuet. Onneksi ensimmäisenä kokeena on tutkinnot jotka oikeasti kiinnostavat. Ehdin suht kunnolla pänttäämään.

Toinen koepäivä on 10.5. Aika epätodennäköistä että pääsisin tätä tutkintoa suorittamaan joten jos alkaa kunnolla ahdistamaan niin vedän tämän kokeen todella vähäisellä lukemisella.

Tässä välissä tuleekin muutama TAMKin kurssikoe: Word 12.5, lämpöoppi 16.5, BPT 17.5 ja differentiaalimatikka 21.5. Lämpöoppia ja BPTtä pitää lukea, niistä saa yhteensä 11op jten pakko päästä läpi tai kusee koko paska.

Kolmas ja viimeinen pääsykoe on 30.5. Kiinnostava tutkinto mutta en usko pääseväni tätäkään opiskelemaan. Enkä nyt sano tätä sen takia etten uskoisi omiin taitoihini (nojoo se on osa syy) vaan siksi että näihin kahteen tutkintoon otetaan todella vähän opiskelijoita verrattuna hakijamääriin ja voin lyödä vetoa että vaikka kokeeni menisikin hyvin, jollakin toisella menee tasan yhtähyvin mutta hänen YOtodistus on heittämällä parempi.

Lisäksi minulla on toukokuussa muutama lyhyt kurssi joilla kerään opintopisteitä. Differentiaalimatikka on 9.5.-20.5 ja toinen kurssi 25.5-6.6. Luojan kiitos jälkimmäinen on vain parina päivänä eikä varsinaista koetta ole.

Jos hyvä tuuri käy ja pääsen ensimmäisen koepäivän esivalintakokeista läpi alkaa uusi koeruljanssi 2.6 ensimmäisellä valintakokeella. Seuraavat valintakokeet on 7.-9.6. Ja näissäkin on minun tuurillani kolmen eri tutkinnon kokeet samoina päivinä. Ja nämä kolme tutkintoa olivat vielä hakemukseni ensimmäiset joten siinähän sitten pähkäilen jos satun kaikkiin saamaan kutsun ja osuvat samalle päivälle. Mutta sitä mietitään lähempänä.

Jotenka niin. Luettavaa on joka kokeeseen se 200s netissä + muutama kirja. Saattaa olla hieman liian rasittava urakka meikäläisen kunnolle mutta panostan nyt ensimmäisiin kokeisiin ja toivon parasta. Yritän parhaani ja rukoilen että joku muu kusee vielä pahemmin. Ja siinä tuli syy miksi joudun helvettin.

Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Ei hätää kuha on mies

Aattelin taas pitkästä aikaa päivittää tilannetta.

Mies ei oo enää perseestä. Päinvastoin, pääasiassa koko ajan kun oon hänen seurassaan, oon onneni kukkuloilla. Siis pääasiassa koko ajan. Välillä, nykyään yhä useammin, tulee itkukohtauksia myös J:n seurassa. Ja kun en osaa vastata kysymykseen "Mikä tuli? Teinks mä jotain?" itku vain pahenee.

Ja kun oon yksin, en juuri muuta teekkään kuin itke.

Tiedän syytkin. Voisin tehdäkin niille jotain mutta kun en saa aikaiseksi mikä osaltaan stressaa mua vielä lisää ja aiheuttaa lisää itkukohtauksia.

Koulu menee päin helvettiä. En oo nyt 2 viikkoon käynyt koulussa kuin kerran tekemässä kemian kokeen. Sinällään muilla ei ole mitään väliä mutta mekaniikan tunneilla on läsnäolovelvoite eli sinne pitäisi raahautua ainakin kerran viikossa. Matikassa ja kemiassa läsnäolopakkoa ei ole mutta elämäni olisi helpompaa kun raahautuisin tunneille. Laiska paska.

Talous on päin helvettiä. Totuus löi päin näköä, opiskelijalla ei tosiaan oo varaa elää leveesti. Saan loppuvuoden äideltä lainata 150€/kk ja iskältä 50€/kk. Äideltä lainattu menee vuokraan ja iskältä lainattu ruokaan.

Onneks mulla on J, joka ainakin vielä on kiltisti antanut mun pummia muutaman tupakan kouluun kun oon sinne raahautunut ja jättänyt jämät kun oon pyytänyt. Ja onhan se muutenkin ihana. Teki mulle tänään ruokaakin oma-alotteisesti. Enkä mä enää osaa nukkuukaan yksin, oon tottunut nukkuu J:n kainalos. Ne muutamat kerrat ku nukun yksin, joudun pitää valon päällä, kuunteleen musiikkia ja heräilen vähän väliä.

Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

Tape and glue

Tiiättekö sen tunteen ku patoo kaikki tunteet sisällee? Nii hyvät ku pahat. Ja sit niit alkaa olee liikaa. Tulee voimaton olo. Ei tie mitä tekis. Tekis mieli heitellä tavaroita. Tai huutaa. Itkeä. Tehä jotain. Vuodattaa kaikki ulos.

En löydä enää sanoja. En osaa kertoa miltä musta tuntuu. Mikä on väärin. Miksi oon taas täs tilas.

Mut mä yritän.

Mikä on muuttunut. Koulu. Aamul ku herään mun pitää oikeesti näyttää ihmiseltä. Mul on aikataulu jota periaatteessa pitäs noudattaa. Ei riitä et ilmestyn töihi johonki aikaa aamulla lökäreissä ja vanhas risas paidas.

Ihmiset. En oo koskaa ollu sosiaalinen. Mielummi oon yksin ku kauhees ihmispaljoudessa. Ja sit mä joudun jonnekin TAMKiin opiskelemaan. Ihmisiä on vaa vitusti liikaa. Kaikilla on joku mielipide musta.

Läski. Läski Läski Läski. Vitun lehmä. Rupikonna. Läski.

Syöminen, Seki varmaa vaikuttaa. Sanotaanko nii et viimesen kk aikana oon vissii käyttäny rahaa enemmä juomiseen ku syömiseen. Ja siis juomiseen kuuluu alkoholi ja mehut. Oon tän viikon eläny mehulla ja eile söin kiinalaista. Ja senki oksensin pois, mul on vararavintoo vaikka muille jakaa kyl sil pitäs selvitä. Läski.

Yksinolo. Vaik aikasemmi sanoin et oon mielummi yksin ni tässäki on rajansa. Etenki näin illal ku alkaa oleen hämärää mut ei viel oikei nukkuukaa viittis mennä ois kiva ku ois joku jolle puhua ees wapis. Ja viel parempi et se joku puhuis eka. Koska en halua häiritä ihmisiä. En haluu pilata muiden iltaa.

Pakko myöntää et syksy vaikuttaa myös. Kaamosmasennus. Harmaa sää, kylmyys, sade.

Ja viimesenä mut ei mitenkää vähäisimpänä: miehet. Tai okei, minä. Ja mun liian suuret toiveet. Odotukset. Tunteet.

Tunteet,

Nimenomaan. Kun niit ei ois, kaikki ois paremmin. Vitusti paremmin. Kun vois sanoo ihmiselle mitä tahansa tuntematta pistoo sydämessää. Kun vois unohtaa ihmisen ku on saanu tarpeekseen. Tai ku toine on saanu tarpeekseen.

Mutta toisin kävi ja mä oon täs taas.
Miettimäs huomaisko joku jos mua ei enää oliskaa.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Niitä et näitä

Joo o. Koulut alko. Ei jumalauta mikä ressi ollu päällä viimetteen viikon.

Ja edelleen. Viime yönä nukuin kähyset 3 tuntia. herätys oli 8 mutta minäpä heräsin 5.

Nojooo ei kauheesti ollu stressattavaa. Perus eka päivä, infoja toisensa jälkeen. Ryhmässäni on yksi tyttö lukiosta ja toinen tyyppi lukiolta opiskelee insinööriksi myös.
Koulu siis alkoi ja kämpällekkin on muutto suurinpiirtein sinne päin tehtynä. Vaatteet, sänky ja telkkari, tarviinko muka muuta.
Kaikki siis hyvin.

.
.
.

Mutta kun ei ole. Olo on kehno. Liekö väsymys vai stressi vai liika vapaa-aika. About tunti sitten itkin silmät päästäni ja olin vähällä kaivaa terän esiin. Olen säälittävä. Oli pakko alkaa kirjoittamaan, jotten kaiva terää esille. Mielessä silti pyörii yhä. Lompakko on 20cm päässä kädestä.

Vittu. Vitun vitun vittu. Vittu. En tiedä mitä sanoa. en osaa sanoa mitään Mikään ei tunnu oikealta. Ajatukset harhailee. Keittiössä olisi viinirypäleitä, en ole syönyt tänään muuta kuin sämpylän. Kännykän viestivalo vilkkuu, jos voisin elää ilman heittäisin kännykän parvekkeelta alas. Eksä meni naimisiin kuukausi sitten hienon platinablondinsa kanssa. Vittu et sekin jurppii vieläkin. Miksei jurppis ku toinen laittaa lomakuviaan mulle saatana. Jos se viel joskus kehtaa näyttää naamaansa mulle näytän sille minne se voi sen vitun blondinsa pistää. Roskakatos ois aika vitun oivallinen paikka. Ajatukset harhailee. Parvekkeella ei oo lasia, 6:sta kerroksesta asfaltille. Jos vitun huonosti käy, jää henkiin. Eli mä varmaan sit jäisin. Ja sit pitäs mennä putkiruokinnassa TAMKiin ettei vaan menetä opiskeluoikeutta. Yhellä tyypillä luokalla on hieno parta. Vois kyl oikeesti kävästä parvekkeella. Toi saatanan valo vilkkuu vielki. Jalkaanki sattuu. Enkä tie millo herätys on aamul.

Se terä ois tos,

Uusi aika, vanhat tavat

Stressi kasvaa.
Kämppää ei löydy, kukaan ei luota opiskelijan vuokranmaksukykyyn.
Koulu alkaa viikon päästä. Panikoin jo valmiiksi uusia ihmisiä, paikkoja, asioita ylipäätään.
Opintotukeakaan en ole saanut haettua. Kituutan sitten.

Stressi kasvaa ja sen myötä olen alkanut taas itkeskelemään huvikseni. Kaikki vain tuntuu junnaavan paikallaan. En saa mitään aikaiseksi ja aika loppuu kesken.

.
.

Kävin katsomassa kämppää Treella tänään. Pois lähtiessäni kävelin puiston läpi. Jotenkin tuli vain olo että haluan istua keskelle puistoa ja vain jäädä siihen paikalleen. Odottaa että joku tekee kaiken minun puolestani.
Onneksi maailma herätti minut haaveistani. I tietääkin miten.

.
.

Terä on lompakossa. Edelleen. Se on ollut siellä koko ajan, lähellä minua. Jos tarvitsen sitä, se on aina tukenani.

Vittu että olen säälittävä.
Pahoittelen.

Pitkästä aikaa

Terve.

Pitkästä aikaa. Ajattelin ilmoittaa että olen hengissä jos joku siellä huolehtii.

Laskut jatkuu. 184 päivää. Kuulostaa siltä että olen päässyt eroon, mutta edelleen on päiviä kun haluan viiltää.

Muistan yhden päivän heinäkuussa. Olin todella väsynyt ja olimme tulossa Tampereelta H:n kanssa kun löysin terän lompakostani. En edes muistanut, että se oli siellä. Muutamaan päivään en kyennyt ajattelemaan muuta kuin terää.

Arpeni näkyvät todella hyvin edelleen enkä yritä peitellä niitä muualla kuin vanhempien tuttujen ihmisten luona. Ja nykyään kun muistan vedän hihat alas myös lasten seurassa. Kävimme H:n pikkusisarusten (7v, 10v ja 13v) elokuvissa ja syömässä.

"Mitä noi jäljet sun kädessä on?
Miten ne on tullu?"

Voiko noin nuorelle kertoa että
'joo oon itsetuhonen, teen haavoja itseeni vapaaehtoisesti että saan satutettua itseäni ja veren vuotamaan'? Mielestäni he ovat liian nuoria siihen vielä. Koulussa muistaakseni puhutaan masennuksesta vasta 9lklla, joka on aivan liian myöhään.

Mitäköhän muuta.?

Sain opiskelupaikan TAMKista. Jälleen sama; äite on onnensa kukkuloilla ja minulle on oikeastaan se ja sama. Opiskelu alkaa 3vkon päästä ja siihen mennessä pitäisi kämppä löytää.

Uusintaa

Biologian kirjoitukset olivat tänään. Meni ihan hyvin, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta aina ennenpääkin kun on vaikuttanut hyvältä niin tulokset ovat olleet aivan eri luokkaa kuin odotukseni.  Esimerkiksi kemian kirjoitukset tuntuivat menevän hyvin, mutta nyt saan rukoilla että pääsen läpi. Myös pitkä englanti tuntui menevän ihan hyvin, mutta nyt kun arvosanaksi tuleekin luultavammin B, koe menikin erityisen hyvin minun kokeekseni.

Enpä tiedä. Nyt rukoillaan, että biologia meni hyvin. Pakko saada siitä parempi kuin B, muuten meni rahaa ja aikaa ihan hukkaan.

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Hukassa

Oli parempi päivä kuin eilen. Välttelin tätiä, en jäänyt kuuntelemaan hänen haukkumisiaan. Tiedän vitun hyvin hänen mielipiteensä, joten miksi kuuntelisin sitä enää.

Uusia stressin aiheita. Opintotukea pitäisi hakea. Kirjoituksiin luettava. Asiat roikkuvat taas löysässä hirressä.

Pitäisi ottaa niskasta kiinni ja tehdä asioille jotain. En vain tiedä mistä aloittaa.

Koulusta

En ole muistanut kertoa. Kemian itsenäinen menikin päin mäntyä. Sain samaisen 7 mikä minulla oli aiemminkin. Tosin nyt sentään ymmärrän jotain aiheesta.

Kirjoitukset. Niidenhän tulokset tulivat aikaa sitten. Matematiikasta E, äidinkielestä M ja fysiikasta B.
Syksyllä on edessä pitkä englanti, kemia ja biologia. Kaikki sellaisia aineita, joita on pakko kerrata.
Hah, "kesälomaa" vielä 2kk jäljellä. Olen syntynyt stressaamaan.

Juhannuksena olisi tarkoitus.. niin en tiedä vielä. H on menossa baariin kavereidensa kanssa, enkä heistä oikein välitä, joten pitää keksiä jotain muuta. Toivoisin, että voisin viettää aikaa edes L:n ja A:n kanssa, toki muutkin olisi mukava nähdä pitkästä aikaa. Pitää suunnitella vielä, onhan tässä vielä aikaa viikon verran.

Tämä oli taas tällainen "pitää kertoa nämäkin" postaus. Blogi alkaa vähitellen palata takaisin jokapäiväiseen elämääni.
Aiemmin se olisi tarkoittanut huonoa kautta. Nyt en tiedä vielä.

Paluu nykyhetkeen

Lomat on näköjään alkaneet. Minulla mikään ei ole muuttunut. Vaikka pitäisi muuttua. Tarvitsen muutoksia, mutta en saa niitä aikaiseksi.

Pitäisi ottaa yhteyttä psykoterapeutteihin. En saa aikaiseksi. Epäilen motivaatiotani. Välillä tuntuu etten tarvitse sitä, välillä tiedän tarvitsevani, mutta tiedän etten jaksaisi raahautua paikalle.

Syksyn YO-kirjoitukset piyäisi maksaa. En  saa aikaiseksi ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää että lasku toimitettaisiin minulle, sillä en koululle pysty raahautumaan. Eräpäivä kuulemma ensi maanantaina.

Olotila heittelee. Aamulla heräsin ylpeänä itseeni. Kello oli 7, olin nukkunut vain 4h mutta olin pirteä. 5min ja teki mieli viillellä. Äsken olin iloinen, nauroin, nyt haluaisin tappaa ihmisen katseellani. Samaa vaihtelua kuin syksyllä. Se pelottaa.

Rahat loppuvat. Sekä minulta, iskältä että äideltä. Vuokraa pitäisi onnistua pienentämään. H:n kanssa suunniteltu kaksiota. Olisi halvempaa, mutta tarvitsen sen tilan itselleni, jossa voin vetää rauhassa itkupotkuraivarit ja sitten nauraa itseni puolikuoliaaksi. Ja paikan jossa lukea kokeisiin. H:n kanssa en siihen onnistu. En tiedä mitä tehdä.

En todellakaan tiedä mitä tehdä.

Tarvitsen elämänkäyttöohjeen.

Kaikki vain on niin väärin.

Haluaisin tavan päästä polttamaan ilman kyselyjä.

Kuulumisia #2

Viime päivät mennyt tehden muka kaikkea tärkeää ja silloin kun olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia, en ole jaksanut alkaa keskittymään.

Pari viikoa meni mukavasti jääkiekon MM-kisojen seuraamiseen. Nyt kisojen jälkeen on päivät alkanut mennä aivan sekaisin, kun ei ole enää mitään aikataulutusta.

Viime perjantaina oli itsenäisen kemian koe. Se meni niin hyvin kuin voi olettaa. En ole uskaltanut vielä tulosta katsoa.

Olen vaihtelevasti ollut joko mummulla tai H:lla, kämpällä olen käynyt vain suihkussa tai hakemassa vaatteita. Välit H:n kanssa on ihan hyvät, vaikka välillä menee hermot, myönnän. Onneksi välillä olen päässyt purkamaan L:lle mielipiteitäni, vaikka pitääkin usein keksiä peitetarina nähdä häntä, koska H:lla on jyrkkä mielipide L:stä.

Ensi maanantaina olisi psykologi Hallituskadulla. Siihen mennessä pitäisi ottaa yhte5yytä terapeutteihin, jotta saisi sitä asiaa eteenpäin. Tosin en tiedä kiinnostaako minua enää mennä terapeutille. Kallista hupia, enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tai luultavasti tarvitsen, mutta kiinnostaako minua mennä sinne..

Tälläkään hetkellä ei oikein ajatus oikein kulje. Ehkä yritän paremmalla ajalla uudelleen.

Läskiäläskiäläski

Olen aina ollut ylipainoinen. Lihava. Läski. Plösö. Ala-asteella sain kuulla siitä koko ajan. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä: "jaksathan sä ny varmasti? Eihän sun jalat rasitu ton läskin takia? Koita ny liikkua plösö, kieri vaikka."
En muista millon viimeksi olisin käynyt uimassa uikkarit päällä. Tai millon olisin kehdannut olla pelkällä topilla koulussa. Tai milloin olisin viimeksi ollut koulussa ilman vatsan sisään vetämistä.

10 vuotiaana laihduttaminen alkoi kiinnostaa minua, olin vähitellen saanut tarpeekseni muiden vittuilusta. Äite esteli, sanoi vain että "kyllä se siitä katoaa kun tulee lisää pituutta". Sitä päivää odottelin pari vuotta, että vatsamakkarat muuttuisivat pituudeksi. Eipä tullut pituutta, joten läskitkin jäi.

12-vuotiaana (2007) alkoi työnteko kiinnostaa. Menin vapailla navettaan tekemään fyysisesti raskaita töitä. Kesällä heinäpelloilla otin tavaksi vähintään kävellä ripeästi heinäpaalilta toiselle. Vaadin itseltäni yhä enemmän ja enemmän, olin aina ensimmäisenä menossa ravaamaan ympäri peltoja ja metsiä. Halusin päästä läskeistä eroon.

Liikkuminen yksistään ei tietenkään auttanut, ruokavalio olisi pitänyt myös muuttaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ruuan teki 80-vuotias mummo, jonka mielestä ainoaa kunnollista ruokaa oli perunat ja läskisoosi. Ainut mitä saatoin yrittää tehdä oli pienentää annoskokoja. Se ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä toiminut, sillä fyysinen työ vaati energiaa.

Jatkoin kuitenkin samaa parhaani mukaan pari vuotta. Yläasteella olin päässyt pahimmista paineista eroon, tunsin olevani ihminen vaikka tiesin olevani lihava. Riparilla kuitenkin tuli taas sama fiilis kuin ala-asteella: en sopinut joukkoon, olin kertakaikkiaan liian läski sopimaan joukkoon.

En kehdannut syödä riparilla juuri mitään: aamupalaksi leivän ja mukin kahvia, lounaalla ja päivällisellä juuri sen verran, että tahrin lautasen ja iltapalaksi jälleen mukin kahvia. Samaan aikaan kuvioihin tuli itsensä satuttaminen sekä tupakointi alkoi uudelleen, eikä ole sen jälkeen keskeytynyt kuin korkeintaan pariksi kuukaudeksi kerrallaan.

2011 ja 2012 kesät vietin jälleen pelloilla juosten vuoroin kantaen 20 kg:n edestä aitapaaluja välillä paaleja. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, en halunnut olla lukiossakin "se läski". Halusin laihtua, minun oli pakko laihtua.

Muutosta ei kuitenkaan tullut. Jatkoin liikkumista, kävin kaverin kanssa kävelylenkillä ja hyvinä päivinä kävin yksinkin lenkillä vähintään kävelemässä. Pienensin jälleen annoksiani, en syönyt kunnolla muualla kuin tädilläni, jonka luona asuin ensimmäisen vuoden tai ensimmäisessä kämpässäni, jonne muutin -12 kesällä. Vähitellen ympärilleni kuitenkin muodostui kaveriporukka ja aloin hyväksyä itseni. Ehken ollutkaan niin lihava kuin ajattelin.

Syksy -12. Masennus. Vihasin itseäni, syytin itseäni, välillä tuntui kuin olisin ansainnut kiloni. Ennen viiltelyn säännölliseksi alkamista näännytin itseäni. Kämpällä ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin pari jogurttia varmuuden vuoksi, jos alkaisi todella heikottamaan. Koulussa söin pari haarukallista ja join lasin maitoa. Laukussa minulla oli aina mukana vesipullo, jos minun tuli nälkä join vettä ja olo katosi.

Mummulla jatkoin näennäisesti normaalia elämää, söin kuten ennenkin, tai siltä se näytti. Kavereiden nähden jatkoin myös normaalisti: jos haimme ruokaa ulkoa ahmin sen nälissäni. Kostoksi ahmimisesta jätin koulussa seuraavan päivän ruuan kokonaan väliin ja raadoin kahta kovempaa viikonloppuna.

Samaa jatkui viime syksyyn asti, jolloin kuvioihin tuli lisäksi oksentelu. Ahmin ja oksensin. Valehtelin kämpälle tuloajat H:lle, jotta ehdin tehdä pienen lenkin koulun jälkeen, edes kävellen. Aloin laskemaan syömieni ruokien kalori ym määriä ja laskin paljonko minun pitäisi liikkua käyttääkseni saamani energian pois ja sitten liikuin kaksinkertaisesti. Jos en ehtinyt liikkumaan kaksinkertaisesti, vähensin ruuasta.

Sitten tuli riita H:n kanssa ja kaikki levisi totaalisesti. Alkoholi maistui, sekoilin, elämä lähti käsistä ja sen mukana myös syöminen ja liikunta. Söin kun oli nälkä ja kun ei enää ollut nälkä ahmin lisää ja sitten oksensin vatsahappoihin asti. En jaksanut enää liikkua, en jaksanut tehdä mitään muuta kuin itkeä, syödä ja oksentaa.

Eikä se ole muuttunut vieläkään. Oksentaminen on jäänyt,  mutta liikkuminen ei innosta. Jaksan kuitenkin nyt yrittää, kiitos reisi-, pohje-, perse- ja vatsaläskien joiden takia vaatteet eivät enää mahdu päälle tai niitä ei löydy. Parina päivänä olen käynyt kävelemässä pienen lenkin kämpän lähistöllä, alku sekin on.

//3kk, 1vko viimeisistä haavoista.