Hulabaloopalei

Enpä tiedä mitä kertoisin lauantaisista A:n synttäribileistä. Pää oli jäässä minulla muiden mukana, vain M ja K olivat täysin selvinä.

Menin L:lle 14 aikaan ja siellä olimme muutaman tunnin, kunnes lähdimme Hesburgerin kautta luokseni. 17 aikaan lähdin hakemaan A:ta ja hänen kavereitaan keskustasta luokseni. Se meni jälleen kerran säätämiseksi niin kuin aina, hain yhdet kaverit, vein heidät kauppaan, hain toiset kaverit, jotka eivät vielä edes olleet keskustassa, mutta yhtäkkiä he olivatkin McDonaldsissa hakemassa ruokaa. Vein heidät luokseni, jonne A:n oli pitänyt kävellä kaverinsa kanssa, jolle oli antanut kämpän avaimen, mutta hän ei ollut sinne kävellyt vielä, vaan tuli 10min meidän jälkeemme K:n kyydillä, millä tuli myös E ja eräs toinen tyttö.

Lopulta siis pääsimme kämppään ja sitten alkoi juominen, tyylikkäästi 15min aikataulusta "myöhässä" 18.15. 20 aikaan olin kunnolla kännissä, siltä väliltä en muista oikeastaan muuta muistettavan arvoista kuin sen kun makasin sängyllä ja L istui päälläni. 20 jälkeen istuin E:n kanssa ulkona ja sain selvitettyä erimielisyytemme. Kaikki on taas hyvin, luulen ja todellakin toivon niin, sillä E:n kanssa en halua olla minkäänlaisissa riidoissa.

21 aikaan K lähti heittämään L:ää kotiin, minä lähdin mukaan opastamaan, vaikka en osannut sanoa enää edes nimeäni oikein. Sitä ennen L oli tehnyt sitä ja tätä minun, itseasiassa äitini, autossa. Automatkasta en muista juuri mitään, muutama lentävä lause jäi, joista kuulen varmaan loppuelämäni ajan, ja sen lisäksi nuolimme L.n kanssa takapenkillä. Siitäkin kuulin jo illalla, vaikka en itse edes muistanut mitään "outoa" tehneeni.

T:n ei alunperin pitänyt tulla bileisiin, sillä hänen piti olla töissä ja niiden jälkeen mennä pitkäaikaisen kaverinsa synttäribileisiin. Saimme kuitenkin L:n kanssa puhuttua hänet ympäri ja lupaamaan, että hän tulisi puolen yön aikaan käymään. No puoliyö venähti 3 asti aamuyöhön. L:n lähdön ja T:n saapumisen väliltä en muista oikein mitään tarkasti. Menimme juomapeliä, E ja K lähtivät 23 aikaan, A kävi kaverinsa kanssa baarissa jossain välissä, eräs kaverimme tuli bileisiin 23 aikaan jne. mutta hauskaa kuitenkin oli.

3 aikaan T tuli. Muut olivat menossa jo nukkumaan, joten yritimme olla T:n kanssa hiljaa. Muiden tekemisistä en muista mitään, minä ja T sen sijaan vietimme laauaikkaa kahdestaan muunmuassa keittiössä, vaikka muut olivatkin vielä hereillä. Kaiken lisäksi keittiön ikkuna oli auki eivätkä verhot olleet edessä.

5 aikaan porukka meni lopulta nukkumaan ja silloin minä ja T aloitimme kunnolla. Hävettää aivan vitusti. Miten kehtasimme olla samassa huoneessa kuin sänkyni, jolla kaikki makasivat? Lisäksi M makasi vieressämme ja hän ymmärrettävästi loukkaantui meille.

Ei helvetti mikä morkkis taas kerran. Tekisi vieläkin mieli viiltää, mutta lupasin T:lle lopettavani sen, ja aion pitää lupauksestani kiinni. Kaikkien vahinkojen, loukkaantumisten ja yllätysten lisäksi minun pitää tänään taas vaeltaa apteekkiin häpeämään silmät päästäni. Helvetin hyvin osasin taas sotkea elämäni. 3. kerrasta lähtee sossuille viestiä ja sitten minäkin olen laitoksessa telkien takana opiskelemassa ehkäisyä. Vasemman jalan saapas.

Ainut positiivinen asia, minkä täällä voin kertoa, on että saimme E:n ja K:n kanssa välimme kuntoon. Olen jälleen kerran E:n ja L:n välissä, aivan kuten H:n ja E:nkin kanssa, mutta eiköhän tämäkin jotenkin onnistu. Pääasiassa olen ihan iloinen, vaikkakin M:ää en olisi halunnut loukata ja se painaa mieltäni. Toivottavasti hänkin antaa minulle lopulta anteeksi ja onnistuu unohtamaan T:n.

Voin lohduttaa itseäni sillä, että tavallaan pelastin M:n osalta sydänsuruista, jotka hän olisi saanut T:n kanssa. T ei todellakaan vaikuta olevan yhden naisen mies, joten hän olisi melko varmasti loukannut M:ää ennemmin tai myöhemmin, tällä kertaa ennemmin ja minun kanssani. Nyt menin itse ansaan ja joudun kestämään T:n aiheuttamat sydänsurut. Ehkä kaikki järjestyy.

//mulla ja T:llä taitaa olla jotai vakavaa meneillää.. ainakin T sano nii eilen selvinpäinkin. Oon nii onnellinen, vaik kaduttaaki samal. Sekasotku. Jälleen kerran.

Musiikkia.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Elämä, ei koskaan hyvin

Ajatukset ovat ihan sekasin. En tiedä mitä tunnen. Mielialani vaihtelee taas, välillä kaikki on hyvin, hymyilen, nauran, juttelen, sitten tulee taas viha, suru, kateus. Minä VIHAAN tätä!

Mielessä pyörii kysymys, johon en vieläkään tiedä vastausta.
"Miksi olen masentunut?".
Minun lapsuuteni oli onnellinen ja pääosin rauhallinen. Muistan menneisyydestäni vain hyviä päiviä, naurua ja hymyä. Kaiken muun olen unohtanut.

Väkivalta on kyllä kuulunut elämääni koko ikäni. Olen pelännyt itseni ja perheeni puolesta. Alkoholismi on ollut aina osa elämääni, olen tottunut siihen. Sairauksia, kuolemaa, huumeita, yksinäisyyttä.
Kaikki se on kuulunut elämääni, mutta kuitenkin olen aina ennen jaksanut olla positiivinen ja onnellinen. Miksen enää? Minne se tahto elää hävisi?
Minulla on ollut rankkaa, kyllä minäkin sen ymmärrän, mutta niin hullulta kuin se kuulostaakin, pidän lapsuuttani kuitenkin onnellisena.

A:lla on tällä hetkellä todella rankkaa. Hän on minulle todella tärkeä ystävä, yksi tärkeimmistä, tarkemmin ajatellen ehkä paras ystäväni koulussa ja olen todella voimaton, kun en pysty auttamaan häntä mitenkään. Haluaisin niin olla nyt hänen apunaan, mutta minusta tuntuu ettei mikään mitä voisin tehdä auta häntä. Voin vain tukea ja kuunnella häntä, enkä niitäkään osaa tehdä.

Itsevihakäyrä nousussa.

A:n menneisyydessä on samoja asioita kuin minullakin, vielä enemmänkin, ja silti hän on yksi positiivisimmista ihmisistä, joita tunnen. Näin hänen itkevän ensimmäisen kerran vasta vappuna, vaikka olemme olleet kavereita jo 2 vuotta. Hän on aina iloinen, hymy on asia mistä A:n tunnistaa.

A:n tilanne on saanut minut miettimään itseäni. Mikä oikeus minulla on olla masentunut? Miksi minä saisin olla heikko ja itkeä, vaikka olen elämässäni päässyt niin helpolla?

Masennus. Helvetti. Se vaikuttaa kaikkeen. Ihoni on arvilla. En kehtaa käyttää enää housuja, jotka paljastaisivat pohkeeni, ne ovat täynnä viiltoja. Unirytmi on sekaisin, en saa nukuttua, jos nukahdan, herään painajaiseen tai nukun 30min pätkissä koko yön. Ruokahalu on olematon tai pohjaton, täysin ajasta riippuen. Opiskelu on mennyt todella heikosti, keskittymiskyky on aivan hukassa, edes rakastamastani kirjoittamisesta ei oikein tule enää mitään.

Minua vituttaa. Miten niin mahtavan viikonlopun jälkeen voi olla tällainen olo? Päiväni ovat taas täynnä epätoivoa, vihaa, katkeruutta.

Viiltely on kuvissa taas. Ahmiminen ja oksentaminen tulivat kuviin reilun viikon tauon jälkeen. Itkutkin, itken kotona kaikesta mahdollisesta,  varastoin kaiken itkemisen arvoisen koulussa, ja kun saan kotona ulko-oven kiinni, rojahdan lähes heti lattialle sikiöasentoon itkemään. Ahdistus jyskyttää pääni sisällä, se odottaa hetkeä, jolloin voisi purkautua paniikkikohtauksena. Odotan sitä pelolla. Säälittävää.

Huomenna psykologi. Vihdoin. Kai. En tiedä, mitä voisin hänelle kertoa. Ei, en tiedä mitä KEHTAAN kertoa hänelle. Häpän vihaani, minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Luultavasti valehtelen hänelle jälleen kaiken menneen hyvin.

Haluaisin niin ottaa painon pois hartioiltasi ja kantaa sen itse

Turhauttava päivä. En ole tehnyt mitään. Istunut ja täyttänyt ristikoita. Heräsin 10 ja tulin istumaan keittiön pöydän ääreen. Sen jälkeen en ole tästä juurikaan noussut. Kerran kävin vessassa, muuten olen velvoittanut pikkuveljeni palvelemaan minua. Kyllä, olen ollut 9 tuntia hereillä ja käynyt vessassa vain kerran. En ole syönyt mitään, en ole juonut mitään, en ole käyttänyt kännykkäänikään juuri ollenkaan (nm. nukun kännykkä kädessäni), en ole juuri puhunutkaan vapaaehtoisesti, vastaillut vain kysymyksiin ja pyydellyt antamaan vettä tai avaamaan ikkunan.

Miettinyt olen. Mieliala on pitkästä aikaa taas etusijalla ajatuksissani. Erehdyin miettimään tulevaisuutta. Tänään on 25.7., biologian kirjoitukset 16.9., en ole tehnyt elettäkään lukeakseni. Minulla ei ole mitään innostusta lukea ja opiskella. Minua ei kiinnosta oppia enää ikinä mitään, minua ei kinnosta tietää mitään, minua EI KIINNOSTA!!! Se pelottaa, olen aina tykännyt oppia. Oppiaine on vaihdellut, mutta olen aina halunnut oppia uusia asioita ja etenkin tietää turhaa nippelitietoa, jolla olen voinut päteä (heh). Mitä nyt, kun minua ei enää innosta oppia? Mitä nyt voin enää odottaa huomiselta?

Olen aina ollut hyvä oppilas, joitakin aineita minun ei ole tarvinnut edes kummemmin opiskella saadakseni hyviä numeroita. Mitä jos nyt kun kiinnostus on mennyt en enää opikaan ja numerot putoavat? Nyt olisi aika jolloin ainakin pitäisi opiskella. Minua pelottaa, että viimeisenä lukiovuotena numeroni laskevat kuin lehmän häntä, koska masennus vie kiinnostuksen jopa rakastamastani oppimisesta.

  Helvetti. Epäonnistuminen pudottaa minut aivan varmasti pohjalle, en halua, jaksa enää sitä. Minun voimani eivät riitä enää nousemaan siitä suosta,  mutta voimani eivät myöskään riitä enää opiskeluunkaan. Kesälomaa jäljellä vielä ~3vkoa ja minä murehdin opiskelusta.

Säälittävää valitusta, ota itseäsi niskasta ja opiskele äläkä siellä poraa. Noin minä  olisin muutama vuosi sitten ajatellut jos olisin lukenut jonkun muun tekstiä. Nyt ymmärrän heitä, ja sisimmässäni anon anteeksiantoa kaikilta, joita olen pitänyt heikkoina. Minä ymmärrän teitä ja haluaisin ottaa teiltä kaiken sen tuskan pois, jota olette kokeneet. Minä ansaitsen tämän tuskan, olen käyttäytynyt väärin, mutta te kaikki rakkaat, miten haluaisinkin auttaa teitä!!