Yö

23.02 

Sain julkaistua edellisen postauksen juuri ennen kuin Q laittoi viestiä.
Kaikki kunnossa.
Huolehtii minun viime öisestä ratkeamisesta.
Lupaan, en viillä. Vältän sitä viimeiseen asti.
Keskustelemme.
Tunnustan että saatoin aiheuttaa paniikin hänen kaverilleen.
Hyvä ehkä että aiheutin, hän oli sittenkin laittanut viestin Q:lle ja Q vaikutti olevan hyvällä tuulella sen vuoksi.
Puhuimme Q:n kanssa katkonaisesti 45min samalla kun hän puhui kaverinsa kanssa.

23.47
Menin syömään ja lopetimme keskustelun hetkeksi.
Istuin äiden vieressä ja tuntui kuin hän olisi nähnyt hihani läpi viillot.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Inhottaa.

00.20
Q ilmoittaa että hänen kaverinsa on mennyt nukkumaan.
En ole vielä saanut kahviani juotua, joten haen kännykän ja vastailen samalla kun juon kahvia ja puhun äiden kanssa.

00.32
"Multa viedään ehkä puhelin yöks..."
Miksi?
Pitäisikö sen auttaa häntä nukkumaan? Se on aivan sama onko hänellä kännykkä vai ei, hän ei silti saa nukuttua.
Rangistus päivän tapahtumista? Toivon mukaan ei, koska se olisi väärin.
Miksi?
En yksinkertaisesti keksi hyvää syytä.
Mutta minulta ei koskaan ole kännykkää viety yöksi.

Ylipäätään en ole saanut mitään normaaleja rangaistuksia kuten arestia yms. Olen saanut selkääni niin että olen oppinut käyttäytymään. Syytöksiä kunnes olen oppinut tekemään asiat oikein. Syyllistämistä kunnes olen tehnyt sen mitä minun kuuluukin tehdä.

Aivan sama, se on ollutta ja mennyttä. Turha itkeä enää sitäkään.

1.12
Nukkumaan.
Viillot jomottaa.
Rasvaan ne ja vedän pitkähihaisen päälleni.
Minun on opittava antamaan anteeksi itselleni. Viilloista on hyvä aloittaa.
Kaikki palaa takaisin tasapaksuun.
Hyvään ja turvalliseen.

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Oikein väärin

Ryssin ja pahasti.

Olo muuttuu taas joka sekunti.

Hetki sitten olin iloinen ja luotin itseeni.

Nyt pidättelen itkua ja pelkään itseäni.

Luojan kiitos on Q.
En saa satuttaa häntä enempää kuin äsken satutin. En tarkoittanut. En halunnut satuttaa. En tiedä. Mokasin. Selittelyä. Se johtui olosta. Hyvä olo muuttui silmän räpäyksessä. En muistanut, että se voi tapahtua noin nopeasti. Ja kaikki vain purkautui. En osannut sano mitään oikeaa. En pystynyt kun ajattelin itseäni. Itseäni. Ei jumalauta. Ajattelin itseäni. Hävettää. Purin kaiken ulos koska ajattelin itseäni. Ja nyt tuntuu vielä pahemmalta. Meistä molemmista. Ajattelin itseäni. Vittu.

Ehkä pitäisi tulla järkiinsä ja ottaa välimatkaa Q:hun. Hänen vuokseen. En saa vetää häntä syvemmälle. En saa antaa hänelle ideoita. Tarkoitukseni on auttaa, mutta taidan vetää molempia vain syvemmälle. Ja olin jo pääs.. voi vittu taas minä. Itse, itse, itse. Huoh.

En saa vetää häntä syvemmälle. Vaikka hän antaakin minulle pitkästä aikaa syyn roikkua kiinni elämässä, en saa olla niin itsekäs ja vetää häntä alemmas.
Mutta hän ei enää halua että jätän hänet. Hän tottui "apuuni". Taidan satuttaa häntä enemmän jos otan välimatkaa häneen. Enkä tee sitä jos hän ei sitä halua. Jos vedän häntä syvemmälle, vedän hänet myös ylös.

Jos mä selviin, sä selviit.

Itku tuli. Hyvä. Puran tunteita. En pidä kaikkea sisälläni. Selviän. Minun on pakko. Hän saa minut itkemään, mutta se on vain haitaksi Hänelle. Kunhan kyyneleet riittävät.

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Kuulumiset

Kerronpa vähän kuulumisia, kun ajatuksia ei tunnu olevan.

Vaille 20 pääsin eilen mummulle ja loppuilta meni telkkaria katsellen. 1 maissa menin nukkumaan ja nukahdinkin nopeasti ilman lääkkeitä.

2 jälkeen havahduin vatsakipuun. Aluksi ajattelin sen menevän ohi, joten käänsin vain kylkeäni. Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä käymään vessassa ja kerran sain oksennettuakin.

Pari tuntia pyörin sängyssä, enkä uskaltanut nukahtaa peläten herääväni taas vatsan vellomiseen. 4:41 muistan katsoneeni kelloa, joten luultavasti 5 aikoihin nukahdin uudelleen.

Näin todella outoa ja välillä ahdistavaakin unta.

Meillä oli jonkinlainen leirikoulu lukiolla ja meillä oli suunnitelmissa valvoa pidempään kuin opettajat ja juoda sitten. Jossain vaiheessa suutuin ja lähdin pois. Parkkipaikalla autoni oli katollaan toisen auton päällä, mutta se ei minua hidastanut; käänsin ja tiputin auton maahan ja lähdin ajamaan kännissä pois.  Asuin ilmeisesti psykiatrisella osastolla, joka oli läheisessä rivitalossa, jonka pihaan päädyin kävellen.

Uni katkesi ja olin mummulla. Huoneeni keskellä oli pöytä, jolla oli paljon astioita. Pöytää kiersi lyhyt, musta käärme. Käärmettä jahtasi yksi kissoistamme ja lopulta se sai käärmeen kiinni. Kun käärme oli kadonnut, sen tilalle ilmestyi kämmenen kokoinen, ruskea, karvainen tarantella. Se kiipesi jalkaani pitkin ja hyppäsi polven korkeudelta kiinni käteeni.
Havahduin. Nukuin 11 asti, yhteensä siis reilun 7 tuntia. Väsymyksen huomaa, olen koko päivän ollut pahalla päällä ja tiuskinut. Puhunut 117 sanaa tänään, niistä ~2/3 tiuskinut

Totuttelua

Tajusin juuri. Minulla ei enää ole niitä kahta kaveria, joille puhua ennen kuin viillän. Minulla on yksi kaveri, L, enkä hänellekään haluaisi vuodattaa pahaa oloani, koska hänellä tuntuu nyt menevän taas heikommin.

Yksi kaveri, jolle voin puhua suurimmista asioista.
Toinen kaveri, jonka kanssa voin viettää aikaa sekä vapaalla että koulussa, ja jolle voin puhua pienemmistä asioista.
Kolmas kaveri, jonka kanssa voin tekstata, mutta johon en oikein enää luota.
Neljäs, viides, kuudes, seitsemäs kaveri, joiden kanssa voin viettää aikaa, etenkin koulussa.
Kahdeksas kaveri, josta en enää tiedä, voinko kutsua häntä kaverikseni.
Yhdeksäs kaveri, jota en enää saisi kutsua kaverikseni.

Sekavaa. Sitähän elämäni taitaa olla.

Siihenkin varmaan tottuu.

Itkupilli

Itken taas koko ajan. Viikonlopun, kun olin kotona, en itkenyt ollenkaan. Mutta nyt kun olen taas Tampereella, itken. Itken, vaikken edes tiedä mille. Minä vain itken, koska voin ilman muiden huomiota.

Tuulikin saa mut itkemään
Se tapahtuu kuin itsestään

Olin kotona perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Puhuin yhteensä suurin piirtein 15 lausetta. Olen aina ollut hiljainen, mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin lähes mykkä.

Miksen puhu?

Koska ei ole mitään puhuttavaa. Kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä, että olisi turhaa puhua ylipäätään mistään. Miksi puhuisin, jos ei ole mitään asiaa?

Perjantaina romahdin koulussa. Viestittelin L:n kanssa fysiikan tunnin ajan. Tunnin lopussa aloin itkemään ja tunnin loputtua juoksin nopeasti vessaan piiloon. Hetken aikaa kyyneleet vuotivat. Hetken teki mieli viiltää. Hetken kuluttua lähdin kuitenkin vessasta.

Rikkoja

Kirjoitin. En puhunut.

En puhunut, ja nyt tunnen itseni petturiksi.
Valehtelija.
Luuseri.
Selkärangaton.
Idiootti.
Luovuttaja.

Kaksi oikeassa, kuusi vasemmassa.

Minun piti puhua, etten viiltäisi. Minulla piti olla jokin asia, jonka avulla voisin välttää viiltelyn.

En pysty ajattelemaan muuta kuin äiden ilmettä, kun hän huomaa viillot. Tai kun psykologilla kerron viillelleeni. Äite on aivan varmasti pettynyt minuun. Yksi asia, enkä pysty siihenkään.

Pettymys.

Lopuksi vielä

Lupasin kirjoittaa ennen kuin viillän.

Pidän lupaukseni.

Tänne kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin lupaukseni puhua kahdelle henkilölle ennen kuin viillän.

En tiedä, kenelle voisin puhua. En tiedä, pystynkö puhumaan enää kenellekään. En tiedä, haluanko enää rasittaa heitä ajatuksillani.

Koska minusta tuntuu, että vaikka kertoisin heille mitä tahansa, loppujen lopuksi, minä olen ainoa, joka pitää minut pystyssä. Loppujen lopuksi, vain minua kiinnostaa.

250

Pääsin 16 aikaan kämpälle.

Viimeisen 7 tuntia olen pystynyt miettimään vain yhtä asiaa selvästi.

Voisin viillellä. Olen yksin. Voisin viiltää.

Tai oikeastaan. En halua viiltää. En halua lisää rumia arpia kehooni. En halua satuttaa itseäni enää kivun vuoksi.

En vain tiedä miten muuten voisin purkaa tämän. Minun pitäisi saada puhua, mutta en halua puhua kavereille tai äidelle. Haluaisin puhua jollekin ammattilaiselle.

Mutta seuraava mahdollisuus on vasta ensi viikolla.

Päätä särkee.

Sanahelinää

Nyt jumalauta! En suostu tähän taas! En suostu olemaan pohjalla vain, koska en saa aikaiseksi häiritä ihmisiä asioillani. Tämä on täysin masennuksen syytä, en voi syyttää tästä muita.

Nyt on taas se hetki, kun masennus valtaa minut. Viiltely houkuttelee, en suostu siihen nyt. Taistelen jälleen itseäni vastaan. Pakotan itseni kirjoittamaan, kertomaan ajatukseni edes tänne.

Tarvitsen apua, myönnän sen. Minä myös haluaisin apua, masennusta vastaan, mutta haluaisin, että tulisi ilman marttyyrisiä uhkauksia itsemurhasta, tai omien ongelmien vuodattamista muille.

En oikeastaan itsekään tiedä, millaista apua sitten haluaisin. Sanat voivat lohduttaa hetken tai suututtaa vielä enemmän. Kosketusta karsastan, välttelen sitä mahdollisimman paljon. En kuitenkaan mitään paniikkia saa, jos joku minua halaa tai muuten koskettaa, en vain erityisemmin pidä siitä. Kuunteleminen auttaa sen hetken, kun saan kertoa ajatuksiani. Siitäkään ei kuitenkaan ole mitään apua pitkällä aika välillä, apu kestää vain sen hetken, kun kerron asiani. 

En tiedä. Haluan jotain apua, joka oikeasti auttaa. Ymmärrän aivan hyvin, masennusta on vaikeaa parantaa. Toisaalta olisin kiitollinen pelkästä kuuntelusta, rohkaisevista sanoista ja etenkin siitä, että minuunkin luotettaisiin. Ei minua tarvitse suojella vaikeilta asioilta, minullekin voi puhua asioistaan ja huolistaan siinä, missä muillekin luotetuilleen. Haluan auttaa, tuntea olevani tarpeellinen, tukea, kuunnella, puhua niin paljon kuin mahdollista.

Sekavaa tekstiä, purin vain ajatukseni.

Summa on todella negatiivinen

Eilen kirjoitettua:

"Lintsailuksi meni. Taas.

Fysiikan tunnilta juosten vessaan viiltelemään. Onnistuin viiltämään ranteeseen syvän, leveän viillon, näin verisuonen selvästi. Viilsin, painoin terää ihoani vasten. Lopulta jokin napsahti päässäni: "mitä sä oikein yrität, lopeta!" Terä pois.

Vessassa kiinnostus elämään laski entisestään, ei kiinnostanut lainkaan mennä tunnille, ei kiinnostanut mennä katselemaan K:n ja E:n hauskanpitoa, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan opettajan valituksia tekemättömistä läksyistä. Ei vain kiinnostanut.

Viestittelin koko fysiikan tunnin L:n kanssa. Samalla kun viiltelin vessassa, lähettelimme viestejä edelleen ja sovimme, että haen hänet ja menemme kämpälle tai jotain, tunnille emme ainakaan menisi.

Lintsailuksi siis meni. Toisaalta olisi pitänyt mennä, en jaksanut, halunnut. Pystynyt. En pystynyt kohtaamaan ihmisten kysyviä ilmeitä, en pystynyt kävelemään luokkaan vuotavan ranteen kanssa.
Kaksi tuntia kulutettiin ympäri kaupunkia ajellen, jossain vaiheessa käsi alkoi puutumaan, veri vuoti edelleen haavasta. No ei se minua haitannut, tunsin edes jotain.

Ruokailuun takasin, etsin kaverin käsiini, jotta sain lisää tupakkaa. Näin äikän opettajani 5min ennen tuntia, hän vannotti tulemaan ajoissa. Psh, tupakalle ainakin ennen tuntia, vaikka sitten myöhästyisinkin.
Tupakanhimo tyydytetty. Äidinkielen tunnille 15min myöhässä, eiköhän sekin kuitattu, kun vastailin kysymyksiin.

Kaikki ulkopuolin ihan kunnossa, hymyilen ja juttelen taas, tosin vain A:n kanssa. E ja K saavat minun puolestani olla aivan rauhassa.
Sisimmässä?
Viha, katkeruus, masennus. Haluan viiltää. Haluan vain viiltää. Lukittautua vessaan ja itkeä. Yksin. Tunnen itseni taas niin turhaksi, aivan kuin en olisi edes olemassa.

Itku tulee aivan kohta, pakko pitää se sisällä kunnes olen yksin.
Pakko pakottaa hymy kasvoille, puhua ja nauraa taas. Pakko.

Musiikkia." 

Päivä ei toki tuohon vielä päättynyt. Koulun jälkeen heitin kaverini Vuorekseen ja menin A:n, L:n ja erään kolmannen kaverin kanssa keskustaan tarkoituksena heittää A kotiin ja L terapiaan. Päätimme viedä ensin kolmannen kaverin kotiin ja tulla sitten uudestaan keskustaan. Vähän 3 jälkeen olimme keskustassa takaisin. 

Jäin yksin autoon. Vihdoin uskalsin katsoa vasenta rannettani. olin sitonut siihen paperin, ettei veri vuotaisi näkyvästi. Otin paperin pois, olettaen että vuoto on jo loppunut, mutta veri pursusi edelleen haavasta vähitellen. 

Menin paniikkiin. Ei tämä ollut tarkoitukseni, ei minulla nyt ollut aikomusta kuolla, halusin vain eroon vihasta. Viilto oli vuotanut jo reilun 5 tuntia, ja käsikin oli välillä alkanut puutumaan, en vain ollut välittänyt siitä ennen kuin huomasin haavan vuotavan edelleen. Nopea päätös paniikissa. Sidoin paperin tiukasti kiinni haavan päälle ja ajoin TAYSin Acutaan. 

Ahdistus. Kävelin sisälle, vastassa oli heti oikeasti, fyysisesti, sairaita ihmisiä ja muutama nyrpeän näköinen hoitaja. kävelin vastaanotolle ja häpesin jo valmiiksi itseäni. 

"Mitäs sulla oli?" "No tota, mä en tie, ei tää varmaan kauheen vakavaa ole.." sanoin samalla, kun nostin hihani ylös ja näytin veren tahriman ranteeni ja säälittävän paperitukon. "ohhoh." En voinut tehdä muuta kuin naurahtaa, paniikin laannuttua asia tuntui minusta jotenkin mitättömältä. 

Minut ohjattiin lääkärille, joka puhdisti haavan ja sitoi sen kunnolla, tikkejä ei voitu laittaa, koska verisuonet olivat liian lähellä. 

"Minun pitää jutella vielä muiden lääkäreiden kanssa ennen kun pääset lähtemään. Tilannehan on nyt se, että täysi-ikäisenä emme voi sinua pakottaa laitoshoitoon, mutta mikäli näemme sen tarpeelliseksi voimme sinulle antaa sinne lähetteen ja suositella käymään siellä. Toisin sanoen voimme siis järjestää sinulle paikan laitokseen, mikäli sinä sinne tahdot." 

Minähän en laitokseen enää mene. Piste. Lääkärit jutteli ja lopulta ehdottivat minulle laitoshoitoa. Kiitos, mutta ei kiitos! Käertin toista vaihtoehtoa, eikö mikään muu onnistuisi, en halua enää laitokseen. Itku oli taas lähellä, kyyneleet kostuttivat taas silmäni, viidennen kerran päivän aikana. 

"Toinen vaihtoehto on, että käyt tuolla psykiatrisen puolella muutaman kerran viikossa tarkistuksessa, jotta saadaan toi sun itsetuhoinen käytös aisoihin. Ja tietenkin annetaan aikoja joko tuonne psykiatriselle, että pääset puhumaan tai tänne psykologille." Jumala on olemassa. Ei laitoshoitoa. UNELMA. 

Eli lopputuloksena käyn nyt kuukauden ajan TAYSin psykologilla ja 3 kertaa viikossa psykiatrisella, jossa tarkistetaan käsivarret uusien viiltojen varalta ja puhutaan kuulumisia. 

Heti, kun kuulin, että tarkistetaan "käsivarret" päätin viillellä vain jalkoihin. Tottakai lääkärit ymmärsivät ajatella asiaa minun kannaltanikin ja lisäsivät, että jalat tarkistetaan pidemmillä ajoilla. 

Että sellaista. Koko eilinen päivä oli kyllä ihan helvettiä. Ainoan positiivisen pisteen antaa illan naurukohtaukset H:n kanssa, jotka kyllä osaksi johtuivat väsymyksestä. Ehkä tänään on parempi päivä, toivon ainakin niin. 

Puhumatta paras

Hyvä päivä. Ainakin tähän asti.

Kerroin aiemmin uudesta tytöstä. Hänestä on tullut minulle läheinen todella nopeasti, lähes pelottavan nopeasti.

Uusi tyttö, sanotaan vaikka L, muistuttaa aivan minua. Elämämme eivät ole lainkaan samankaltaisia, mutta suhtaudumme asioihin samalla tavalla. Hänelle pystyn puhumaan asioistani ja hän suhtautuu niihin samalla tavalla kuin minäkin. Se on rauhoittavaa, en olekaan niin outo tai erilainen kuin aiemmin olen ajatellut, kun kaverit eivät ole suhtautuneet ongelmiini samalla tavalla kuin minä.

Kuitenkin minulla on koko ajan pelko siitä, ettei L olekaan oikea ihminen, jolle puhua. Pelkään hänen tekevän kuten muutkin ja kuuntelevan minua, mutta sisimmässään nauravan mukamas ongelmilleni. Ehkä hän on minulle vain seuraksi, tupakalle ja välitunneille.

Toiseen asiaan; K:n ex, ei herran jumala. Hän ottaa minuun yhteyttä lähes joka päivä FBssä, kysellen niitä näitä, ja tietenkin olotilaani. Ahdistaa vastailla hänelle, mutta en kehtaa olla vastaamattakaan, kun hän kuitenkin vaivautuu kysymään mielialaani ja pitämään muutenkin seuraa.

Inhottaa kuitenkin kertoa henkilökohtaisia asioita hänelle, ei hän ole minun ystäväni! Minun asiani eivät kuulu hänelle, enkä niitä hänelle aio kertoakaan.

Mutta, tarkemmin ajatellen, voinko kertoa asioitani kenellekään luottamuksellisesti? En luota enää kavereihin, K veti maton jalkojen alta kunnolla, eikä välit muihinkaa ole enää kunnossa. Ainakaan niin hyvin, että voisin kertoa heille asioitani.

Meni syyttelyksi jälleen kerran. Tyypillistä, näen kaikessa aina negatiivisen puolen. Tarkoitan, kaikki mitä tänne kirjoitan on hetken mielijohteesta tulleita. Pääasiassa,  lähes koko ajan siis, olen kiitollinen kaikista kavereista, ja loppujen lopuksi puhun heille kaiken, mitä sylki suuhun tuo, välillä liikaakin. Ja muutkin ihmiset, jotka vaivautuu huolehtimaan jne. Kaikki on pelkkää plussaa, minä vain etsimällä etsin jotain negatiivista kaikesta.