30 päivää

Tänään on 30. päivä ilman tupakkaa.

Valehtelen.

14.2. poltin yhden, ahdisti ihan helvetisti kaikki.

Tiesittekö että nikotiini lisää dopamiinin määrää aivoissa?
Dopamiini on keskushermoston välittäjäaine joka vaikuttaa aktiivisuuteen ja liikkeeseen. Se saa ihmisen tekemään, vaikuttaa ihmisen liikkeisiin (estää mm kouristuksia) ja myös virkistää nostamalla sydämen sykettä ja verenpainetta.

Dopamiinin lisääntyminen aivojen ns. mielihyväalueella saa aikaan mielihyvän tunteen joka on tuttu monelle tupakoijalle. Lisäksi dopamiini patistaa ihmisen tekemään jotain, "antaa" ihmiselle viitseliäisyyttä tehdä jotain. Tämä nikotiinin vaikutus on siis samankaltainen kuin masennuslääkkeiden toimintaperiaate.

Älkää ymmärtäkö väärin, en suosittele tupakoimista kenellekään. Kaikkien pitäisi tietää että tuon yhden hyvän mukana tulee miljoona pahaa, kuten riippuvuuden aiheutuminen elinikää lyhentävään savukääryleeseen jonka ainesosia käytetään myös mm. rotan- ja hyönteismyrkyissä.

Itsellä on eniten ikävä itse tapaa. Välillä ajaessa avaan ikkunan automaattisesti, ennen kuin tajuan ettei minulla ole tupakkaa. Leffan jälkeen kierrettään nykyään sisäkautta autolle koska minulla ei ole tupakkaa jota polttaa matkalla autolle. Veljee lähden pakkasella hakemaan 15min myöhemmin koska ikkunoita ei enää tarvitse sulattaa auki.

Minun tekee helvetisti mieli tupakkaa.

Ja toisaalta, tekee helvetisti mieli viiltää.

Kumpikin sai nyt jäädä.
Pidän molemmat aisoissa, en enää alistu niille vaan päinvastoin.

.
.
.

En usko tuota itsekään.

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

223

Itsemurha.

Milloin. Miksi. Tiedän vastaukset, siksi ne eivät enää ole kysymyksiä.

Miten? Se vaatii vielä harkintaa, mutta minulla on vielä hetki aikaa.

Kirjeet. Yksi valmiina, K:lle ja E:lle. Toinen aloitettu, äidelle. Kirjoitan lopuksi vielä yleisesti kaikille.

Paha olla. Nukun taas vartin pätkissä,  vaikka otin neljäsosan ylimääräistä unilääkkeestä. Havahdun horroksesta painajaiseen. Torkahdan uudestaan ja herään taas. Aivan kuin en saisi nukkua.

Sattuu. Itken. Keskellä yötä.

Siivet

Heti, kun lopetan keskittymästä johonkin.

Itsemurha.

Viiltely.

Lääkkeet.

Olen niin yksin tämän kanssa. Tuntuu, ettei kukaan usko, kun lähetän hätähuudon, "Haluun kuolla".

Olen niin yksin. Kukaan ei tunnu muistavan minua, jollei tarvitse jotain.

Tarvitsisin sen yhden syyn, jonka vuoksi elää. Sen, että joku kaipaisi minua, joku sellainen, joka ei ole ottanut minua tosissaan. 

Joku, joka olisi tajunnut että "hei, sullahan on oikeesti paha olla, ja mä haluun auttaa sua eroon siitä".

Revin vanhat arvet auki. Veri vuotaa ja nautin siitä.

Hannibalissa oli mies, joka leikkasi uhreille siivet heidän selkänahoistaan. Pystyisinkö siihen? Leikkaamaan itselleni siivet?

205

Tyhjää.

En tunne taaskaan mitään. Jokin asia painaa mieltäni, mutta en tiedä mikä. On painanut jo monta päivää.

Ajatukset pyörivät taas.

Pikkujoulut. Pidänkö, enkö pidä. Milloin pidän, jos pidän?
Niemi. Menenkö, enkö mene. Pitäisikö minun mennä? Auttaisiko se minua? "Sinne mennään pysyyn hengissä, ei paraneen."
Lääkkeet. Minulla on enää huomiseksi lääkkeet, en saa lisää ilman lääkärillä käyntiä. Seuraava vapaa aika kyseiselle lääkärille olisi joulukuun puolessa välissä. Olen minä aikaisemmin saanut reseptin uusittua pelkällä soitolla, mutta enpä saa enää.

Helvetti.

Päiväkoti meininkiä

Jokin napsahti päässäni. Nielin kolme levyllistä Mirtazapineja ja huudoin ne Bayleysilla alas. 11 lähtien join, minulla oli taas mukanani pullo, johon olin sekoittanut viinaa. Ja silti esitin, että kaikki on hyvin. Jopa tänne. Olin alkoholin vaikutuksen alaisena koulussa, taas, ja silti esitin, että kaikki on hyvin.

Oksensin 7 aikaan koko vatsan tyhjäksi. Silti pelottaa nukahtaa. Lääkkeet ehtivät jo hajota, alkoholia on silti veressä. Pahimmassa tapauksessa minulla on vielä lauantainkin lääkkeistä jämiä suonistossani. Jos en herää?

En minä halua kuolla. Minulla on hetkiä, jolloin haluan kuolla, mutta pääasiassa haluan taistella. Pohjimmiltani minä olen taistelija. Haluan voittaa, olla paras.

Elämä ahdistaa. Liian monimutkikasta. Haluan takaisin päiväkotiin leikkimään pegasoksia.

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Hopeareunukseton

Aamutunti nukuttiin taas kunnolla pommiin. No okei, heräsin 7.15, ajoissa siis, mutta jälleen sammutin herätykset ja käänsin kylkeä. Ei taaskaan kiinnostanut mennä istumaan aina niin turhalle uskonnon tunnille. Unestakin olin saanut kiinni vasta 2 aikaan, joten nukkunutkaan en ollut kuin 5 tuntia.

11 aikaan kinkesin itseni ylös, lääkäri oli 12.40. Väsytti edelleen, ei olisi lainkaan kiinnostanut lähteä ulos kylmyyteen. Pakotin itseni lähtemään, luultavasti saisin paremman lääkityksen ja uuden reseptin unilääkkeille.

Ulkona oli kylmä. Vituttaa syksy, sää on aina aivan perseestä, koko ajan on kylmä ja harmaata, valoisaa aikaa on aina vain vähemmän. Kylmissäni odotin 10 minuuttia bussia keskustorilla, sormet jäässä poltin tupakan ja toisen. Aikataulu meni tiukille, bussi oli 5min myöhässä, lopulta jouduin puolijuoksua juoksemaan vastaanotolle.

Ajoissa. Lääkäri kutsui sisään, edelleen oli ihan hyvä fiilis, saisin paremmat lääkkeet.

"Joo tota mä nyt laitan sulle reseptille ton 10mg seronilin, et otat yhden 20mg kapselin ja sit tollasen 10mg lisäks ni siit tulee se 30mg. Ja uuden ajan varasin sulle ens kuun loppuun, sillon sit katotaan et onko tää vaikuttanut jotenkin ja jos ei ni sit katotaan sitä uutta lääkettä. "

MITÄ VITTUA?!?

Aikaisempi annos puolitettiin, unilääkkeiden tilalle tuli 3mg melatoniini. Nytkin, kuten blogin teksteistä huomaa, masennus kasvaa kasvamistaan ja syksyn harmaus vain lisää sitä. Kesäkin oli aivan helvettiä, vaikka valoisaa ja lämmintä olikin. Nykyinen 60mg ei tunnu vaikuttavan mitään, oloni vain pahenee, vaikka lääkityksen pitäisi helpottaa oloani.

Millä vitun logiikalla minun pitäisi selvitä kuukauden ajan eteenpäin tällä annoksella?

Vihan määrä kasvaa kasvamistaan. Raivo. Jumalauta! Haluan vain päästä kotiin purkamaan vihani ja itkemään. Tänään menee viiltelyksi! Jumalauta, tänään veri vuotaa ja paljon. Onneksi H ei ainakaan heti tule kämpälle, kun sinne pääsen, saan olla rauhassa ainakin tunnin verran.

Hermot menee taas kaikkeen. Kuitenkin E:n kanssa juttelen ja naurankin. K:lle en puhu mitään, häntä ei tänään tunnu kiinnostavan, ainakaan nyt. Olkoon, enpähän ainakaan saa suututettua häntä, vaikka hän aina väittääkin ettei ota itseensä niin helposti.  Kaikki ottaa itseensä, osa ei vain näytä sitä vaan purkaa sen kerralla itseensä.

Peitän raivoni, kerron vain mitä minun tekisi mieli tehdä. Haluaisin hakata pöytää, potkia seiniä, repiä arpeni auki, itkeä, huutaa, lähteä tunnilta sanomatta mitään syytä. Haluan olla rauhassa. Ahdistus kasvaa, paniikkikohtaus on koko ajan vain lähempänä.

Haluan vain kotiin, itkemään nurkkaan peiton alle. Yksin.

//L:lle. Sori etten oikei tänää osannu auttaa sua. Usko pois, aattelin sun parastas ku en lainannu terääni sulle. Oot todella tärkee mulle, pysy vahvana nii mullakin on syy jaksaa joka päivä viel huomiseen!

Pienistä puroista kasvaa iso joki

En viillellyt. Halusin. Välillä halusin todella paljon. En tehnyt sitä. Olen ylpeä itsestäni.

Päivä parani hiukan iltaa kohti. Osasin fysiikka7:n läksyt, en tuntenut itseäni enää epäonnistujaksi. Hetken olin tyytyväinen taitoihini. Muistutan itseäni koko ajan siitä, että esimerkiksi H tai A eivät edes ymmärtäisi mitä tehtävissä kysytään. Olen viisas, kun minua vertaa oikeisiin ihmisiin tietyissä asioissa.

Sovin yläasteajan parhaan kaverin kanssa, että näemme ensi tiistaina. Näin hänet jo tänään ohimennen kaupoilla, mutta meillä on vielä paljon keskusteltavaa. Hänen seurassaan tunnen itseni normaaliksi, meillä ei tule juuri koskaan kiusallisia hiljaisia hetkiä. Hän pitää minua kaltaisenaan, kertoo minulle asiansa ja kuuntelee minun asiani.

Väsyttää. Lääkkeet vaikuttavat, univelat vaikuttavat. Huomenna lääkäriin keskustelemaan lääkityksestä ja psykiatrisen käynneistä. Muutamasta olen luistanut, ollut "kipeä". Aivan sama, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan valistusta viiltelyn vääryydestä.

Nukkumaan. Musiikkia.

Eettisyydestä eteenpäin

Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.

Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.

"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."

"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."

En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta?  Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?

Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?

Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.

Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?

Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen. 

Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.

Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.

Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.

Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?

Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia,  en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.

Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.

Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.

Lääkitystä

14x20mg. Söin lääkkeet, en tiedä miksi.

Tiedämpäs. Jokin sisälläni tietää, että kuolema on paras vaihtoehto minulle. En kuitenkaan nyt halua kuolla, haluan unohduksen. Tajuttomuus houkutteli minua. Hetken hyvästit.

Hyvä olo palasi äsken, haluaisin oksentaa, mutta jokin estää minua. Miksi nyt, kun siitä on vain haittaa?

Pelkään oksentamisen tuomaa epämiellyttävää tunnetta kurkussa ja suussa. En pidä siitä, mutta silti minun on pakko oksentaa ruoka ulos. Miksen nyt voi voittaa pelkoani ja oksentaa lääkkeitä?

Hyvän olon välistä nousee loukkaantuminen, masennus, viha, uupumus. En jaksaisi, tiedän kokemuksesta, että pian hyvä olo häviää ja jään taas masennuksen armoille.

Lääkkeet alkavat vaikuttaa. Pahoinvointi, epätavalliset sydänlyönnit, kouristukset. Odotan tajuttomuutta. Koulu alkaa 2h päästä,  pitäisi lähteä 11.20.
Toivottavasti matka kouluun menee normaalisti, en haluaisi pyörtyillä tuntemattomien keskellä.

Tsh ihmiset!

Kämpälle tullessani lattialla oli iloinen viesti naapurilta: "Oksennus kivirappuselta on edelleen siivoamatta. Hoidapa asia kuntoon".

Tämä oli nyt toinen kehoitus. Ensimmäisen näin eilen ja menimme heti äidin kanssa ulos valmiina siivoamaan kyseisen oksennuksen. Vähän sitä ihmeteltiin, kun ei oltu mihinkään tahmeaan astuttu tai mitään hajua huomattu tullessamme sisään. No, päästiin ulos ja sit alettiin ettiä oksennusta, meinasin jo hakea suurennuslasin, mutta vaikea löytää jotain mitä ei ole!
Ainut roska pihassa oli tupakantumppi, joka sekin siivottiin pois. Ajattelin jotenkin, että lappu oli vanha, ilmestynyt jo sunnuntaina seinälle ja joku toinen oli sitten siivonnut oksennuksen, kun minä en sitä heti ollut tehnyt (en ollut kämpällä sunnuntaina).

Mutta ei, uusi lappu tänään ja sekin ilmaistuna epäkohteliaammin kuin aiempi, alkaa vissiin hermot mennä rouvalta (käsiala on naisen). Sama rumba uudelleen, menin ulos, tosin aikeenani vain etsiä se vitun oksennus ennen kuin rahtaan siivouskamat sinne, ja tutkiskelin rappuja ulko-oven edessä.
Ne olivat sateesta märät, mutta kuitenkaan en oksennusta nähnyt, en kivien välissä, oven edessä olevalla kuivalla alueella, en mistään. Epätoivoisena kävin jo katsomassa toisenkin rapun edustan, tupakkapaikan ja roskakatoksenkin.
No eipä siinä, ei olis kauhee hinku ollutkaan siivoamaan. Äite käski laittaa ilmotustaululle kyselyn kenen ulko-oven edessä tämä kyseinen oksennus on, ja niin aattelinki tehdäkin, tosin persettä nuollen ja sievistellen.

En nyt kirjoittanut tätä vain kertoakseni, että minulla on vittumaiset naapurit (siksikin) vaan siksi, että tämä kaikki vaivuttaa minua alemmas vähitellen. Päivä oli hyvä, kunnes näin tuon lapun. Uuvuttaa taistella tuollaisten kurppien kanssa, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vahtia ja valittaa. Tekisi mieli viedä taululle lappu, jossa käsken valittajan nuolla raput puhtaaksi, koska minua ei vittu kiinnosta!

Helvetti, kun osaan taas stressata toisaalta turhasta, voisin viedä lapun seinälle ja siivota oksennuksen, jos sellainen siellä muka on. Voisin vaikka mennä pesemään koko helvetin rapun valkoiseksi. Ei, minä istun sisällä, panikoin ja stressaan, pelkään jokaista ihmistä, joka liikkuu rappukäytävässä, uutta lappua. Säälittävää.

Hain masennuslääkkeitä tänään lisää apteekista. Farmaseutti oli vissii vähä väsyny, kun anto mulle yhteensä 3 x 30 kapselia kahta eri lääkettä. Heti kun kuulin kysymyksen "otatko kaikki kerralla" mieleeni ilmestyi sana: itsemurha.

Yliannostuksen oireisiin kuuluu pahoinvointi, oksentelu, kouristukset, sydänvaivat (esim. epätavalliset sydänlyönnit ja sydänpysähdys), keuhkovaivat ja mielialan muutokset vaihdellen kiihtymyksestä tajuttomuuteen.

Minä pystyisin siihen nyt, minulla olisi turruttavia, lääkkeitä, motivaatiota. Mutta onko minulla enää halua kuolla, kun huomasin valon paistavan risukasaan? Minä en tiedä. Luultavasti, jos teen sen tänään, teen sen hetken mielijohteesta, masennuksessa, ahdistuksessa, vaikka vakaasti suunnitelinkin aikaisemmin tekeväni sen, oli olo mikä tahansa.

H:takin muuten näin, ahdistavaa oli vaikka koitin ihan idioottina olla niin kuin aikasempaakin, vaikka tasan tarkkaan tiedän, että hän on minulle vihainen, kun en hänelle tupareista kertonut.

Ehkäpä

sori huono laatu, kuvassa lappu