Minun piti postata vielä eilen illan tapahtumista, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi.
Eilen kirjoitettua:
"Masennus kasvaa kasvamistaan. Haluan viiltää ihoni riekaleille, hakata kehoni mustelmille, kuristaa keuhkoni tyhjäksi. Haluan satuttaa itseäni, jotta saan luvan itkeä.
Itsemurha ilmestyi taas ajatuksiini. En haluaisi ajatella sitä, se on vääryyttä, kaikki tuomitsevat sen. Minusta vain tuntuu siltä, että itsemurha on taas yksi vaihtoehto.
Taistelen mieltäni vastaan. En nyt onnistu siinä kovin hyvin. Ajatukseni ajautuvat suunnittelemaan itsemurhaa. Olen toivoton. Mielessäni pyörii vuorotellen itsemurha ja Cicatrixin kommentissa sanoma ajatus: "itsemurha ei ole tuskan lopettamista, se on vain sen siirtämistä muille".
Hävettää. Välit kavereihin ovat todella huonot. E:lle en saanut sanottua kuin 6 sanaa. K:lle puhuin vielä vähemmän. Viestejä WhatsAppissa en ole lähettänyt heille ollenkaan. Itseasiassa, bussissa, kun olin menossa koulusta kämpälle, poistuin ryhmäkeskustelustamme.
En ymmärrä, miksi. Ilmeisesti se oli jonkinlainen mielenosoitus, tai sitten en halunnut lukea heidän kahdenkeskistä "ryhmäkeskusteluaan". Halusin vain eroon heistä, etten loukkaa heitä tai he minua. En halunnut taas odottaa koko viikonlopun ajan viestiä WhatsAppissa, jota ei ikinä tule. En halunnut taas tuntea itseäni olemattomaksi, turhaksi, unohdetuksi. Mielummin jäin yksin itseni ansiosta kuin siksi, ettei muita vain kiinnosta olenko elossa vai enkö.
Ensiviikko pelottaa. Ensinnäkin, en tiedä selviänkö sinne asti. Toiseksi, L joutuu ensiviikoksi TAYSiin päiväosastolle. Tai en tiedä onko se joutumista. Ehkä ero koulusta voi auttaa häntä, koulu ei todellakaan ole hänen juttunsa.
Toivon, että ensiviikko auttaa L:ää. Toivon todella, että hän jaksaa vielä, sillä ilman häntä en tiedä, jaksaisinko minäkään. Tuo oli todella väärin sanottu, en saisi painostaa häntä. Toivon hänen vain tietävän, että haluan tukea ja auttaa häntä kaikin tavoin.
L:stä on tullut minulle todella tärkeä ihminen todella nopeasti. En tiedä, miten selvisin, kun en vielä tuntenut häntä. Hän ymmärtää minua, hän on todella mahtavaa seuraa, vaikken muiden ihmisten seuraa kestäisikään. Hänestä on tullut minulle uusi tuki ja turva, jolle voin puhua kaiken tietäen, että hän ymmärtää minua.
Katselin äsken elokuvan, romanttisen komedian. Koko elokuvan ajan minä itkin. Vaikka elokuvassa tapahtuikin jotain hauskaa, minä itkin. Vaikka elokuvan hahmot nauroivat, minä itkin. Itkusta ei tullut loppua, vaikka elokuva loppuikin.
Olen vain niin yksin. YKSIN. Omasta syystäni, tiedän sen, mutta vaikka en olisi poistunut ryhmästä, olisin silti yksin. Saan syyttää siitä vain itseäni. Voin vain katsoa peiliin ja nähdä sen saman ruman, luotaantyöntävän ilmestyksen, jonka muutkin näkevät. Voin vain muistella kaikkea väärää, mitä olen suustani päästänyt ulos.
Ymmärrän täysin, miksi he haluavat unohtaa minut viimeistään, kun pääsevät eroon minusta. Ymmärrän täysin, miksi he eivät välitä minusta, kun eivät ole seurassani. En minäkään välittäisi, oikeastaan en välitäkään.
Haluan vain päästä eroon itsestäni. Minä tapan itseni. Joko hitaasti kituen tai nopeasti, vain poistuen täältä parempaan paikkaan."
//Ja jälleen minä itken. Häpeän itseäni. Olen hirveä ihminen. Paha. Miksi edes kuvittellen jonkun välittävän minusta, kun en pysty siihen itsekään?
Itken. Viiltelen. Nukun. Ainiaan.
Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti