Suhteellisen hyvin

Selvittiin lauantaista suht hyvin. Ehän mä muuta ku porasin 2/3 osaa siit ajasta ku oltii juhlapaikalla. Muutama lievä ja vähän pahempiki kohtaus iski, olin kuulemma J:täkin lyöny, luultavasti olin säikähtänyt jotain. Kyl se viel mua kattelee, joko se ei ite muista tai sit se ymmärtää etten se ollu minä joka löi.

Oon oikeesti hermoraunio. Vietin eilen illan yksin. Itkin. Itkin väsymystä. Itkin pelkoa. Itkin kiukkua. Välillä meinas napsahtaa päässä ja halusin vain riehua. Heittää tavaroita seinään, lyyhistyä lattialle, itkee, rauhottua ja sit lähtee keskustaa juomaan pää täyteen. Mut pidin itteni sohvalla kattomas telkkaria. Pidin itteni suht rauhallisena.

Tunnen itseni koko ajan niin lapselliseksi. Ei nää tekstit oo normaalia käyttäytymistä. Mun on pakko saada purkaa ajatuksia pois päästäni, mutta kun kirjoitan ne niistä tulee totta ja ne alkaa vaikuttaa lapselliselta huomion haulta.

Eivät ne ole sitä. En minä huomiota hae. Jos hakisin, mä keuhkoisin näitä samoja asioita ääneen tai viiltäisin tai kiukuttelisin ihmisille. Mut mä en tee nii. Mä vältän niitä loppuun asti. Muilla on omiakin huolia. Ja mulla on kaikki hyvin, mulla on terveen paperit.

Ja kuitenkin pieni osa mussa toivoo et joku kysyis mite mulla menee. Joku nii läheinen jonka edes vois itkee ja jolle ei tarvis käyttää sanoja selittääkseen et kaikki ei oo hyvin mut joka kuitenkin ymmärtäis.

//enkä mä enää tie mite suhtautua L:n. joka kerta ku L on sopivas kännis se tunnustaa mulle toivovansa edellee et asiat ois menny toisin. et me oltais muutaki ku kavereita. ja joka saatanan kerta se saa mut ihan sekasin. mä rakastan J:tä. oikeesti. en kykene elää ilman sitä. mutten mä kykene elää ilman L:kään. mä vaan en tie mite suhtautua ihmiseen jolla vissiin on viel monen vuoden jälkeen sellasia tunteita mua kohtaa joihin en oo oikei ikinä kunnolla vastannu. mua pelottaa et meen taas sotkee kaiken hermoillessani ja satutan kaikkia ympärilläni. mua pelottaa et satutan L:ää jolla ei oikein oo muita ku minä.

// 2kk katteltu toisiamme. aika menee nopeeta.

Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Niitä et näitä

Joo o. Koulut alko. Ei jumalauta mikä ressi ollu päällä viimetteen viikon.

Ja edelleen. Viime yönä nukuin kähyset 3 tuntia. herätys oli 8 mutta minäpä heräsin 5.

Nojooo ei kauheesti ollu stressattavaa. Perus eka päivä, infoja toisensa jälkeen. Ryhmässäni on yksi tyttö lukiosta ja toinen tyyppi lukiolta opiskelee insinööriksi myös.
Koulu siis alkoi ja kämpällekkin on muutto suurinpiirtein sinne päin tehtynä. Vaatteet, sänky ja telkkari, tarviinko muka muuta.
Kaikki siis hyvin.

.
.
.

Mutta kun ei ole. Olo on kehno. Liekö väsymys vai stressi vai liika vapaa-aika. About tunti sitten itkin silmät päästäni ja olin vähällä kaivaa terän esiin. Olen säälittävä. Oli pakko alkaa kirjoittamaan, jotten kaiva terää esille. Mielessä silti pyörii yhä. Lompakko on 20cm päässä kädestä.

Vittu. Vitun vitun vittu. Vittu. En tiedä mitä sanoa. en osaa sanoa mitään Mikään ei tunnu oikealta. Ajatukset harhailee. Keittiössä olisi viinirypäleitä, en ole syönyt tänään muuta kuin sämpylän. Kännykän viestivalo vilkkuu, jos voisin elää ilman heittäisin kännykän parvekkeelta alas. Eksä meni naimisiin kuukausi sitten hienon platinablondinsa kanssa. Vittu et sekin jurppii vieläkin. Miksei jurppis ku toinen laittaa lomakuviaan mulle saatana. Jos se viel joskus kehtaa näyttää naamaansa mulle näytän sille minne se voi sen vitun blondinsa pistää. Roskakatos ois aika vitun oivallinen paikka. Ajatukset harhailee. Parvekkeella ei oo lasia, 6:sta kerroksesta asfaltille. Jos vitun huonosti käy, jää henkiin. Eli mä varmaan sit jäisin. Ja sit pitäs mennä putkiruokinnassa TAMKiin ettei vaan menetä opiskeluoikeutta. Yhellä tyypillä luokalla on hieno parta. Vois kyl oikeesti kävästä parvekkeella. Toi saatanan valo vilkkuu vielki. Jalkaanki sattuu. Enkä tie millo herätys on aamul.

Se terä ois tos,

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Päivitystä

Kirjoittelu taas jäänyt, siitä pahoitteluni. Olen tehnyt sitä ja tätä, enkä oikein ole saanut inspiraatiotakaan kirjoittaa.

Abiristeily tosiaan oli ja meni. Itse selvisin vähällä, minkäänlaista krapulaa ei ollut, muisti oli pysynyt liiankin hyvin enkä löytänyt kuin kaksi mustelmaa käsivarresta ja jalasta.

Sunnuntaina (16.2) äite tuli kämpille yöksi, joten sen päivän raivasin asuintilaa. 17.2. oli Hallituskadun psykologille aika. Harvinaisen turha käynti, psykologi vain selitti ja neuvoi psykoterapeutin etsimisessä. Eipä sillä, ei minulla olisi ollut mitään sanottavaakaan, kaikki on pääasiassa ollut ihan hyvin.

Viikon verran olen nyt ollut mummulla ja tehnyt kaikkea turhaa. Olen muun muassa jäänyt koukkuun yhteen kännykkäpeliin, en yksinkertaisesti pysty olemaan tarkistamatta tilannetta vähän väliä. Synttäreitäkin olen suunnitellut, näillä näkymin pidän jonkinlaiset pirskeet 1.3. kämpillä.

Eilen aloitin varsinaisesti vasta lukemisen kirjoituksiin. Enpä tiedä, en oikein osaa stressata kirjoituksista näin valveilla, ainakaan niin, että pakottaisin itseni pänttäämään.

Viime yönä näin kuitenkin unta, että sain fysiikan kirjoituksista Cn, mikä jo itsessään on minulle kehno arvosana. Vielä pahemman siitä teki se, että E sai minua paremman arvosanan. Lisäksi jouduin uusimaan (?) Yo kokeen aivan kuten normaalin kokeenkin. K oli myös uusimassa kirjoitusta ja lähti huoneesta ennen minua.

Uni oli suorastaan painajainen minulle. Kaikki kauhukuvat, jotka minulla fysiikan kirjoituksista on, olivat unessa; kokeen uusiminen, olla huonompi kuin K ja E sekä saada arvosanaksi C. Stressi kasvoi tänään todella nopeasti. Pelottaa, että uni käy toteen ainakin osittain.

//hän vituttaa edelleen. ei mene päivääkään niin etten miettisi miten kostaisin. kuinka säälittävä voin ollakaan! unohtaisin vain, niin hänkin teki.

Lävistetty

Katoan usvaan eikä kukaan löydä minua. Eksyin harhaan reitiltäni. Pimeä, tiheä metsä. Usva leviää yhä edelleen, pakokauhu kasvaa. Kukaan ei osaa auttaa minua pois usvasta.
Olen yksin ja huudan apua, mutta kukaan ei kuule. Joku luulee kuulleensa jotain, "se oli vain tuuli, kuvittelin sen". Huudan apua, mutta kukaan ei ota minua tosissaan. Huudan, kunnes ääneni on enää pelkkä kuiskaus.
Heitä ei kiinnosta, he unohtivat minut, korvasivat minut vielä paremmalla kaverilla. He luovuttivat minun suhteeni. Minäkin luovutan. Annan sumun peittää minut alleen, piilottaa minut syleilyynsä. Unohdan itseni. Katoan lopullisesti.

.
.

Herään.

.
.
.

Olen aiemminkin selvinnyt yksin, miksen nytkin?

Koska minulla ei ole syytä selvitä. Minulla ei ole syytä etsiä reittiä pois tästä sumusta. Tämä sumu peittää minut alleen, estää muita näkemästä minua, ja hyvä niin. Se estää muita näkemästä säälittäviä, raadeltuja ääriviivoja, joita joskus kutsuttiin ihmisen nimellä. Sumu suojaa muita näkemästä kärsimystäni, kitumistani hiljaa pois.

Murha.
Nuorelta naiselta leikattiin keuhkot pois vielä kun tämä oli elossa. Hänet lävistettiin peuran sarviin.
Kaunista

Puhdistus

Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.

Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.

Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.

Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.

Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.

Tavoittamattomissa.

Hävinnyt. 

Liian loukkaantunut. 

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Myönnän, mä hävisin

Minusta tuntuu että olen ylimääräinen. Että pilaan taas kaiken. Että ihmiset pääsisivät paljon helpommalla jos minua ei olisi. Että heillä ei olisi mitään ongelmia, jos minua ei olisi.

M on aivan helvetin vihainen. Ymmärrän sen täysin. En pysty kääntämään asiaa mitenkään niin, etten olisi tehnyt jotain väärin. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta en pysty siihen. Ja vaikka pyytäisinkin anteeksi, mitä se hyödyttää, vahinko on jo tapahtunut, eikä sitä voi korvata mitenkään. Mieleni tekisi vain potkia T pois elämästäni ja palata vanhaan, unohtaa kaikki tämä paska mitä sekoilumme on saanut aikaan. Miksi ihmeessä minun piti olla niin idiootti? Pilasin jälleen kaiken.

Minulla on aivan helvetin paska olo. Haluan vain itkeä, huutaa, potkia, hakata paikkoja, kiljua, viillellä. Haluan vain niin kostaa tämän kaiken paskan itselleni, minkä taas aiheutin. Vittu, että haluan viiltää. Vitun vitun vittu. Haluan tuntea veren vuotavan. Haluan tuntea kivun. Haluan kostaa itselleni. Haluan tumpata ranteeseeni, polttaa sytkällä kättäni, kuristaa itseäni, painaa kasvoni veteen, purra itseäni.

Vittu, että minä vihaan itseäni! Vihaan aivan helvetisti. En saa syötyä mitään kunnolla. Oksensin aamupalani, oksensin koulussa 3 kertaa, vaikka olin siellä vain 3 tuntia. Nyt yritän syödä lasagnea, mutta sekin nousee koko ajan ylös. Minun on niin paha olla taas. En jaksaisi tätä nyt, en jaksaisi tätä kaikkea juuri nyt samaan aikaan.

Minua ahdistaa, ahdistaa aivan helvetisti. Haluan vain itkeä tämän kaiken paskan ulos. Minä haluaisin vain unohtaa tämän kaiken, mutta miten minä voisin tehdä sen? Minun on nyt kärsittävä seuraukset aiheuttamastani sotkusta. Minun on kannettava vastuuni, otettava kaikki haukut vastaani, minä ansaitsen ne kaikki. Minä tein väärin.

Haluan kuolla. En halua kokea tätä kaikkea. Minä en nyt jaksa tätä kaikkea, mutta lupasin T:lle lopettavani itseni satuttamisen. Pidän lupauksestani kiinni mahdollisimman pitkään, en suostu viiltämään ennen kuin sopimus raukeaa eli T satuttaa minua jotenkin, ja siihen toivottavasti menee pitkä aika.

Elämäni on aivan sekaisin. Useat teistäkin pitävät minua aivan kauheana ihmisenä. "Varastin" kaverini ihastuksen ja lisäksi saatoin hankkiutua vielä raskaaksikin hänelle. Olen ansainnut teidän kaikkien vihat, vihaan itsekin itseäni. Olen aivan kauhea huora, joka ei osaa sanoa ei silloin kun pitäisi. Nytkin ahmin taas kaiken mitä käsiini saan ja pian menen oksentamaan kaiken ulos ja olen loppu päivän syömättä.

Koko elämäni on nyt niin sekaisin, että minua masentaa. Olen aivan umpikujassa, en osaa tehdä mitään, mikä helpottaisi oloani. Osaan vain miettiä vuorotellen itsemurhaa ja T:tä. T yrittää pitää minua elossa, hän yrittää saada minut puhumaan, hän yrittää saada minut luottamaan itseensä. Minä yritänkin luottaa häneen, mutta se on niin helvetin vaikeaa. Vaikka hän on kuinka yrittänyt saada minut hymyilemään, nauramaan, puhumaan, olen vain halunnut itkeä ja viiltää. 

En tiedä mitä tehdä. Minä haluan vain kuolla. Kuolla. Ymmärrättehän te? Haluan vain kuolla, en jaksa elää tätä paskaa enää. Vain T, L ja A saavat hymyn kasvoilleni, vain he pitävät minua elossa, vain he kannattelevat minua ylhäällä. Vain heidän vuokseen olen täällä vielä.

Musiikkia.

Heikolla jäällä

Fysiikan koe meni aamulla ehkä paremmin kuin odotin, mutta ei se silti hyvin mennyt. Kokeen jälkeen jäin K:n kanssa odottamaan E:tä ja juttelimme kokeesta. Ei olisi kiinnostanut puhua siitä, minun kokeeni meni huonosti, ei siitä sen enempää, mutta en olisi halunnut kuunnella K:n hehkutusta. Pakko kuitenkin myöntää, että kun E tuli alas hehkuttaen varmaa 9 tai vähintään 8, hetken aikaa vitutti. Onneksi T lähetti juuri silloin viestin, hymy palasi kasvoilleni.

Tämä on aivan outoa. Minua ei haittaa yhtään, että koe meni niin kuin meni, pääsen luultavasti läpi ja se riittää minulle. Aikaisempaa minusta olisi tuntunut aivan kauhealta tietää, että fysiikan kokeesta saatan päästä juuri ja juuri läpi. Nyt minä en kadu ollenkaan, etten lukenut. Vaikka voisinkin kelata aikaa taaksepäin, tekisin kaiken samoin: en lukisi kokeeseen vaan olisin T:n kanssa. Minulla oli paljon parempaa tekemistä kuin lukea kokeeseen.

Se olisi sitten syysloma. 5 päivän loma kotipaikkakunnallani, keskellä ei mitään, kaukana kaikista. En saa pidettyä yhteyttä kunnolla kavereihin tai T:hen. Tai empä tiedä haluaisivatkokaan he pitää yhteyttä minuun, ehkä 5 päivää erossa minusta tekee heille hyvää. Pääsevät rauhoittumaan, eroon jatkuvasta sekoilustani ja viime aikoina usein tapahtuneesta juomisestanikin.

Enemmän kuin mitään toivoisin, että T pitää minuun yhteyttä, ettei hän unohtaisi minua. En tiedä, tämä tuntuu säälittävältä, lapselliselta. Pelkään, ehkä jossain sisimmässäni tiedänkin, olevani hänelle vain leikkiä, että olen hänelle vain yhden illan juttu. Se, jonka hän unohtaa, kun löytää uuden. Kysyin sitä häneltä eilen.

"Eihän tää nyt sit ollu tässä?"
"Mikä?"
"Tää meiän juttu.."
"Miten niin? "
"Noku kaikki muutkin on lähteny heti ku on saanu haluamansa"
T:n ihana naurahdus.
"Ei tietenkään, saat kattella mua vielä kauan".

Toivon, että hän puhui totta, toivottavasti hän ei tahallaan satuta minua. En kestäisi nyt mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu, että jos en olisi tavannut T:tä, olisin todella huonossa kunnossa, ehkä osastolla tai teholla.

"Tahdon sinut vällyihini nukkumaan
ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan"

Pitkä loma yksin. Lapsellista, mutta minun on ikävä jo nyt. Ei helvetti, miten voin olla näin pyörällä päästäni 5 päivän jälkeen?!? Pelkästään hänen tuoksunsa saa minut hymyilemään. Yksi viesti häneltä saa minut pakahtumaan onnesta. Hänen näkemisensä saa minut lähes itkemään onnesta. Hänen lähtönsä saa minut itkemään ikävästä.

On päässäni vikaa, on mieleni sekaisin.
Silti sä pysyt siinä, et tuomitse vaan ymmärrät.

Musiikkia.

~ainoa varma on vain tämä hetki~

Kai mä hengitän?

Tämä on aivan helvettiä. Kiinnostus on hukassa. Ei kiinnostaisi elää. Pakotan itseni hengittämään, syömään, elämään, vaikken oikeasti jaksaisi.

Lintsasin jälleen fy8 aamulla. Tällä hetkellä ke5 tunti alkoi, minä olen kämpällä nukkumassa. En vain saa itseäni ylös. Minä en halua mennä tunnille, jolla en ymmärrä mitään. Mielummin olen poissa tunnilta, pakotan itseni opiskelemaan asiat itse, pakotan itseni opiskelemaan niin kauan, kunnes ymmärrän ja osaan asian ulkoa!

Minun on pakko yrittää edes nostaa itsetuntoani. Itsetuntoni on jo nyt liian matalalla, inhoan kaikkea itsessäni, vihaan itseäni, olen helvetin pettynyt itseeni.

Itsemurha kaivautui taas esille ajatuksissani, taistelen itseäni vastaan etten suunnittele sitä järjestelmällisesti. En halua pois täältä, en pysty jättämään läheisiäni jälkeeni sen tuskan kanssa jota minä nyt koen. Mielummin kärsin sen itse.
Kuitenkin mieleni haluaa itsekkäästi eroon elämästäni, pettymyksistä, vaikeuksista. Elämäni tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, se ei ole tämän taistelun arvoista.
Ja kuitenkin minä taistelen sen puolesta, en suostu luovuttamaan.

Viiltely jäi eilen. H oli jälleen yötä, enkä hänen nähden halunnut viiltää. Itkeminenkin hävetti hänen edessään, en kuitenkaan pystynyt estämään sitä enää. Lopulta kaikki vain purkautuu ilman hallintaa.

Suihkuun aattelin raahautua tänään. Sinne tulee terä mukaan, vihdoin. En pysty, jaksa taistella itseäni vastaan. Ihoni on huutanut terää iholleen tiistaista lähtien, psykiatristen käynnit ovat hillinneet minua, mutta tämän päiväisen ajan jälkeen seuraava aika on vasta parin viikon päästä. 

Viikonlopustani tulee aivan helvettiä, tiedän sen jo nyt. Maanantaina ranteeni ovat jälleen siteissä, peittelen niitä muiden katseilta. Häpeän itseäni, arpiani, vaikka mielessäni muistelen vain sitä hetken helpotusta kaihoisasti, haluan tehdä sen uudelleen ja uudelleen, kunnes kuolen.

Anger will help you survive for a while, 

But then it'll eat you alive.

Summa on todella negatiivinen

Eilen kirjoitettua:

"Lintsailuksi meni. Taas.

Fysiikan tunnilta juosten vessaan viiltelemään. Onnistuin viiltämään ranteeseen syvän, leveän viillon, näin verisuonen selvästi. Viilsin, painoin terää ihoani vasten. Lopulta jokin napsahti päässäni: "mitä sä oikein yrität, lopeta!" Terä pois.

Vessassa kiinnostus elämään laski entisestään, ei kiinnostanut lainkaan mennä tunnille, ei kiinnostanut mennä katselemaan K:n ja E:n hauskanpitoa, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan opettajan valituksia tekemättömistä läksyistä. Ei vain kiinnostanut.

Viestittelin koko fysiikan tunnin L:n kanssa. Samalla kun viiltelin vessassa, lähettelimme viestejä edelleen ja sovimme, että haen hänet ja menemme kämpälle tai jotain, tunnille emme ainakaan menisi.

Lintsailuksi siis meni. Toisaalta olisi pitänyt mennä, en jaksanut, halunnut. Pystynyt. En pystynyt kohtaamaan ihmisten kysyviä ilmeitä, en pystynyt kävelemään luokkaan vuotavan ranteen kanssa.
Kaksi tuntia kulutettiin ympäri kaupunkia ajellen, jossain vaiheessa käsi alkoi puutumaan, veri vuoti edelleen haavasta. No ei se minua haitannut, tunsin edes jotain.

Ruokailuun takasin, etsin kaverin käsiini, jotta sain lisää tupakkaa. Näin äikän opettajani 5min ennen tuntia, hän vannotti tulemaan ajoissa. Psh, tupakalle ainakin ennen tuntia, vaikka sitten myöhästyisinkin.
Tupakanhimo tyydytetty. Äidinkielen tunnille 15min myöhässä, eiköhän sekin kuitattu, kun vastailin kysymyksiin.

Kaikki ulkopuolin ihan kunnossa, hymyilen ja juttelen taas, tosin vain A:n kanssa. E ja K saavat minun puolestani olla aivan rauhassa.
Sisimmässä?
Viha, katkeruus, masennus. Haluan viiltää. Haluan vain viiltää. Lukittautua vessaan ja itkeä. Yksin. Tunnen itseni taas niin turhaksi, aivan kuin en olisi edes olemassa.

Itku tulee aivan kohta, pakko pitää se sisällä kunnes olen yksin.
Pakko pakottaa hymy kasvoille, puhua ja nauraa taas. Pakko.

Musiikkia." 

Päivä ei toki tuohon vielä päättynyt. Koulun jälkeen heitin kaverini Vuorekseen ja menin A:n, L:n ja erään kolmannen kaverin kanssa keskustaan tarkoituksena heittää A kotiin ja L terapiaan. Päätimme viedä ensin kolmannen kaverin kotiin ja tulla sitten uudestaan keskustaan. Vähän 3 jälkeen olimme keskustassa takaisin. 

Jäin yksin autoon. Vihdoin uskalsin katsoa vasenta rannettani. olin sitonut siihen paperin, ettei veri vuotaisi näkyvästi. Otin paperin pois, olettaen että vuoto on jo loppunut, mutta veri pursusi edelleen haavasta vähitellen. 

Menin paniikkiin. Ei tämä ollut tarkoitukseni, ei minulla nyt ollut aikomusta kuolla, halusin vain eroon vihasta. Viilto oli vuotanut jo reilun 5 tuntia, ja käsikin oli välillä alkanut puutumaan, en vain ollut välittänyt siitä ennen kuin huomasin haavan vuotavan edelleen. Nopea päätös paniikissa. Sidoin paperin tiukasti kiinni haavan päälle ja ajoin TAYSin Acutaan. 

Ahdistus. Kävelin sisälle, vastassa oli heti oikeasti, fyysisesti, sairaita ihmisiä ja muutama nyrpeän näköinen hoitaja. kävelin vastaanotolle ja häpesin jo valmiiksi itseäni. 

"Mitäs sulla oli?" "No tota, mä en tie, ei tää varmaan kauheen vakavaa ole.." sanoin samalla, kun nostin hihani ylös ja näytin veren tahriman ranteeni ja säälittävän paperitukon. "ohhoh." En voinut tehdä muuta kuin naurahtaa, paniikin laannuttua asia tuntui minusta jotenkin mitättömältä. 

Minut ohjattiin lääkärille, joka puhdisti haavan ja sitoi sen kunnolla, tikkejä ei voitu laittaa, koska verisuonet olivat liian lähellä. 

"Minun pitää jutella vielä muiden lääkäreiden kanssa ennen kun pääset lähtemään. Tilannehan on nyt se, että täysi-ikäisenä emme voi sinua pakottaa laitoshoitoon, mutta mikäli näemme sen tarpeelliseksi voimme sinulle antaa sinne lähetteen ja suositella käymään siellä. Toisin sanoen voimme siis järjestää sinulle paikan laitokseen, mikäli sinä sinne tahdot." 

Minähän en laitokseen enää mene. Piste. Lääkärit jutteli ja lopulta ehdottivat minulle laitoshoitoa. Kiitos, mutta ei kiitos! Käertin toista vaihtoehtoa, eikö mikään muu onnistuisi, en halua enää laitokseen. Itku oli taas lähellä, kyyneleet kostuttivat taas silmäni, viidennen kerran päivän aikana. 

"Toinen vaihtoehto on, että käyt tuolla psykiatrisen puolella muutaman kerran viikossa tarkistuksessa, jotta saadaan toi sun itsetuhoinen käytös aisoihin. Ja tietenkin annetaan aikoja joko tuonne psykiatriselle, että pääset puhumaan tai tänne psykologille." Jumala on olemassa. Ei laitoshoitoa. UNELMA. 

Eli lopputuloksena käyn nyt kuukauden ajan TAYSin psykologilla ja 3 kertaa viikossa psykiatrisella, jossa tarkistetaan käsivarret uusien viiltojen varalta ja puhutaan kuulumisia. 

Heti, kun kuulin, että tarkistetaan "käsivarret" päätin viillellä vain jalkoihin. Tottakai lääkärit ymmärsivät ajatella asiaa minun kannaltanikin ja lisäsivät, että jalat tarkistetaan pidemmillä ajoilla. 

Että sellaista. Koko eilinen päivä oli kyllä ihan helvettiä. Ainoan positiivisen pisteen antaa illan naurukohtaukset H:n kanssa, jotka kyllä osaksi johtuivat väsymyksestä. Ehkä tänään on parempi päivä, toivon ainakin niin. 

Häviäjä

Äidinkielen kirjallisuusessee tehty, enää pitäisi opetella ihmisen biologia suurin piirtein 36 tunnissa.
Kiinnostus nollassa, en jaksa keskittyä juuri nyt mihinkään. Ajatukset karkaavat koko ajan, saan hetkeksi keskityttyä ja luettua muutaman rivin, mutta pian huomaan lukeneeni monta sivullista ilman, että muistan lukemastani mitään.

Stressaa tämmöinen. Äiti patistaa koko ajan töihin, häntä ei kirjoitukset enää kiinnosta, kun sanoin meneväni vain harjoittelemaan. Hänen mielestään voisin jättää lukematta, jos kerran en aio edes yrittää saada hyvää arvosanaa.

Minä en pääse eroon ajatuksesta, että pääsisin kunnialla läpi jos lukisin. En osaa tehdä mitään ilman paineita, en halua olla huono ainakaan vapaaehtoisesti. Se on minulle vaikeaa, minun on ainakin yritettävä, jotta voin jotenkin hyväksyä huononkin lopputuloksen. Ainut asia, missä voisin olla hyvä on opiskelu, en halua, että siitäkin tulee minulle jatkuva pettymystensarja. Haluan, että minulla on edes yksi asia, joka tuo minulle onnistumisen tunteen edes joskus.

Masentaa. En saa taaskaan mitään suunniteltua aikaiseksi. Lukeminen on todella kesken, olen selaillut kirjan läpi, katsoen kuvat ja otsikot. Pyykit ovat pesemättä, sekin pitäisi saada tehtyä tämän päivän aikana. Olen vain niin loppu, en jaksa enää edes yrittää tehdä mitään.

Viiltely on ollut ajatuksissa koko päivän. Revin jälleen arvet auki. En ole viillellyt keskiviikon jälkeen kunnolla. 3 pitkää päivää. Olen joka päivä taistellut itseäni vastaan, etten ole kaivanut terää esille ja viiltänyt.

Viha kasautuu taas sisälläni. Sitä tulee tyhjästä, se lisääntyy lisääntymistään. Haluan jälleen huutaa ääneni käheäksi. Haluan eroon tästä vihasta, se on täysin turhaa, sille ei ole mitään syytä.

Itken. Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni. Ne vuotavat poskiani pitkin, vieden taas mukanaan osan toivostani. Jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä, joka täyttyy pian taas vihalla.

Olen heikko. Tänään annan periksi itselleni, häviän tahallani. Anteeksi. Minä en vain tiedä enää mitä tehdä.

Pettymys.