Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Ressipossu

Viimeinen lomapäivä.
Viimeinen päivä toisten ihmisten seurassa 24/7.
Viimeinen päivä niin, että minulla ei ole hetkeä, jolloin voisin viiltää, koska joku on aina seurassani.

Stressaan koulua. Minulla on kolme 8 aamua, ma, ti ja pe. Stressaan jo valmiiksi, etten herää tarpeeksi aikaisin. Tai jos herään, tahtoni ei välttämättä jaksa nostaa minua ylös.

Pelkään myöhästyväni tunneilta, kuten aina. Nyt kolmesta myöhästymisestä vain tulee poissaolo, eikä minulla ole varaa lentää kursseilta.

Stressaan kavereiden näkemistä. Tai sitä, ettei niitä enää ole. En ihmettelisi ollenkaan, mikäli jäisin yksin.

Olen koko loman ajan erakoitunut. En ole tainnut loman aikana ottaa itse yhteyttä kehenkään, toisten yhteydenottoihinkin olen vastannut vaihtelevalla menestyksellä mielialan mukaan.

Olen käyttäytynyt helvetin ylimielisesti. Ajatellut, että kaverit ymmärtävät kyllä jatkuvan oikutteluni.
"Olen masentunut, minulla on oikeus olla täysi kusipää."

Eikä ole. Olen ihminen siinä missä muutkin. Oikeastaan, olen vielä alempiarvoisempi ihminen, kuin muut. Olen masentunut, minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla ylipäätään on/oli kavereita. Masennus yksinäänkin tekee minusta rasittavan. Kun siihen lisätään oikutteluni, olen todellinen kusipää.

Stressaa, väsyttää, ahdistaa, vituttaa.

Viimeinen päivä ilman viiltelyä.

Pää puhki

Mietityttää.

Niemi. Ei minulla ole enää paha olla. En minä mieti enää kuolemaa. Koko aikaa. En ole viillellyt viikkoon, vaikka mieli onkin tehnyt. On tehnyt mieli viiltää aivan helvetisti. Välillä olen päässäni jo suunnitellut kuinka sitten, kun pääsen viiltämään, minä viillän tuohon ja tuohon ja tuohon. Mutta en ole.

Kannattaako minun enää mennä Niemeen? Onko se tarpeellista minulle vai tuhlaanko yhteiskunnan varoja vain siinä? Jos menen, niin milloin menen?

Tällä viikolla en enää haluaisi. Loma alkaa virallisesti huomenna, mutta suunnittelin lintsaavani huomisen. Koulu ei taaskaan jaksa kiinnostaa.

Ensi viikolla maanantaina on lääkäri, tiistaina psykologi, keskiviikkona psykiatrinen, torstaina vapaa päivä ja perjantaina alkaa koeviikko, joka kestää joululoman alkuun asti.

Joululomalla en haluaisi mennä. Se on kuitenkin vapaata, saan nukkua rauhassa, eikä minun tarvitse stressata koulusta.

Ehkä se on turhaa. Olen kunnossa, en suunnittele itsemurhaa järjestelmällisesti.

L. En ole kuullut hänestä eilisen klo 9 jälkeen mitään. Toisaalta en ole itsekään koittanut ottaa häneen yhteyttä, minulla on muka ollut koko ajan jotain muuta tehtävää. Miten niin muuta tehtävää? Jos oikeasti olisin kiinnostunut hänen voinnistaan, olisin vaikka herännyt 5min aikaisemmin, että olisin ehtinyt lähettää hänelle viestin, kysynyt mitä kuuluu.

En oikeastaan pelkää, että hän olisi tehnyt itselleen jotain, mutta sekin vaihtoehto on olemassa. Hänellä oli eilen ihan hyvä fiilis, vaikka vähän masensikin, näin hän minulle kertoi. Hänellä tuntuu menevän paremmin, vaikka heikkoja hetkiä onkin. Toivon todella, että hänellä oikeasti meneekin paremmin, ja että hän huomaa sen itsekin ja pystyy imemään siitä voimaa.

Takaisin elämään

Istun bussissa menossa kohti Tamperetta. Fiilis on aivan mahtava,  en malta odottaa että pääsen perille ja näen A:n ja ehkä T:n. Vähän fiilistä laskee se, että unohdin kuulokkeeni mummulle, mutta enköhän minä viikonlopun selviä ilmankin. Pakko kyllä myöntää, että mielessä kävi mennä ostamaan uudet kuulokkeet, mutta ehkä se on turhaa, kun kuitenkin saan omani maanantaina.

Ehkä paskin syysloma ikinä. Hankkiuduin riitoihin K:n kanssa ja minulla on ollut aivan helvetin yksinäistä lähes koko loman ajan. Tai en tiedä voiko sitä riidaksi sanoa jos meni taas hermot K:hon ja hänen vittumaiseen ajattelutapaansa. En ymmärrä häntä enää ollenkaan. Minkä vitun takia olen hänen kaverinsa? Meillä ei ole mitään yhteistä, tai ainakaan niin merkittävää yhteistä, että sen vuoksi pitäisi kavereita olla.

Enpä tiedä. Paska loma, yleensäkin lomat ovat aivan perseestä. Mielummin olisin koulussa kuin yksin kotona erakoitumassa. Vaikka toisaalta onhan se ihan mukavaa nukkua pitkään ja valvoa myöhään. Mitä järkeä on valvoa myöhään jos joutuu senkin aikaa olemaan yksin omien ajatuksiensa kanssa?

No pääasia on kuitenkin se, että olen nyt menossa Tampereelle, 20min päästä olen perillä. Siellä näen A:n, jonka kanssa olen muutaman tunnin ja sitten menen onnellisena kämpälle nukkumaan, jos en sitten erehdy juomaan ja sammumaan jonnekin puskaan. Vielä kun näkisin T:n niin minulla olisi kaikki hyvin.

Heikolla jäällä

Fysiikan koe meni aamulla ehkä paremmin kuin odotin, mutta ei se silti hyvin mennyt. Kokeen jälkeen jäin K:n kanssa odottamaan E:tä ja juttelimme kokeesta. Ei olisi kiinnostanut puhua siitä, minun kokeeni meni huonosti, ei siitä sen enempää, mutta en olisi halunnut kuunnella K:n hehkutusta. Pakko kuitenkin myöntää, että kun E tuli alas hehkuttaen varmaa 9 tai vähintään 8, hetken aikaa vitutti. Onneksi T lähetti juuri silloin viestin, hymy palasi kasvoilleni.

Tämä on aivan outoa. Minua ei haittaa yhtään, että koe meni niin kuin meni, pääsen luultavasti läpi ja se riittää minulle. Aikaisempaa minusta olisi tuntunut aivan kauhealta tietää, että fysiikan kokeesta saatan päästä juuri ja juuri läpi. Nyt minä en kadu ollenkaan, etten lukenut. Vaikka voisinkin kelata aikaa taaksepäin, tekisin kaiken samoin: en lukisi kokeeseen vaan olisin T:n kanssa. Minulla oli paljon parempaa tekemistä kuin lukea kokeeseen.

Se olisi sitten syysloma. 5 päivän loma kotipaikkakunnallani, keskellä ei mitään, kaukana kaikista. En saa pidettyä yhteyttä kunnolla kavereihin tai T:hen. Tai empä tiedä haluaisivatkokaan he pitää yhteyttä minuun, ehkä 5 päivää erossa minusta tekee heille hyvää. Pääsevät rauhoittumaan, eroon jatkuvasta sekoilustani ja viime aikoina usein tapahtuneesta juomisestanikin.

Enemmän kuin mitään toivoisin, että T pitää minuun yhteyttä, ettei hän unohtaisi minua. En tiedä, tämä tuntuu säälittävältä, lapselliselta. Pelkään, ehkä jossain sisimmässäni tiedänkin, olevani hänelle vain leikkiä, että olen hänelle vain yhden illan juttu. Se, jonka hän unohtaa, kun löytää uuden. Kysyin sitä häneltä eilen.

"Eihän tää nyt sit ollu tässä?"
"Mikä?"
"Tää meiän juttu.."
"Miten niin? "
"Noku kaikki muutkin on lähteny heti ku on saanu haluamansa"
T:n ihana naurahdus.
"Ei tietenkään, saat kattella mua vielä kauan".

Toivon, että hän puhui totta, toivottavasti hän ei tahallaan satuta minua. En kestäisi nyt mitään ylimääräistä. Minusta tuntuu, että jos en olisi tavannut T:tä, olisin todella huonossa kunnossa, ehkä osastolla tai teholla.

"Tahdon sinut vällyihini nukkumaan
ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan"

Pitkä loma yksin. Lapsellista, mutta minun on ikävä jo nyt. Ei helvetti, miten voin olla näin pyörällä päästäni 5 päivän jälkeen?!? Pelkästään hänen tuoksunsa saa minut hymyilemään. Yksi viesti häneltä saa minut pakahtumaan onnesta. Hänen näkemisensä saa minut lähes itkemään onnesta. Hänen lähtönsä saa minut itkemään ikävästä.

On päässäni vikaa, on mieleni sekaisin.
Silti sä pysyt siinä, et tuomitse vaan ymmärrät.

Musiikkia.

~ainoa varma on vain tämä hetki~

Lomalta putoaminen

Jees. En sit saanu aiemmin kirjotettua, en oikei osannu jaksaa alkaa kirjottaa, enkä kyl oikei ehtinytkää.

Lähettiin maanantaina äidin ja pikkuveljen kanssa ajelee kohti Raumaa. Puolenpäivän aikoihin oltiin Raumalla, ja kävästiin pikaisesti sukulaisten luona. Sieltä si matka jatku Vaasaan, jossa ei oikeestaan tehty mitään, se oli vain pikainen, extempore päähänpisto ja se sit toteutettiin.

Kuten kerroinki, kavereiden kanssa suunniteltu matka Powerparkkiin kusi ja olin sit kertonu siit äidellekin. Jatkettiin Vaasasta matkaa Seinäjokea kohti äiden ohjeiden mukaan, ja vähitellen keksin minne oltiin menossa. Enpä muista, milloin olisin viimeksi ollut niin yllättynyt.
Päästiin Powerparkkiin puoli 3. Sää oli sateinen ja akku tietenkin vähissä silloin kun sitä tarvitsi, joten en saanut kuin yhden kuvan sieltä. Valitettavasti, koska joka vuotisen Särkän jälkeen Power tuntui jotenkin paljon paremmalta.

Lähettiin Powerparkista 5 aikaan etelää kohti. Tarkoitus oli kiertää Ähtärin kautta ja ajaa sieltä Tampereelle. No onnistuin sitten ajamaan risteyksen ohi ja sen seurauksena päädyttin Tuuriin. Onneks oli äite mukana, muute olis ollu kallis lenkki.

Tuurista lähdettiin sit kohti Virtoja. Äite sit keksi, että voitaisiin kiertää Tampereell Oriveden kautta, koska 65 on enemmän kuin tuttu kantatie. Hyvähän sen oli sellaista 10 aikaan illalla keksiä, kun minä olin koko 500km ajanut! No, minäpä sitten silmät ristissä ajoin Virroilta Ruoveden kautta Orivedelle. Pakko nyt tännekin leijua, että olin minä sen verran hereillä, että huomasin hirven tienposkessa ~100m päässä edessä, äite näki sen vasta ku ajettiin ohi.

Orivedeltä meiän piti ajaa suoraan Treelle, mutta onnistuin sit jotenkin eksyyn siitäkin ja kierrettiin sit pieni lenkki Kangasalan kautta. Sit kaiken kunniaks pikkuveljen oli 20 yli 12 yöllä vielä niin kauhea nälkä, että piti käydä viel ABCn Sales ostamassa ruokaa.

Vihdosta viimein 1 aikaan oltiin kämpillä ja silloin ilokseni huomasin, ettei minulla ollut unilääkkeitä mukana, samlla riemulla minä sitten valvoin 5 aamulla ja voin sanoa, että aamulla 9 aikaan vitutti rankasti, kun äite yllättäen kauheella kolinalla teki aamupalaa keittiössä.

Tiistaina käytii si kaupoilla ostamas loppuja kamoja kämppään, kuten hyllyköitä ja laatikoita säilytystilaa varten. Rahaa palo, onneksi äiden tililtä suurin osa, ja se vähän hävettääkin, kehtaankin viel ostattaa tavaroita senkin jälkeen, kuinka vähän olen töitä tänä vuonna tehnyt ja rahaa jo valmiiksi bensaan tuhlannut. Yh hävettää.

Lähettiin Treelta kotia kohti 1 aikaan yöllä, kun oltiin saatu laatikot purettua. Mummulla oltiin 2 aikaan yöllä ja siel vitutti lisää, kun tajusin lääkkeiden olevan kotona. Ei se mitään, sitten valvottiin lisää, tosin tällä kertaa piti pystyä rauhoittumaan ja esittämään nukkuvaa äiden vahtiessa ja aamulla oli herätys vaille 7 ja töihi 8 kantaa rehua, fun.

Molempina päivinä olotila oli siedettävä. Välillä tuli kunnollinen masennushetki, kun mistään ei oikein tullut mitään ja kaikki oli kesken, mutta toisaalta oli ihan mukavaa viettää aikaa äiden ja pikkuveljen kanssa. Ahdistus levisi välillä ylle ihan huomaamatta ja se yritti ajaa minut viiltelemään, Powerissa suunnittelin jo meneväni vessaan, ottavani yhden teräni lompakosta ja viiltäväni, mutta oivallinen hetki meni ohi ennen kuin huomasinkaan. Unen vähyyden vuoksi pääni oli koko ajan halkeamaisillaan ja ahdistus ja masennus hyödynsivät sitä säälimättä. Huomasin häpeäkseni välillä tiuskivani äidelle, enkä olisi osannut ahdistuksen alla tehdä muuta, kuin viiltää, ehkä purkaa oloni taas hakkaamalla tyynyä, mutta äiti oli vieressäni lähes koko ajan, joten tilaisuutta ei oikein tullut, joten pidin kaiken sisälläni.

Oloni on mennyt vain huonommaksi, vaikkei sitä minusta huomaisikaan. Pidän edelleen ahdistusta sisälläni, en ole pystynyt itkemään tai päässyt viiltelemään. Ehkä se on ihan hyväkin, mutta kun halu voimistuu koko ajan enkä tiedä mitä teen, kun viillän seuraavan kerran; pelkään sillä olevan kohtalokkaita seurauksia, osastolle viimein, toivon niin, ammattiapua, ei vain lääkkeitä, jotka ovat huijausta, muka auttavat, mutta oikeasti syöt vain sokeria. Huomaa heti tekstistä miten olotilat vaihtelee, ahdistus ja masennus tulivat taas. Näen sieluni silmin veren vuotavan ranteestani, minä niin haluaisin sitä!

Musiikkia. Nyt nauran, kiitos K:n, pilasi mun masentelun. Vaihtelua, kuulemma virkistää, en usko. Muutos on aina jonkin verran pahasta, sen olen oppinut.