Muutoksia rajoitetusti

Raahauduin uskonnon kokeeseen. Olin koululla 15min ennen kuin tunti alkoi. E tuli pian minun jälkeeni, selvästi vältteli minua. "Suuttunut, aivan syystäkin, niin minäkin olisin."

Tupakalle A:n kanssa, viimeiset tupakat askista. Luokkaan istumaan. "Ootko lukenu? Onks sul kirjaa mukana?" Miksi kysyit? Anna olla, anna hänen olla rauhassa. Ihmeekseni saan vastauksen E:ltä, pään heilautuksen, "en ole, ei ole".

Hetken hiljaisuus, käännän pääni pois, luen muka muistiinpanoja. E kääntyi minua kohti.

"Miks sä puhut mulle?"

Menin sanattomaksi, en tiennyt itsekään miksi puhuin hänelle. Itsehän olin juuri sanonut, että välttelen hänen seuraansa, jotta en loukkaa häntä ja saa riitaa aikaiseksi, ja heti kun näen hänet kasvokkain, mitä teen? Puhun hänelle. Olen aivan sekaisin itseni kanssa.

"Mä.. tota.. mä tarkotin vaa et sillo ku ootte kahestaa (E ja K) ni vältän teiä seuraa etten pilaa teiä fiilistä. Kyl mä haluun olla teiän kaveri ja jutella ja olla teiän kanssa, mut en haluu häiritä teitä tai tunkeutuu teiän juttuihinne."

Jäätävä, kiusallinen hiljaisuus. Onneksi opettaja tuli paikalle ja koe alkoi.

Koe. Siihen en tosiaan ollut lukenut, juuri ennen koetta selannut muistiinpanot läpi. Vähän kyllä pelotti, että koe menee päin persettä, kun muut kurssilla olleet juttelivat aiheista enkä itse tiennyt yhtään mitään. Ei se koe tietenkään hyvin mennyt, läpi pääseminenkin voi olla hilkulla, mutta se nyt on kuitenkin tavoitteena. Toivotaan parasta.

Kokeen jälkeen jäätiin A:n kanssa lukiolle odottamaan tupakkaa. Kyllä, me istuimme lukiolla tunnin verran odottamassa kaveria, joka toisi meille tupakkaa halvalla. Eipä siinä, ei meillä muutakaan tekemistä olisi ollut.

Vähän yli 16 saimme tupakat ja lähdimme keskustaan. Jätin A:n sinne ja otin H:n kyytiin. Laitokselle viemään L:lle tupakat, jotka olin hänelle luvannut toimittaa. Kämpälle hetkeksi tekemään läksyt ennen kuin lähdimme H:n kanssa elokuviin.

Juuri ennen kuin olimme lähdössä leffateatterille, E lähetti minulle viestin WhatsAppissa. 

"Eihän meiän oo pakko K:n kanssa hengata koulussa".

Ei mennyt niin kuin suunnittelin.  Tarkoitukseni oli antaa heidän olla rauhassa, jutella kahdestaan ilman minun mulkoiluani, mutta nyt sekä K että E olivat ehdottaneet, että K liittyy takaisin vanhaan porukkaansa, jotta minä ja E saamme olla kahdestaan.

Meinasi tulla itku. Heistä on tullut lähes parhaat kaverit. Ei, he ovat parhaat kaverit, en minä halua tunkea heidän väliinsä. Silloin ei olisi kenelläkään mukavaa.

K selvästi pitää seurastamme enemmän kuin entisen porukkansa. E voisi pahimmassa tapauksessa jäädä kokonaan yksin, jos saisin masennuspuuskassani tarpeekseni hänestä ja liittyisin A:n seuraan hetkeksi. Minä saisin kauheat omantunnontuskat, kun olisin pilannut heidän ystävyytensä.

Ei. Niin se ei todellakaan toimisi. Ei kyllä oikein toimi tämä kolmen porukkakaan, mutta sen kanssa on nyt opittava elämään. Tämä nykyinen järjestelmä oli tuhoon tuomittu ennen syntymäänsäkin. Ehkä parasta, mikäli se E:lle ja K:lle sopii, olisi pysyä vanhassa.

Ehkä minä opin elämään sen kanssa, että välillä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Pääasiassa meillä on kuitenkin yhdessä mukavaa, ja jos joskus tunnen itseni todella ulkopuoliseksi, voin aina mennä hetkeksi L:n tai A:n seuraan rauhoittumaan.

Ehkä elämä tästä vähitellen järjestyy, kun siihen oppii suhtautumaan oikein.

Jälleen kerran se valo pilkistää risukasaankin.

100.

Blogin 100. postaus. Enpä tiedä onko tästä ollut enemmän haittaa vai hyötyä minulle. Pääasiassa olen tänne kirjoittanut päivän tai hetken mielialastani. Olen hetken mielijohteessa haukkunut ystäväni pystyyn, mutta myös kertonut heidän olevan minulle todella tärkeitä.

Sitten tähän päivään.

Aamulla nukuin kunnolla pommiin. Heräsin kyllä herätykseen ajoissa, mutta sammutettuani sen silmäni painuivat takaisin kiinni ja nukahdin. Uudemman kerran heräsin 7.55, joten päätin sulkea silmäni ja jatkaa nukkumista, en olisi ehtinyt mitenkään tunnille 5 minuutissa. Matka aamuruuhkassa olisi kestänyt vähintään 20min ja olisin päässyt matkaan vasta noin 10min kuluttua, joten "sallittu" 30min myöhästyminen olisi ehtinyt mennä umpeen.

Uudelleen heräsin 10 aikaan. Ensimmäisenä lähetin pahoittelut E:lle etten ollut tunnilla, hän oli joutunut sinne yksin. Seuraavaksi ruokaa ja viestittelyä L:n kanssa. Ruuan jälkeen keskustelua K:n kanssa WhatsAppissa.

Koko ajan pelotti, E ei ollut vastannut mitään viesteihini, pelkäsin hänen olevan vihainen minulle. Suunnittelin pyytäväni K:ta kysymään E:ltä onko hän vihainen minulle jostain, mutta en sekoittanut häntä tähän. Koko ajan pelko kasvoi, "menetinkö taas yhden ystävistäni?". Halusin oksentaa, olin taas syönyt liikaa. Olin syönyt liikaa hyvää ruokaa. Häpesin itseäni.

"Saatanan läski ihrakasa, katso itseäsi peiliin. Haluaisisitko sinä olla tuollaisen ryhävalaan kaveri? Kehtaisitko liikkua hänen seurassaan? "

Itsensä alentaminen jatkuu edelleen. 14.00 alkaa uskonnon koe, johon en tietenkään ole lukenut yhtään. Makaan edelleen sängyssä, pakotan itseni pysymään hereillä.

Miten ihminen voi olla näin laiska? Miksen saa enää edes koulua hoidettua? Aikaisempaa menin kouluun mielelläni, vaikka aamulla väsyttikin. Nyt en pääse kouluun edes keskellä päivää. Laiska paska.

Olen vain niin väsynyt kaikkeen. Kyllästynyt tähän. Haluan muutoksen. Jotain uutta. Jotain, joka pyyhkisi uupumuksen pois.

Kuusi tuntia, 12 minuuttia, 37 sekuntia

Huomisesta tulee kauhea päivä. En saa nukuttua, jalkani on taas aivan helvetin kipeä, edes unilääkkeet ei nyt auta.

L ei tule ensiviikolla kouluun, siitä kerroinkin jo aiempaa. Hänen lisäkseen myös K on pois koulusta. Aamun fysiikan tunti menee siis jäätävässä tunnelmassa E:n kanssa kahdestaan.

Sain kerrottua hänelle suunnitelmani ja syyt siihen, mutta hän ei ole vastannut mitään. Eipä sillä, olisin minäkin loukkaantunut, jos joku tekisi minulle noin. Pääasia kuitenkin, että riidoilta vältytään.

Minulla on askissa enää 4 tupakkaa. Viikonlopun pärjäsin hyvin ilman, jauhaa mässytin äiden nikotiinipurkkia, mutta niitä en voinut mukaani ottaa, eikä minulla ollut aikaa käydä hakemassa omia kaupasta. Lisää tupakkaa saan vasta huomenna 4 jälkeen, kun pääsen koulusta. Ja tupakkaa minä myös haluan, purukumit eivät hyödyttäneet yhtään mitään.

Huomenna on myös uskonnon koe, johon en tietenkään ole lukenut yhtään. Minun tuurillani unohdan koepaperinkin kotiin, kynistä puhumattakaan. No eipä sillä, koe menee päin vittua luinpa siihen tai en, eikä sillä niin väliäkään ole.

Että näin. Innolla odotan huomista, siitä tulee entistä ihanempi maanantai. Nukun pommiin, se on selvä. Toivottavasti en kuitenkaan liikaa, sillä poissaoloja alkaa olla aivan tarpeeksi.

Niin ja olotila. Viiltely houkuttelisi, mutta välttelen sitä nyt, kun H on kämpällä. Revin vain auki arpiani. Se saa luvan riittää. Masentaa ja väsyttää, vituttaa jo valmiiksi huominen. Pelottaa E:n näkeminen.

Tarkoitukseni ei ollut aiheuttaa riitaa tai loukata häntä, minusta on vain parasta pysyä erossa hänestä. Suojella häntä minulta. Ja osaltaan, suojella minua hänen loukkaamisensa tuomalta masennukselta, surulta, häpeältä.

Ystävällisin terveisin

Ajattelin nyt kertoa teille, miten ystävystyin E:n ja K:n kanssa.

Aloitin tosiaan lukion 2011 syksyllä. Uusi paikkakunta, joten en tuntenut ketään.  Ensimmäinen jakso meni minun kanssani samalla luokalla olevan tytön kanssa. Me tosiaan olemme luokkamme ainoat tytöt, joten oli aika selvää alusta lähtien, että tutustuimme toisiimme. Hänen kauttaan tutustuin useimpiin muihin kavereihini, muunmuassa A:han.

Jatkoin fysiikan ja kemian opiskelua. Fysiikassa ei minun lisäkseni ollut 2011 alottaneita tyttöjä kuin vain E, joten tavallaan ystävystyimme pakolla. Kemiassa oli muutama muukin kaverini, joihin olin aiempaa tutustunut, mutta E:n seura tuntui kaikista parhaimmalta.

Pian huomasimme meillä olevan muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita kuin vain kemia ja fysiikka. Ykkösvuotena emme oikeastaan vielä ystävystyneet paremmin, mutta kakkosen syksyllä sekin muuttui. Jäimme kemiassa ja fysiikassa ainoiksi kakkosvuoden tytöiksi, joten vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä tutustuen.

Yhteisiä kiinnostuksen kohteita tuntui löytyvän ja huumorintajummekin oli samanlaista. Huomaamatta juttelimme päivittäin, valitsimme samoja kursseja seuraaviin jaksoihin ja vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä.

Kevättalvella 2013 olimme jälleen E:n kanssa samalla kuvaamataidon kurssilla. Siellä oli myös K johon olin tutustunut jo aivan ensimmäisessä jaksossa englannin kurssissa. Vaikutti todella mukavalta ihmiseltä, mutta hänen kanssaan ei uskaltanut viettää vielä ykkösellä aikaa, hän liikkui koko ajan joko tyttöystävänsä tai muutaman jätkän kanssa, joista en oikein välittänyt.

Kevään kuvaamataidon kurssilla K oli ilman tyttöystäväänsä, joten hänelle uskalsi puhua. Eräällä tunnilla, muistaakseni helmikuussa, näytin hänelle viillellyt käsivarteni hetken mielijohteesta.

Edellinen ilta ja viikonloppu olivat olleet todella rankat: mummun tila oli jälleen heikentynyt, isä oli taas suuttunut ja muistoksi siitä sain mustelman ja kuhmun selkääni sekä exäni, joka oli muutama kuukausi aiempaa kuollut, veli oli soittanut minulle ja pahentanut vain ikävääni väittämällä, että oli minun syyni että exäni, silloinen poikaystäväni, kuoli.

Sinä iltana minä tartuin jälleen puukkoon, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Kadun sitä hetkeä todella paljon. Ilman sitä, elämäni olisi voinut olla helpompaa.

En tiedä mitä mielessäni oikein liikkui. Sen sekunnin kuluttua, kun olin vetänyt hihani ylös ja näyttänyt säälittävät viiltoni, häpesin itseäni niin paljon. "Miksi teit sen?" pyöri mielessäni. Kuka tahansa luokassa olisi voinut nähdä. K:ta ei välttämättä olisi kiinnostanut, emme me olleet vielä niin hyviä ystäviä.

Toisin kävi. Vaihdoimme numeroita K:n kanssa ja pitkästä aikaa sain puhuttua asiani jollekin. Keksimme puhumista koko ajan, juttelimme monta tuntia. Me molemmat kerroimme ajatuksemme. Sitä ei enää tapahdu, keskustelumme on pätkittäistä, juttelemme muutaman minuutin tai pari tuntia ja yleensä vain minun asioistani, K kun "ei tarvitse apua".
Eräänä iltana juttelimme taas ja K pyysi ilmeisesti vitsillä E:n numeroa. Minäpä sitten annoin sen ja siitä minun alamäkeni sitten alkoi. Jossain vaiheessa E perusti ryhmäkeskustelun minun ja K:n kanssa.

Aluksi se toimi, minunkin mielestäni, mutta jossain vaiheessa aloin tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Kesällä tunsin itseni aina vain ulkopuolisemmaksi, samalla kun E ja K ystävystyivät yhä enemmän. Tunsin itseni häiriöksi, en halunnut tunkea heidän joukkoonsa pilaten kaikkea. Pidin yhä harvemmin yhteyttä heihin, etenkään ryhmän kautta.

"Jos heitä ei kiinnosta kysyä, miten voin, niin en minäkään itseäni heille tuputa".

Tuon ajatuksen ansiosta aloin kirjoittamaan tätä blogia. Aioin itse etsiä jonkun jota kiinnostaa, jonkun, joka saa minut tuntemaan itseni eläväksi. Jos joitakin edes kiinnostaisi, miten minulla menee, jos joku edes kiinnostuisi, olenko elossa vai en, jos joku edes huomaisi, muistaisi minun olevan täällä myös.

Ja niin olemme tässä hetkessä. Muutun vieläkin kateudesta vihreäksi ja suutun, kun kuulen E:n ja K:n jutelleen WhatsAppissa samalla kun minä olen istunut yksin kotona, itkien viiltämässä, odottaen jonkun muistavan minua ilman muistutusta; "minäkin olen täällä, minäkin tarvitsen sinua".

Minä todella tarvitsen teitä, mutta haluan teidän itse ymmärtävän sen. Minun käyttäytymiseni huokuu itsetuhoisuutta, minun puheestani huomaa kaipuuni ajasta ikuisuuteen. Minä tarvitsen apua, tukea, kuuntelijaa. Minä vain niin haluaisin, ettei minun tarvitsisi itse itkeä apua. Minä niin toivoisin, että ihmiset huomaisivat itse minun tarvitsevan apua, tarjoaisivat apua, vaikken sitä itse pyytäisikään.

E ja K. Puhuin tästä jo eilen K:lle, keräsin rohkeutta, jotta uskaltaisin puhua E:lle. Kerron tämän nyt tännekin.

Päätin vältellä E:tä ja K:ta. Niin vältän riidat, tiuskimiset, ylimääräisen masentumisen. Vietän mahdollisimman paljon aikaani A:n ja L:n kanssa. En halua loukata heitä, E:tä ja K:ta, mutta näin vältän heidän loukkaamisensa ja heidän päivänsä pilaamisen. Haluan heille kaikkea hyvää, joten en halua pilata heidän oloonsa. Heidän on parempi kahdestaan, ilman minua.

Karttakin uupuu

Uskonto. Jumala. Taivas vaiko Helvetti? En tiedä uskonko itse mihinkään. Haluaisin uskoa Jumalaan, että jokin korkeampi voima huolehtii minusta. En kuitenkaan pysty ymmärtämään, miksi Jumala, jonka pitäisi olla lämmin ja välittävä Isä antaa jotain tällaista tapahtua lapselleen. En vain pysty siihen.

Enkeleihin minä uskon, jollain tasolla. Uskon, että meillä jokaisella on oma suojelusenkeli, joka valvoo meitä ja pelastaa meidät itseltämme ja muilta, jos aikamme ei ole vielä koittanut.
En kuitenkaan usko, että enkelit ovat jotain konkreettista, kuten hahmoja, vaan uskon, että enkelit ovat osa ajatuksiamme.

He sanovat kaikki varoittavat lauseet, kun lasket terän ihollesi, kun kaadat lääkkeitä kädellesi, kun painat kasvosi veteen liian kauaksi aikaan. He sanovat kaikki toivoa herättävät lauseet, kaikki huomiseen kannustavat ajatukset.

Uskon, että heidän ansiostaan olen usein laittanut terän pois, lääkkeet takaisin purkkiin, nostanut kasvoni vedestä. Uskon että enkelini toimii henkivartijanani, että hän estää minua painamasta terää syvemmälle. Hän estää minua kävelemästä auton alle. Hän estää minua ottamasta yliannostusta.

Mutta silti enkelinikin on varmasti huomannut minun kaipaavan pois. Hän on yrittänyt puhdistaa päätäni tummuudesta, mutta se ei ole ollut helppoa. Suojelusenkelinikin on ollut pakko huomata, että haluan mummun luokse, pois nykyisyydestä. Aikaan ja ikuisuuteen, paratiisiin.

Musiikkia.

~~~

Mul on paratiisiin matka, mut karttaki uupuu.
Oma polkus alkaa heti ku haluut muuttuu.
Se riippuu tahdot sä.
Siin on ero kuunteletko vai kuuletko, näätkö vai katsotsä.
Kauniiseen päivään mä aamulla heräsin,
vaik pehmeimmän ihmisen kieli on terävin.
Mistä peräsin on angsti ja kateus,
ku tää on kaunis ku Pohjanmaan lakeus.
Hartioilla maailma, ja siin keskellä koti.
Kysy vaik isovanhemmilt, tää on hetkessä ohi.
Liian moni katumust viime hetkellä poti,
joten arvosta asioit mitä hetkessä oli ja on.
Elämä on arvaamaton. Jos se tyhjältä tuntuu niin täytä se.
Jokainen hetki on korvaamaton. Älä kuluta aikaas vaan käytä se.

Tähtitaivas kattona, asvaltti mattona, kuljen minne nenä vie.
On määränpääni mikä lie, aina matkalla paratiisiini.
Eikä se oo täällä, täällä maan päällä, vaan se on pään sisällä.
On paratiisi pään sisällä, on paratiisi pään sisällä.

~

Elämä on kaunis, hauras olento. Kynä iso, ote pieni ja hento.
Jälki on syvä ja inkki on valuvaa, se elää joka haluaa.
Siis keltaiset tiilesi etsi, istu, ajattele, rauhotu ja keksi.
Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

Take yourself to higher places

Oloni on niin tyhjä. Minulta puuttuu jotain. Minä tarvitsen jotain. Haluan tuntea jotain! Iloa, surua, vihaa.

Ei, olen väärässä. Minä tunnen. Minun on ikävä. Minä itken koko ajan. Olen surullinen. Olen aivan poikki.

Haluan vain nukkua, mutta en halua kuitenkaan nukahtaa. Haluan vain sen tiedottomuuden tunteen, mutta en kuitenkaan halua menettää hetkeäkään.

Minä kaipaan jotakin. Kaipaan yhtä tekstiviestiä, siltä yhdeltä ihmiseltä. Tarvitsen sen. Yhteydenoton häneltä. Yhden lauseen. "Onko kaikki okei?" Yksi välittävä kysymys niin en tuntisi itseäni näin turhaksi, unohdetuksi.

Haluaisin vain, että joku kaipaisi minua. Haluaisin, että joku pelkäisi puolestani, ymmärtäisi mihin oikeasti pystyn. Haluaisin, että joku ottaisi itsetuhoisuuteni tosissaan. Että joku yrittäisi edes estää minua.

Aivan kuin ihmisiä ei kiinnostaisi olenko elossa vai en. Olen yhdentekevää kaikille. Tämä kaikki vain todistaa mielipiteeni; olen turha, tarpeeton.

Itsemurha on aina vain parempi vaihtoehto.

Silti kaikki on hyvin ulkoisesti. Vain ajatukseni ovat täynnä pimeyttä.

Olen aivan sekaisin. Haluan pois, mutta en halua sitä tuskaa läheisilleni. Haluan viillellä, mutta en halua toimia itsetuhoisesti.

Olen täynnä vihaa. Vihaan itseäni. Vihaan ystäviäni. Vihaan vanhempiani. Vihaan perhettäni. Mutta eniten minä vihaan masennusta. Ilman sitä elämäni olisi helpompaa.

Jälleen kuulen sen houkuttelevan kuiskauksen

Minun piti postata vielä eilen illan tapahtumista, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi.

Eilen kirjoitettua:

"Masennus kasvaa kasvamistaan. Haluan viiltää ihoni riekaleille, hakata kehoni mustelmille, kuristaa keuhkoni tyhjäksi. Haluan satuttaa itseäni, jotta saan luvan itkeä.

Itsemurha ilmestyi taas ajatuksiini. En haluaisi ajatella sitä, se on vääryyttä, kaikki tuomitsevat sen. Minusta vain tuntuu siltä, että itsemurha on taas yksi vaihtoehto.

Taistelen mieltäni vastaan. En nyt onnistu siinä kovin hyvin. Ajatukseni ajautuvat suunnittelemaan itsemurhaa. Olen toivoton. Mielessäni pyörii vuorotellen itsemurha ja Cicatrixin kommentissa sanoma ajatus: "itsemurha ei ole tuskan lopettamista, se on vain sen siirtämistä muille".

Hävettää. Välit kavereihin ovat todella huonot. E:lle en saanut sanottua kuin 6 sanaa. K:lle puhuin vielä vähemmän. Viestejä WhatsAppissa en ole lähettänyt heille ollenkaan. Itseasiassa, bussissa, kun olin menossa koulusta kämpälle, poistuin ryhmäkeskustelustamme.

En ymmärrä, miksi. Ilmeisesti se oli jonkinlainen mielenosoitus, tai sitten en halunnut lukea heidän kahdenkeskistä "ryhmäkeskusteluaan". Halusin vain eroon heistä, etten loukkaa heitä tai he minua. En halunnut taas odottaa koko viikonlopun ajan viestiä WhatsAppissa, jota ei ikinä tule. En halunnut taas tuntea itseäni olemattomaksi, turhaksi, unohdetuksi. Mielummin jäin yksin itseni ansiosta kuin siksi, ettei muita vain kiinnosta olenko elossa vai enkö.

Ensiviikko pelottaa. Ensinnäkin, en tiedä selviänkö sinne asti. Toiseksi, L joutuu ensiviikoksi TAYSiin päiväosastolle. Tai en tiedä onko se joutumista. Ehkä ero koulusta voi auttaa häntä, koulu ei todellakaan ole hänen juttunsa.

Toivon, että ensiviikko auttaa L:ää. Toivon todella, että hän jaksaa vielä, sillä ilman häntä en tiedä, jaksaisinko minäkään. Tuo oli todella väärin sanottu, en saisi painostaa häntä. Toivon hänen vain tietävän, että haluan tukea ja auttaa häntä kaikin tavoin.

L:stä on tullut minulle todella tärkeä ihminen todella nopeasti. En tiedä, miten selvisin, kun en vielä tuntenut häntä. Hän ymmärtää minua, hän on todella mahtavaa seuraa, vaikken muiden ihmisten seuraa kestäisikään. Hänestä on tullut minulle uusi tuki ja turva, jolle voin puhua kaiken tietäen, että hän ymmärtää minua.

Katselin äsken elokuvan, romanttisen komedian. Koko elokuvan ajan minä itkin. Vaikka elokuvassa tapahtuikin jotain hauskaa, minä itkin. Vaikka elokuvan hahmot nauroivat, minä itkin. Itkusta ei tullut loppua, vaikka elokuva loppuikin.

Olen vain niin yksin. YKSIN. Omasta syystäni, tiedän sen, mutta vaikka en olisi poistunut ryhmästä, olisin silti yksin. Saan syyttää siitä vain itseäni. Voin vain katsoa peiliin ja nähdä sen saman ruman, luotaantyöntävän ilmestyksen, jonka muutkin näkevät. Voin vain muistella kaikkea väärää, mitä olen suustani päästänyt ulos.

Ymmärrän täysin, miksi he haluavat unohtaa minut viimeistään, kun pääsevät eroon minusta. Ymmärrän täysin, miksi he eivät välitä minusta, kun eivät ole seurassani. En minäkään välittäisi, oikeastaan en välitäkään.

Haluan vain päästä eroon itsestäni. Minä tapan itseni. Joko hitaasti kituen tai nopeasti, vain poistuen täältä parempaan paikkaan."

//Ja jälleen minä itken. Häpeän itseäni. Olen hirveä ihminen. Paha. Miksi edes kuvittellen jonkun välittävän minusta, kun en pysty siihen itsekään?

Itken. Viiltelen. Nukun. Ainiaan.

Anteeksi.

Sanat kertovat enemmän

Se oli kaunis nuori nainen, kaikki ulkosesti kunnos, mut pienen tytön mentävä reikä omassatunnossa.

Isänsä kuoltua vain äitipuoli jäi tueks, ehjä perhe ja psyyke iltapäiväuneks.
Masennus ja ahdistus puoles vuodes kuvaan, mielialalääkkeet sai taas rakastumaan.

Sul on noi pillerit, vedä neki helttaan. Tee takapihastasi sirkusteltta.

No lanttumaakari on elämäsi sankari. Sinne meni itsetunto, kohta selkärankaki.
Ystäviltään salas omaan pilvilinnaan palas. Mietti vaan menneisyyttä, jota ei saa takas.

Elämä niin rakas, on välillä niin raskasta. Missä auttava käsi, nostajasi pakas?

Pieni tyttö ei käsitä millään, et sitä sanotaan elämäks, kun kaikki kuolee ympärillä.

Ei kukaan luvannu, et tää ois helppoo, ei kukaan mua kanna, ei kanna.

Oon luonnostani hullu ja voin kertoo, ei mua lääkkeet paranna, paranna.
Oon laulanu tän pohjaan ja huutanu tän vuoriin, eikä tää tuuli enää myrskyksi ylly.
Ei tainnu olla mulle tarkotettu tämä luoti, taistelussa minä vastaan tuulimylly.

~~~~

No kuokka kädes kaalimaassa seison alati, vaik puin sanat huntuun niin ite olin alasti.

Paheisiin koukuttava stadimetropoli, harva edes tajus kuinka vakavaa se oli.

Mut uskoin, että kestän kaiken minkä ite tuotin, ja mielenterveysongelmist tein suomiräpis muodin.

Oisko tässä yhteys päihteisiin sittenkin? Muut osottaa yhteiskuntaa, mä osotan itteeni.

Kautta likaisten varpaiden psyketranssien, kun nykyään kuljen ruuhkastadin läpi vaikka tanssien.

Mielenlujuus, en lääkkeisiin kumarru, kun tässä oravanpyöräs ei toimi jarrut.

Ja penkkiki spragaa, must tuntuu, että kaikki jotka halus taistella vastaan jo sopeutui tai skagaa.

On ryhdyttävä talkoisiin, kun yksinäiset sanat putoilee suusta ja kuolee meidän jalkoihin.

Ongelmat pitää ajois tajuta, toiset pitää tätä sosiaalipornona, mä pidän apuna.
Tää kaikki omist kokemuksist lähti. Jos et usko, oon sulle sosiaalipornotähti.

Enkä voi sanoo etten mitään kadu, mielenterveysongelmat on yllättävän monelle viel tabu.

Mut vahva ihminen näyttää myös huolen. Mieluumin toi pistää sua silmään ku suoneen.

Ja uskon, et oon nykyään rehellisempi, ainaki itselleni, koska,
tästäkin selviytyy, sitä on elämä; oon siitä esimerkki, ja vielä elävä.

Musiikkia.

Anna mun kaikki kestää!

Masentaa!  Masentaa aivan helvetisti. Haluan itkeä. Haluan viillellä. Mennä vessaan ja viiltää. Olen niin kyllästynyt elämääni.

Minun on kylmä. Minun on nälkä. Minua väsyttää. En pysty nyt taistelemaan masennusta vastaan.

Ärsyttää.

E ja K puhuvat ja nauravat vieressäni. En kestä heitä. Haluan pilata heidän fiiliksensä, en halua olla yksin masentunut. Itsekästä. Anna heidän olla!
Vittu, että ärsyttää. Olisivat hiljaa! Rasittavaa.

En tänään jaksa taas ihmisiä. He ovat ärsyttäviä, heistä lähtee liikaa ääntä, he vaikuttavat minuun liikaa. He saavat minut näyttämään vielä masentuneemalta kuin olen. Minun olotilani huokuu pimeyttä muiden iloisuuden joukossa. Se saastuttaa ilmapiirin, se on kuin piikki lihassa, se vie kaiken huomion muusta. Se on vähemmistöä, sen erilaisuuden huomaa kaikesta muusta.

Seuraavana ruokailu. Ensin tupakalle L:n kanssa, sitten nopeasti syömään ja uudelleen tupakalle, kun A on tullut. Loppu ajan E:n ja K:n välttelyä. En halua tänään olla heidän seurassaan yhtään sen enempää kuin on pakko.

Tänäänkin

Päivän saldo:

Vitutus.

Masennus.

Ahdistus. 

Paniikkikohtaus. 

Turhuuden tunne.

Viiltely. 

Ahmiminen.

Viha. 

Oksentaminen. 

Itku. 

Itseinho. 

Itsensä alentaminen.

Epäonnistumisen tunne. 

H:n vihat päällä, peruin suunnitelmat, koska ahdisti liikaa.

Musiikkia. (ei toimi mobiilis)
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.

mun kauniit, sidotut kädet, taas vaihteeks.

Hopeareunukseton

Aamutunti nukuttiin taas kunnolla pommiin. No okei, heräsin 7.15, ajoissa siis, mutta jälleen sammutin herätykset ja käänsin kylkeä. Ei taaskaan kiinnostanut mennä istumaan aina niin turhalle uskonnon tunnille. Unestakin olin saanut kiinni vasta 2 aikaan, joten nukkunutkaan en ollut kuin 5 tuntia.

11 aikaan kinkesin itseni ylös, lääkäri oli 12.40. Väsytti edelleen, ei olisi lainkaan kiinnostanut lähteä ulos kylmyyteen. Pakotin itseni lähtemään, luultavasti saisin paremman lääkityksen ja uuden reseptin unilääkkeille.

Ulkona oli kylmä. Vituttaa syksy, sää on aina aivan perseestä, koko ajan on kylmä ja harmaata, valoisaa aikaa on aina vain vähemmän. Kylmissäni odotin 10 minuuttia bussia keskustorilla, sormet jäässä poltin tupakan ja toisen. Aikataulu meni tiukille, bussi oli 5min myöhässä, lopulta jouduin puolijuoksua juoksemaan vastaanotolle.

Ajoissa. Lääkäri kutsui sisään, edelleen oli ihan hyvä fiilis, saisin paremmat lääkkeet.

"Joo tota mä nyt laitan sulle reseptille ton 10mg seronilin, et otat yhden 20mg kapselin ja sit tollasen 10mg lisäks ni siit tulee se 30mg. Ja uuden ajan varasin sulle ens kuun loppuun, sillon sit katotaan et onko tää vaikuttanut jotenkin ja jos ei ni sit katotaan sitä uutta lääkettä. "

MITÄ VITTUA?!?

Aikaisempi annos puolitettiin, unilääkkeiden tilalle tuli 3mg melatoniini. Nytkin, kuten blogin teksteistä huomaa, masennus kasvaa kasvamistaan ja syksyn harmaus vain lisää sitä. Kesäkin oli aivan helvettiä, vaikka valoisaa ja lämmintä olikin. Nykyinen 60mg ei tunnu vaikuttavan mitään, oloni vain pahenee, vaikka lääkityksen pitäisi helpottaa oloani.

Millä vitun logiikalla minun pitäisi selvitä kuukauden ajan eteenpäin tällä annoksella?

Vihan määrä kasvaa kasvamistaan. Raivo. Jumalauta! Haluan vain päästä kotiin purkamaan vihani ja itkemään. Tänään menee viiltelyksi! Jumalauta, tänään veri vuotaa ja paljon. Onneksi H ei ainakaan heti tule kämpälle, kun sinne pääsen, saan olla rauhassa ainakin tunnin verran.

Hermot menee taas kaikkeen. Kuitenkin E:n kanssa juttelen ja naurankin. K:lle en puhu mitään, häntä ei tänään tunnu kiinnostavan, ainakaan nyt. Olkoon, enpähän ainakaan saa suututettua häntä, vaikka hän aina väittääkin ettei ota itseensä niin helposti.  Kaikki ottaa itseensä, osa ei vain näytä sitä vaan purkaa sen kerralla itseensä.

Peitän raivoni, kerron vain mitä minun tekisi mieli tehdä. Haluaisin hakata pöytää, potkia seiniä, repiä arpeni auki, itkeä, huutaa, lähteä tunnilta sanomatta mitään syytä. Haluan olla rauhassa. Ahdistus kasvaa, paniikkikohtaus on koko ajan vain lähempänä.

Haluan vain kotiin, itkemään nurkkaan peiton alle. Yksin.

//L:lle. Sori etten oikei tänää osannu auttaa sua. Usko pois, aattelin sun parastas ku en lainannu terääni sulle. Oot todella tärkee mulle, pysy vahvana nii mullakin on syy jaksaa joka päivä viel huomiseen!

Pienistä puroista kasvaa iso joki

En viillellyt. Halusin. Välillä halusin todella paljon. En tehnyt sitä. Olen ylpeä itsestäni.

Päivä parani hiukan iltaa kohti. Osasin fysiikka7:n läksyt, en tuntenut itseäni enää epäonnistujaksi. Hetken olin tyytyväinen taitoihini. Muistutan itseäni koko ajan siitä, että esimerkiksi H tai A eivät edes ymmärtäisi mitä tehtävissä kysytään. Olen viisas, kun minua vertaa oikeisiin ihmisiin tietyissä asioissa.

Sovin yläasteajan parhaan kaverin kanssa, että näemme ensi tiistaina. Näin hänet jo tänään ohimennen kaupoilla, mutta meillä on vielä paljon keskusteltavaa. Hänen seurassaan tunnen itseni normaaliksi, meillä ei tule juuri koskaan kiusallisia hiljaisia hetkiä. Hän pitää minua kaltaisenaan, kertoo minulle asiansa ja kuuntelee minun asiani.

Väsyttää. Lääkkeet vaikuttavat, univelat vaikuttavat. Huomenna lääkäriin keskustelemaan lääkityksestä ja psykiatrisen käynneistä. Muutamasta olen luistanut, ollut "kipeä". Aivan sama, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan valistusta viiltelyn vääryydestä.

Nukkumaan. Musiikkia.

Ei-sairausta sairastava

Kiinnostus on jälleen vähissä. Vituttaa. Koulu menee jälleen heikommin, kemiaa olen yrittänyt opiskella, mutta tehtävistä ei vain tule oikeita vastauksia. Vituttaa psykologi, päässä pyörii se ainainen lause.

"Olet sairastunut masennukseen, sinun pitää muistaa se ja levätä".

No perkele, kai mä ny sen huomaan!
En vain koe masennusta samanlaisena sairautena, kuin esimerkiksi syöpä tai flunssa. Se on minulla koko ajan, päivästä toiseen, mutta se ei vie minulta fyysisiä voimia, kuten syöpä.

Masennus vie minulta henkiset voimat, tahdon elää. Se vie minulta halun herätä huomiseen, kyvyn odottaa huomista innolla. Sen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa oppimiseeni, olen aivan yhtä viisas tai tyhmä kuin ennen masennustakin. Minulta on vain hävinnyt voimat yrittää opiskella.

Masennuksen myötä minusta on vain tullut laiskempi, minun pitäisi opiskella eikä levätä. Jos aion päästä lukion läpi kunnialla, lepääminen ei tule kysymykseenkään, minun on pakko opiskella, oppia.

Lepääminen ei auta mitään, tämä vitun sairaus ei lähde minusta sillä, että asetan itselleni matalampia tavotteita ja jätän opiskelun vähemmälle levätäkseni. Matalammat tavoitteet ja niiden juuri ja juuri saavuttaminen vain masentavat lisää.

"En ilmeisesti olekaan enää niin hyvä, kuin aikaisemmin. Miten 6 saavuttaminen kemiasta voi olla näin vaikeaa minulle, joka aiemmin sai 8 vain kuuntelemalla tunneilla ja lukemalla muistiinpanot kerran läpi?"

No joo, käsiteltävät asiatkin on vaikeampia kuin yläasteella ja ensimmäisissä kursseissa, mutta silti. Haluan olla hyvä, haluan oppia asiat, jotta joskus voisin saavuttaa toiveeni päästä farmaseutiksi.

Kyllä, minulla on toiveammatti, johon haluan tulevaisuudessa. En ole kuin muut masennusta sairastavat, minulla on vielä toive tulevaisuudessa, minulla on vielä haaveita, unelmia. Masennus tulee toiveessani kuitenkin ilmi.

En tule koskaan saavuttamaan sitä, olen liian huono, liian laiska, liian tyhmä päästäkseni sellaiseen, paljon tietoa ja opiskelua vaativaan ammattiin.

Itsetuntoni on todella matalalla. En pidä itsestäni, en pidä kehostani, en pidä luonteestani, en pidä ajatuksistani.
Väärin. Ainut, mistä minun ei pitäisi pitää, on masennus, sairauteni.
Tämä sairaus luo minulle sen kuvan itsestäni, jonka näen. Se nostaa negatiiviset asiat esille peittäen positiiviset asiat.

Minä kuulen ja luen joka päivä kehuja, minä vain en usko niitä. Ajattelen, kehuja ei tiedä minusta kaikkea tai ei kerro mielipidettään kaikesta. Hän nostaa positiivisen piirteen esille minusta ja yrittää häivyttää kaiken negatiivisen, kuin sitä ei olisikaan. Se ei kuitenkaan poista sitä totuutta, että minussa on paljon negatiivisia piirteitä, negatiivisuutta.

Äh. Mitäköhän jaarittelua tämäkin taas oli? Ajatukseni ovat taas niin sekaisin, ainut selkeä ajatus on jälleen kerran viiltely. En tee sitä. Kai? Lupaan välttää sitä viimeiseen asti.

Koittakaa saada jotain tolkkua tekstistä, jos sen luette.

Valvoittakaa

Kello on taas yli puolenyön, minä valvon.

Väsymys tuli päivällä 13 aikaan uskonnon tunnilla, mutta sekin purkautui hysteerisenä nauruna kaikelle mahdolliselle. Koulun jälkeen hetkeksi kämpälle ja sieltä parin tunnin päästä keskustaan H:n koululle. Vähän kiertelyä kaupoissa ja Raxiin syömään.

Tuli jälleen huono omatunto, kun menin taas ostamaan koruja ja syömään aivan liikaa rasvaista, epäterveellistä ruokaa. Alennuksia ei vain pysty ohittamaan, kun rahaa kuitenkin on ja ruokakin oli taas liian hyvää.

Arvatenkin paha olo kasvoi ja heti kämpälle päästyämme ryntäsin vessaan oksentamaan, vaikka H oli luonani. Paha olo oli ylitsepääsemätön, huono omatunto kasvoi kasvamistaan, en pystynyt pitämään ruokaa alhaalla.

H:lle väitin syöneeni liikaa, niin kuin mielestäni kyllä teinkin, ja että minulla oli ollut huono olo muutenkin. Huono olo tietenkin kasvoi, mitä muitakaan tunteita oksentaminen herättäisi.

Väärin.
Teit väärin.
Oksentaminen on turhaa, väärin, miksi teet sitä edelleen? Mieliala on laskenut illan myötä, mutta edelleen minulla on suht hyvä fiilis. Jokainen H:n kertoma läppä, joka on jotenkin liittynyt kuolemaan tai itsensä satuttamiseen, on herättänyt halun viillellä. En ole tehnyt sitä, en suostu viiltämään.

En tänään.

Tänään oli hyvä päivä. Jaksoin taistella itseäni vastaan. Kiitos.

Pieninä annoksina

Tiedättekö sen tunteen, kun aamulla herää ja tekisi mieli vain kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, kun ei vain kiinnostaisi taas herätä uuteen päivään ja mennä kouluun.

Aamulla tuntui siltä, että päivästä tulee aivan paska. Väsytti aivan helvetisti, kello tuntui soivan taas keskellä yötä. Minun oli kylmä, kietouduin peittoon, mutta käteni olivat kuitenkin jäässä. Oli pimeää, ulkona oli synkkä, harmaa sää, syksy. Halusin vain kietoutua tiukemmin peittoon ja jatkaa nukkumista.

Onneksi kuitenki nousin ylös ja raahauduin kouluun väsymyksestä huolimatta.

Välit E:n ja K:n kanssa ovat paljon paremmat kuin eilen. Muutin suhtautumistani heihin, muistutan aina vihan herätessä, että kaikilla ei ole tuollaisia ystäviä. Kaikki eivät ole yhtä hyvässä asemassa kuin minä. 

Pakko kuitenkin myöntää, tänäänkin viha on muutaman kerran noussut pintaan, olen kyllästynyt heidän juttuihinsa ja seuraan. En kuitenkaan ole suostunut näyttämään sitä, erakoitumaan, olen vain vaihtanut hetkeksi L:n seuraan puhumaan tuntemuksista ja antanut vihan lauhtua.

Hyvä päivä. Aivan helvetin hyvä päivä. Vielä. Tahdon uskoa, että päivä pysyykin hyvänä, mutta silti sisimmässäni pelkään sitä hetkeä, kun väsymys vie voimat taistella vihaa vastaan ja masennus käyttää tilaisuuden hyväkseen.

Minä lupaan taistella vastaan, minä haluan taistella vihaani vastaan. En aio kertaakaan ajatella viiltelyä niin, että tekisin sen. En aio kertaakaan ajatella kuolemaa niin, että toivoisin sitä. Minä tarvitsen hyvän päivän tämän paskan keskelle.

Nyt minä saan sen.

Viimein.

Tänään on hyvä päivä.

Musiikkia.

Kiitoksia

Kiitos jälleen kerran kaikille, jotka blogiani lukevat. Tuntuu todella hyvältä huomata, että osaan kirjoittaa ajatuksistani niin, että porukkaa kiinnostaa lukea! Kiitos tuhannesti, ette usko, kuinka tärkeää minulle on joka päivä huomata, kuinka moni on jälleen kuluttanut hetken ajastaan lukien blogiani.

Kommentoijille: jokaisen kommentin luen ja olen todella kiitollinen saamastani tuesta ja avusta mitä olen saanut. Avuntarjouksetkin lupaan hyödyntää, en suostu lähtemään täältä tietäen, että joku olisi halunnut auttaa minut huonon hetken yli, jos olisin vain apua pyytänyt.

Tämä voi tuntua oudolta, mutta haluan kiittää myös osaltaan masennusta. Kaiken tämän ansiosta olen saanut uusia ystäviä ja kuuntelijoita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, osasta heistä on tullut minulle läheisiä, kuten K:sta, M:stä ja L:stä.

Tuo onkin ainut positiivinen asia masennuksessa. Seuraava biisi menee kaikella rakkaudella masennukselleni.
Musiikkia.

Monster

Aamulla kirjoitettua:

"Ja hermot meni. Taas.

En jaksa enää E:tä ja K:ta kasvotusten. En vain yksinkertaisesti jaksa. Heidän ei tarvitse edes tehdä mitään kun minulla jo menee hermot heihin.

Ärsyttävää. Haluaisin olla heidän ystävänsä, jutella heille myös koulussa mutta en vain pysty siihen ilman, että viha nousee pintaan. Olen mielummin hiljaa heidän seurassaan, en halua sanoa heille mitään pahasti.

Liikun paljon enemmän nykyään L:n ja A:n seurassa koulussa, heidän kanssaan on paljon rennompaa. He suhtautuvat minuun normaalisti. He eivät pelkää loukkaavansa minua, he uskaltavat kertoa minulle huoliaan, he antavat minun auttaa.

Sitä E ja K eivät tee, aivan kuin he pelkäisivät minun olevan säröillä olevaa lasia, menevän rikki lopullisesti, jos joku häiritsee tasapainoani.

Masentaa. E ja K haluaisivat olla ystäviäni, he liittyivät äskenkin seuraani, vaikka jälleen karkasin tunnilta odottamatta heitä ja juttelin A:n kanssa. Kuitenkin välttelen heitä, en halua olla heidän ystävänsä, jos vain loukkaan heitä."

Samat ajatukset edelleen. Uskonnon tunnilla, E istuu vieressä tehden fysiikan läksyjä. Viha kuohahtaa joka kerta pintaan kun katson häntä. Miten hän .!?! Ärsyttävää. Tiedän, ei ole hänen syynsä etten itse saanut läksyjä vielä tehtyä, mutta silti viha nousee pintaan aina kun katson häntä. Pakko olla hiljaa, en halua loukata häntä sen enempää kuin mitä tämä hiljaisuus häntä loukkaa. Puhun A:n ja muiden kanssa, E:lle vain vastaan, mikäli hän huomaa minunkin olevan taas olemassa.

Viha.

Terä houkuttaa taas, taistelen vastaan. Viestittelin juuri eilen L:n kanssa viiltelystä. Viimein joku kyseli ilman, että minun piti aloittaa keskustelu. Hänen kyselynsä, vaikkakin se aluksi tuntui oudolta, helpotti ahdistustani. Joku kiinnostui huolestani ilman, että huusin äänettömänä apua. Hän osasi lukea rivien välistä hätäni, minun ei tarvinnut näyttää arpiani tai kyyneliä poskillani ennen kuin joku kysyi, voinko hyvin.

Tuntuu kauhealta sanoa tämä, sanoin tämän jo eilen K:llekin. Minust tuntuu, että L on syrjäyttänyt tavallaan E:n. En viihdy enää E:n seurassa, ahdistaa istua hänen vieressään.

Vihaan itseäni! Vihaan itseäni aina vain enemmän! Vihaan itseäni, kun ajattelen näin. Häpeän itseäni, en hyväksy itselleni ystäviä tiettyä määrää enempää.

Vittu.

Hyväksy heidät ystäviksesi, he välittävät sinusta, he haluavat auttaa sinua, olet aivan helvetin itsekäs kun et ota seuraa ja tukea vastaan! Niele vihasi ja käyttäydy niinkuin muutkin. Syytä itseäsi älä muita, sinä tässä olet tyhmä, täysi idootti, itserakas paska. 

Musiikkia.

Joskus olen vain niin väsynyt

Minulla on taas niin paljon ajatuksia, joista en saa otetta, joista en osaa muodostaa lauseita. Olen taas eksynyt ajatusteni sekamelskaan.
Mielialani vaihtelee ajatusteni mukaan. Suru ja viha ovat jälleen päällimmäisinä tunteista. Jokin pidättelee taas kyyneliäni, ne kohoavat silmiin, mutta eivät vuoda. Haluan huutaa vihasta. En jaksa.

Olen vain väsynyt, en jaksa osata kirjoittaakaan tänään. Pahoittelen. Lisään nyt vain kuvia, jotka kuvaavat olotilaani.

Lisäksi musiikkia. Aivan mahtava kappale, täydellinen kappale hautajaisiini.