Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Ja sitten tuli yö

Eilinen oli niin hyvä. Tai ilta oli hyvä. Tai se kuva minulla siitä nyt on. Sain vihdoin jotain tehtyä, sain vähennettyä stressiä. Oli helpompi olla, oli asia pois päiväjärjestyksestä. Pystyin hymyilemään oikeasti ylpeänä itseeni, siihen että sain jotain tehtyä.

Sitten tuli yö. En ole reiluun viikkoon nukkunut kunnolla. Pääsen nukkumaan 1 aikaan yöllä ja olen niin helvetin väsynyt, että luulisi että nukahdan heti. Mutta ei. Valvon vähintää 4 asti. En saa nukuttua. En uskalla nukahtaa. Hän on palannut uniini. Hän aiheuttaa painajaisia.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin siihen kun kynsin käsivarteni verille. Unessa siihen kaadettiin happoa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin kun purin hampaita niin lujaa yhteen että päätäni alkoi särkeä. Unesta muistan vain pelon.

Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin kun luulin jonkun koskeneen minua. Näin unta jossa mies murhasi naisen ja miehen. Sitten hän katsoi suoraan minuun ja kurkotti minua kohti. Hän otti kiinni kädestäni enkä estellyt mitenkään vaikka tiesin että hän tappaa minut. Sitten hän otti tupakan ja sytytti sen vapaalla kädellään ja painoi sitten palavan tupakan käsivarteeni.
En sulkenut silmiäni enää sinä yönä. Enkä seuraavana. En uskaltanut. Uni oli niin todellinen.

Viime yönä yritin. Nukahdinkin hetkeksi, mutta sitten heräsin. Ei mitään syytä herätä, en muista nähneeni untakaan. Seuraavaksi huomasin käveleväni navetalle ilman takkia pelkkä t-paita ja pyjaman housut päälläni muutaman asteen pakkasessa. Pysähdyin. Seuraavaksi kyyneleet alkoivat valua. Toivoin niin, että olisi ollut kylmempi. Edes 15°C pakkasta. Halusin niin satuttaa itseäni. Halusin niin tuntea jotain. Halusin niin saada oikean syyn itkeä.

Palasin sisälle ja nukuin pari tuntia. Heräsin 11 aikaan enkä ole vieläkään noussut sängystä kunnolla. En ole tehnyt mitään kunnollista, vain maannut sängyssä. Olen itkenyt enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. En saa tänään syödä. En ansaitse tänään syödä. Äsken oli pakko lähteä ulos kun sisällä oli liikaa ihmisiä. En pystynyt itkemään hiljaa, oli pakko päästä ulos itkemään ääneen. Oli pakko saada olla yksin. En saa nyt saada mitään kohtausta kun äite ja veli ja täti on sisällä. Minä olen heidän mielestään terve ja niin heidän kuuluu luullakin. Muuten en pääse olemaan yksin.

Odotan että muut ovat lähteneet. Odotan että olen yksin. Sitten voin tehdä mitä haluan. Sitten saan rauhan edes täksi yöksi.

Itsemurhasta

Kun hollantilainen Jannittie Pankoeke vuonna 1707 surmasi vastasyntyneen vauvansa ja sen jälkeen itsensä, syyttäjä vaati, että hänet piti kuristaa ”aivan kuin hän olisi ollut elossa”. Se ei kuitenkaan ei riittänyt rangaistukseksi, vaan kuristamisen jälkeen Pankoeken oikea käsi katkaistiin ja hänen ruumistaan raahattiin pitkin katuja. 

Kesäkuun 23. päivä vuonna 1823 jäi Abel Griffithsin viimeiseksi elinpäiväksi. Silloin 22-vuotias brittiläinen oikeustieteen opiskelija ampui riidan seurauksena ensin isänsä ja sitten itsensä.    

Kaksi päivää myöhemmin nuoren Griffithsin ruumis vietiin Lontoon vainajista vastaavan viranomaisen käskystä Hyde Parkin ja Buckinghamin palatsin läheisyydessä olevaan tienristeykseen. Griffithsin ruumista verhosi yhä verinen yöpaita, joka hänellä oli ollut kuollessaan yllään. Poliisit pitivät vainajan surevat omaiset ja ystävät loitolla. 

Kantajat käärivät Griffithsin ruumiin huopaan ja heittivät sen maa kuoppaan, joka oli kaivettu keskelle vilkkaasti liikennöityjen katujen risteystä. Vuoden 1823 Edinburgh Annual Register -vuosikirjan mukaan viranomaiset eivät kuitenkaan enää suorittaneet ”seremonian ikävintä osuutta, jossa ruumiin päälle heitettiin sammuttamatonta kalkkia ja sen rintaan iskettiin puinen vaarna”. 

Yleensä miespuolisten itsemurhaajien ruumiita raahattiin pitkin katuja kasvot alaspäin, minkä jälkeen ne hirtettiin. Oman käden kautta kuolleiden naisten ruumiit taas poltettiin useimmiten roviolla. 

Itsemurhaan päätyneet olivat kirkon ja yhteiskunnan silmissä syyllistyneet suurimpaan mahdolliseen syntiin. 

Elämä oli Jumalan lahja, ja vain Jumalalla oli valta päättää ihmiselämän päättymisestä. 

Kun ihminen päätti riistää oman henkensä, hänen katsottiin turmelevan Jumalan luomistyötä. 1100- luvulta peräisin olevien kirkollisoikeudellisten tekstien mukaan Juudas Iskariot teki suuremman synnin hirttäytyessään kuin kavaltaessaan Jeesuksen.  

Myös maallinen oikeus tuomitsi itsemurhan. Se rinnastettiin mihin tahansa murhaan, ja siksi useimmissa Länsi- Euroopan valtioissa oman henkensä riistäneille langetettiin kuoleman jälkeen  ankara tuomio. 

• Esimerkiksi Ranskassa vuonna 1670 annettu laki määräsi, että itsemurhaajan ruumista piti raahata pitkin katuja ja lopuksi se piti heittää tunkiolle. 
• Preussissa itsemurhaajat haudattiin hirttolavan juureen.
• Ruotsissa puolestaan oli 1700- luvun puoliväliin asti vallalla tapa polttaa itsemurhaajien ruumiit. 

Kaikille rangaistuksille oli yhteistä se, että oman henkensä riistänyttä ei haudattu kristillisin menoin siunattuun maahan vaan heidät kuopattiin siunaamattomaan maaperään. Näin pyrittiin varmistamaan se,  etteivät itsemurhaajat pääsisi paratiisiin eikä heidän sielunsa saisi koskaan rauhaa.      

Vaikka itsemurhaan syyllistyneiden hautaamiskäytännöt vaihtelivat, yhdestä asiasta Euroopan viranomaiset olivat yhtä mieltä: itsensä surmanneen omaisuus piti  takavarikoida valtiovallalle lisärangaistuksena hänen tekemästään kauheasta synnistä. 

Vaikka itsemurhaajien hautaamiskäytäntö inhimillistyi, itsemurhaa pidettiin Englannin laissa yhä rikoksena vuoteen 1961 asti eli huomattavasti pitempään kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomessa itsemurha dekriminalisoitiin vuoden 1889 rikoslaissa, joka astui voimaan vuonna 1894. Vaatimus itsemurhaajien hautaamisesta kaikessa hiljaisuudessa  kumottiin vuonna 1910. 

Historia 1/2015

.
.
.

Ainoastaan Jumala voi päättää milloin ja miten ihmisen tulisi kuolla. 

Raamatun mukaan itsemurha ei määrää ihmisen pääsyä taivaaseen. Jos pelastumaton ihminen suorittaa itsemurhan, hän on ainoastaan nopeuttanut matkaansa Helvettiin. 
Mitä Raamattu sanoo uskovasta, joka tekee itsemurhan? 
Raamattu opettaa, että siitä hetkestä alkaen, kun ihminen tulee aidosti uskoon, hänen pelastuksensa on ikuinen. Raamatun mukaan uskovat voivat olla täysin varmoja siitä, että heillä on ikuinen elämä, tapahtuipa mitä tahansa. Jeesus kuoli kaikkien syntiemme puolesta ja jos todellinen kristitty tekisi jollakin hengellisen hyökkäyksen ja heikkouden hetkellä itsemurhan, Jeesus on sovittanut senkin synnin. 
Itsemurha on kuitenkin vakava synti Jumalaa vastaan. Raamatun mukaan itsemurha on murha: se on aina väärin. Voidaan suuresti epäillä sellaisen ihmisen uskon aitoutta, joka väitti olevansa kristitty, mutta teki silti itsemurhan. Ei ole olemassa olosuhteita, jotka oikeuttaisivat jonkun, varsinkaan kristityn, päättämään itse päivänsä. Kristitty on kutsuttu elämään elämänsä Jumalalle - päätös kuoleman ajankohdasta kuuluu Jumalalle, ja vain Jumalalle. 

Linkki. 

.

.

.

Erityisesti Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin tulkinnat vaikuttivat merkittävällä tavalla käsityksiin itsemurhan sanktioinnin välttämättömyydestä. 

Akvinolainen näki itsemurhan olevan paitsi luonnonvastainen synti myös rikos niin Jumalaa kuin yhteiskuntaakin vastaan. Koska ihminen rikkoi Jumalaa vastaan, itsemurhaajaa tuli hänen mukaansa rangaista Jumalan lain mukaan. Itsensä surmannutta tuli rangaista myös maallisen lain mukaan, koska murhaamalla itsensä ihminen rikkoo myös yhteiskuntaa ja läheisiään vastaan, sillä yksilö on aina yhteisön jäsen. Samalla Akvinolainen painotti, kuinka itsemurhaaja ei ehtinyt katua tekoaan ja näin ollen joutui väistämättä helvettiin. 

Uskonpuhditus ei muuttanut kirkon kantaa. Luther näki itsemurhan aiheuttajaksi perkeleen, joka houkutteli ihmisen epätoivoon. Paha oli saanut vallan itsemurhan tehneiden elämässä ja Saatana pimitti syntiseltä Jumalan anteeksiantamuksen. Vaikka perkele oli Lutherin näkemyksen mukaan päävastuullinen teosta, ihmisen tuli kuitenkin vastata seurauksista. Hänkin piti itsensä surmaamista yhteiskunnallisesti tuomittavana ja kannatti väärin kuolleen ruumiin rankaisemista myös maallinen oikeuden piirissä. Näin esivalta voisi Lutherin mielestä pelotella ihmisiä tekemästä itsemurhia.

Ellei itsemurhaa selitetty mielenvikaisuudella, yhteisö ja syytetyn tunteneet tulkitsivat selityksen vainajan moraalisesta tilasta ja yliluonnollisista tekijöistä. Elämänvaikeuksien edessä masentuneiden ja rikosrangaistusta pakoilevien tulkittiin pohjimmiltaan hylänneen luottamuksen Jumalaan ja ajautuneen pahan voimien houkuttelemina epätoivoon. Päättäessään päivänsä tavalla, jonka seurauksena tekijä varmisti tiensä helvettiin, tietoisesti itsensä surmanneen voitiin katsoa luovuttaneen sielunsa lopullisesti Saatanalle. Tavallaan siis vain täysin järjettömien tai pahuuden riivaamiksi katsottujen epätoivoisten uskottiin tekevän itsemurhia. 

Linkki. 

Viestittelyä

Sunnuntai 11.1.2015

 

 

                            Maanantai 12.1.2015

 

 

//joo tappelin kuvat kännykällä joten ne eivät ole mitenkään siististi.. pahoittelut. aika järjestyksessä niiden pitäisi olla...

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

Solmussa

Onnistuin sotkemaan kaiken taas 48 tunnin sisällä.

Abiristeily tuottaa ongelmia. Ryhmällemme on varattu kahden hengen hyttejä. Mahdoton yhtälö kun kaveripoorukassamme on pariton määrä ihmisiä. Minä siis jyräsin törkeästi K:n ja menen E:n kanssa samaan hyttiin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli, että kyyhkyset menevät samaan hyttiin. Lopputuloksena K on kuin perseeseen ammuttu karhu ja minä olen se ampuja.

Välien katkaisu T:n kanssa ei tunnu onnistuvan. Tai siis en ole itse ottanut häneen yhteyttä sunnuntain jälkeen, mutta sorrun aina vastaamaan hänelle kun hän kysyy jotain. Sen luulisi olevan helppoa, olla vastaamatta, mutta ilmeisesti olen niin säälittävä, etten onnistu edes siinä. Erityisen ärsyttävää on tapa jolla T käyttää hymiöitä. "...usein tollaset jutut puhdistaa ilmaa, mut en mä kyl sitä toivo jos nähää ;)" VITTU. En pääse nyt mitenkään yli tuosta hymiöstä. 

Säälittävää. Koitat vaan lukee rivien välistä sen minkä haluisit lukee suoraan tekstistä. Kun se ei oikeesti tekstinä ilmesty, koitat repiä sen pakolla jostain kähysestä hymiöstä. Jatka elämääs äläkä jää menneeseen riutuun. Sillon kaikki pääsee helpommalla. 

Tiedän tekeväni väärin puhuessani T:n kanssa. Se satuttaa kakkia, mutta eniten siitä kärsin minä. Minun pitäisi osata olla itsekäs, rakastaa itseäni terveellä tavalla, mutta en osaa. En osaa, joten teen väärin. Ja väärin tekeminen sattuu minuun, mutta en osaa itkeä ilman fyysistä kipua.

Viiltely palaa kuvioihin. 4 päivää viiltämättä. Säälittävä suoritus verrattuna kuukauteen jonka olin jouluna tai kuuteen viikkoon kesällä.

Musiikkia.

//En ole osannut lisätä tätä mihinkään aikaisempaan tekstiini yhtään tämän paremmin. Mietin itsemurhaa. Mietin sitä, harkitsen sitä, välillä havahdun suunnittelemasta sitä. Katselin viime viikolla Skins maratonin ja rakastuin taas Effyn. Samaistuin häneen ja se järkytti minua. Minä pystyin vain itkemään, kun hän löytyi vessasta ranne auki. En itkenyt koska pelkäsin hänen kuolleen. Itkin, koska halusin itse olla siinä tilanteessa. Haluan taas niin kuolla.

Itken jälleen.

Taas

On niin paha olla.

Taas.

Itsemurha.

Se olisi niin paljon helpompaa.

Taas.

Sattuu niin paljon.

Haukon henkeä, kyyneleet vuotavat.

Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?

Mutantti

Mieleni hävisi. Pakotin itseni katselemaan X-Man maratonin. Ilman terää.

Nyt olen taas mieleni armoilla. Seuraavan 4-10 tuntia mieleni saa tehdä mitä haluaa, enkä voi hallita sitä mitenkään.

Painajaiset alkoivat taas.

Hän ilmestyi taas uniini ja teki niistä painajaisia.

Isku toisensa jälkeen. Uni toisensa jälkeen. Uudelleen ja uudelleen.

Aamulla heräsin, kun en saanut happea. Kuristin itseäni. Unessa päätäni pidettiin vedenpinnan alla.

En nähnyt Häntä, mutta tiesin, että se oli Hän. Se päästi Hänet vapaaksi.

Odotan sitä hetkeä, jolloin Hän avaa jälleen suunsa puhuakseen. Odotan ja samalla pelkään sitä hetkeä.

"Tapan sinut eikä kukaan osaa epäilläkään minua. Kaikki pitävät sinua syyllisenä. Olet vain uusi elämänsä päättänyt naisen alku. Saan sen näyttämään itsemurhalta. Ja miksen saisi, eihän minua ole olemassakaan."

Jouluyö

Paha olla. Ahdistaa. Henki ei kulje. Tekisi mieli vain laittaa kavereille viesti, pyytää apua, mutta en voi. Nyt on joulu, kaiken kuuluu olla hyvin, eikä toisten iloa saa pilata näin pyhinä.

Haluaisin samaan aikaan puhua T:lle kasvotusten, lähettää ryhmäkeskusteluun "haluun kuolla" ja kadota sekä viiltää. Raadella käsivarret auki ja itkeä.

En voi. Nyt on joulu. Minun pitää edes hetkeksi unohtaa itseni.

Itsekäs paska. Kuole!

Jouluna

Itsemurhien sanotaan lisääntyvän joulun aikana.

Väärin.

Jouluna itsemurha on vain normaalia synkempi tapahtuma. Jouluna kaiken odotetaan olevan hyvin, pyritään unohtamaan kaikki huolet. Yritetään rentoutua ja nauttia perheen seurasta. Yritetään pusertaa hymy kasvoille yhä kovempaa, pitää se esillä kauemmin ja saada se näyttämään luonnollisemmalta kuin arkena.

Joskus kuitenkin tulee se hetki, kun hymyä ei yksinkertaisesti saa enää kasvoille, kun viha ja suru tunkevat naamion läpi. Silloin on erilainen. Musta pilkku valkoisella kankaalla.

Jouluisin yksinäisyys korostuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa syödä kinkkua. Paha olo korostuu, kun kaikki ympärillä nauttivat, "minun pitäisi yrittää enemmän pysyä positiivisena". On se musta noki, joka tahrii kaiken mihin koskee.

Alkuun. Jouluna itsemurhalla on suurempi uutisarvo. Kuolema korostuu kaiken nauttimisen keskeltä. Se on tavallaan viesti yhteiskunnalle: Onko jotain tehty väärin, kun ihminen tappaa itsensä jouluna?

On totta, niin minä ainakin ajattelen, että jouluisin ihmisillä olisi enemmän syytä tappaa itsensä. Yksinäisyys, suru, viha, kateus, masennus korostuu, joulun materialistinen juhliminen rasittaa taloutta ja jouluruokien tekeminen tai ostaminen stressaa ja vie aikaa.

Yksi asia pitää kuitenkin jotkut täällä. Yksi asia on kuitenkin vielä niin kunnioitettava, että se kumoaa kaikki syyt tappaa itsensä.

Joulu on tarkoitettu perheen, ystävien ja läheisten kanssa viettämiseen. Vaikka itseen sattuisikin liikaa, ihminen haluaa silti jättää läheisilleen hyvän muiston itsestään, eikä todellakaan halua pilata jokavuotista juhlapyhää. Joulu muistuttaisi jokaisena tulevana vuotena menetyksestä, ja joulun todellinen tarkoitus unohtuisi.

Joulu on ilon, syntymisen ja uuden alun juhla. Ilon juhla, mutta kuitenkin se korostaa enemmän surua kuin iloa.

Toivottavasti te pystytte nauttimaan joulusta. Toivottavasti te jaksatte ensi vuoteen. Minä ainakin yritän sitä.

Syöpähoitoon

Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.

Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.

Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?

Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.

Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.

Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.

Musiikkia tähän tunnelmaan.

Jonkin perässä

Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.

Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.

Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.

"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"

K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.

"Miks kysyt?"

Miksiköhän?  

Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?

Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.

Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin. 

Tietämätön

Taas se sama kysymys.

"Mikä on?"

Tietäsinkin. Haluaisin kertoa tarkasti, mikä minulla on.

Mutta kun en tiedä. En vain tiedä.

Väsyttää. Nukuin yön taas tunnin pätkissä. Menin nukkumaan 23 aikaan ja heräsin 8. Heräsin yön aikana 11 kertaa. Vituttaa. Olen taas niin väsynyt ja se vain pahentaa oloani entisestään.

Kaikki asiat stressaavat.

Psykiatriselle ei ole vielä tullut kutsua. Haluaisin tietää tarkasti milloin ja mihin minun pitäisi mennä ja kuinka kauaksi aikaa, että pystyisin suunnittelemaan ja sopimaan tuleville viikoille tekemistä.

T. Aina ja iankaikkisesti T aiheuttaa päänvaivaa. Kerroin hänelle, että joudun psykiatriselle, joten jos hän haluaa nähdä ennen ensi vuotta pitäisi nähdä tällä viikolla. Toivoin todella, että hän haluaisi nähdä. Ei taida haluta. Jotenkin osasin odottaa sitä, mutta silti toivoin. Jokin pieni osa minusta toivoi, että joku kaipaisi minua niin paljon, että haluaisi nähdä minut.

Mutta ei kaipaa. Miksi kaipaisikaan? Olen turha. Väärä. Korvattavissa. Kaikki löytäisivät jonkun vielä paremman tilalleni. 

Jonkun, joka osaisi arvostaisi läheisiään enemmän. Jonkun, joka ei olisi näin herkkänahkainen, että ottaisi kaikesta aina itseensä.

Musiikkia.

~ I'm becoming afraid, it's already to late
I'm on my knees, please help me stay alive ~