Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

Juuri nyt tai ei

Just nyt mä hymyilen. Muistelen viime viikonloppua. Osin toissa viikonloppua. Eilistä. Tätä aamua. Ja mä hymyilen.

Ja juuri nyt tuntuu et mun elämällä ei oo tarkotusta. Tai siis. Mulla ei oo selkeetä polkua elämäs jota seurata. Kaikki on vaa levinny käsiin.

En saa ajatuksistani kiinni. Pari viime päivää on menny vähän horroksessa. Voi johtua kyllä kuumeesta. Mul ois täl hetkel pari asiaa joita varmaan pitäis miettiä pää puhki ja joista pitäis olla stressaantunu tai ees huolissaan, mutta en saa ajatuksista kiinni.
En oikein ymmärrä mitä tapahtuu. En ymmärrä seurauksia. En osaa toimia niinku aikuisen ihmisen pitäis. En osaa kantaa vastuuta itestäni ja teoistani. Tai toisaalta osaan. Vittu.

En oikeestaan tunne mitään. Tai tunnen välillä. Kaikki tuntuu vähäpätöiseltä. Kaikki vaan on. Kaikkee vaa tapahtuu. Kaikki on ei mitään. Mikään ei oo pahaa, mikään ei oo hyvää.

No okei. Jos joku tarpeeks tuttu lukee tätä, ni tietää kyl et mun elämäs on tällä hetkellä yks asia, yks ihminen, joka on ihan helvetin hyvä.
Mut pääasiassa, mikään ei oo mitään.

Mä oon vitun sekasin.
Ja toisaalta taas en.

Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

Jos ny vähäse

Mun pitäs vissii opiskella matikkaa iha vitu innokkaana tällä hetkellä. Piti koko viikonlopun mut fuck it. Nyt ei kiinnosta.

Keksiviikkona oli Paperikerhon saunailta = juomista. Ja mähä si join. Aloteltiin kaverin kans 0.5l viinapullon pohjilla. Laskut alko kivasti saunalla ja koitin si siideril päästä takas tunnelmaan mut vitut, masis alko ja paniikki kasvaan metelistä ja puolituntemattomista ihmisistä. Kaveri si anto rauhottavan, mut se ei ehtiny vaikuttaa ajoissa. Jossai vaihees löysin itteni vessasta verta vuotavan käden kanssa. Mikäs siin si koittaa saada verenvuoto tyrehtyy ku rauhottavaki rupes vaikuttaa eikä ollu mitää havaintoo mitä mieles oli taas liikkunu. Joo no siit selvittii, kädes 3 säälittävää viiltoo.

Ja viikonloppu. Jumalauta äite ois ylpee ku tietäs mitä kaikkee oon tehny viimesen 53 tunnin aikana. Eisaatana. Mun suunnitelmahan oli juoda L:n ja parin jätkän, joita en entuudestaan tuntenu oikeestaa ollenkaa, kanssa perjantai-iltana. Joo no lauantaina löysin itteni juomasta keskustasta. Ja sunnuntai-aamu alko tasottavilla ja siit si jatkettii pienee hiprakkaan. Ei siin mitää, iha vitu jeba viikonloppu. Taisin vähä ihastuakki. Vähä vaa. Iha jees.

Muutenki menny iha okei. Ressaan kyl vitusti koulusta. Ei kiinnostais vittuakaa opiskella yhtää mitää. Tai ei kiinnostais vittuakaa opiskella jotain alaa varten. On iha vitulliset paineet kun tietää et tästä koulusta pitäs saada paperit joilla vois tehä muutaki ku pyyhkiä perseensä. Voi vittu et ressaa. Ja toisaalta taas en jaksa enää ressata, menee niiku menee. Voisin nytki jättää noi matikan läksyt tekemättä ja mennä vittu nukkuu pääni selväks. Ei vaan vittu kiinnosta.

.
.
.

//pelkään et syksy -13 toistuu. tien ettei tää tyyppi oo mitenkää samanlaine ku T mut vittuku pelottaa. enkä tie kykenenkö pelkoni takia päästää tätä pidemmälle. vähäinen järkeni pistää hanttiin.

Uusi aika, vanhat tavat

Stressi kasvaa.
Kämppää ei löydy, kukaan ei luota opiskelijan vuokranmaksukykyyn.
Koulu alkaa viikon päästä. Panikoin jo valmiiksi uusia ihmisiä, paikkoja, asioita ylipäätään.
Opintotukeakaan en ole saanut haettua. Kituutan sitten.

Stressi kasvaa ja sen myötä olen alkanut taas itkeskelemään huvikseni. Kaikki vain tuntuu junnaavan paikallaan. En saa mitään aikaiseksi ja aika loppuu kesken.

.
.

Kävin katsomassa kämppää Treella tänään. Pois lähtiessäni kävelin puiston läpi. Jotenkin tuli vain olo että haluan istua keskelle puistoa ja vain jäädä siihen paikalleen. Odottaa että joku tekee kaiken minun puolestani.
Onneksi maailma herätti minut haaveistani. I tietääkin miten.

.
.

Terä on lompakossa. Edelleen. Se on ollut siellä koko ajan, lähellä minua. Jos tarvitsen sitä, se on aina tukenani.

Vittu että olen säälittävä.
Pahoittelen.

Vanhuuteen yksin

Tänään on ollu paska päivä.
Ei.
Tänään on ollut paskempi päivä kuin yleensä.

Miksi ihmisiä onnitellaan syntymäpäivinä?
"Onneksi olkoon, selvisit taaa vuoden ittes kanssa."
"Onneksi olkoon, oot taas vuoden vanhempi."

En ymmärrä syntymäpäivinä onnittelua. Tai ymmärrän sen sitten kun ihminen täyttää 70, 75, 80 jne. Tai 18. Joku sellainen ikä jolla on jotain meekitystä.

Joo tänään on syntymäpäiväni.
20v.
Toivon mukaan vähintään puolet elämästä elettynä.

En ymmärrä onnittelua mutta odotan kuitenkin saavani niitä tietyiltä ihmisiltä. Toivon ja odotan että ihmiset muistavat minut.

Ja kun eivät muista seuraa se että...

Facebook on yksi helvetti tänään.
WhatsApp on yksi helvetti tänään.
Kotona oleminen.. no joo.. se on ihan siedettävää jos kukaan ei muista/viitsi tulla käymään.

3 "IHMISET" palkeissa olevista on onnitellut.

Tänään todella huomaa kuinka paska ihminen ja etenkin kaveri on ollut kuluneen vuoden aikana.

.
.
.

Taas vaihe elämässä kun ei jaksaisi kiinnostaa. Kun haluaisi vain kadota ja unohtua lopullisesti.
Hyvässä alussa oon jo.

.
.
.

//olen potenut nyt vkon verran huonoa omatuntoa kun en pystynyt onnitella Etä hänen syntymäpäivänään. vaikka netti olikin ihan perseestä, ei se tarkoita etteikö olisi voinut lähettää viestillä onnittelua. Perjantaina sain netin takaisin, mutten ole kehdannut onnitella, sama asia kuin pyytäisi anteeksi kun on ensin lyönyt. ei sille enää mitään voi, paska kaveri. piste. \\

// kirjasin etappeja muistiin. Leffoihin liittyviä pääasiassa. yllättävää.
5.3 tulee yhet liput myyntiin ja joku Marvelin paljastus.
10.3 uus HUn biisi.
13.3 Tuhkimo joka on toiseksi rakkain Disney leffa Kaunotar ja Hirviö leffan jälkeen.
16.3 The Judge dvdlle
17.3 Haut
31.3 Day of the Dead
1.4 Fast & Furious 7
10.4 Daredevil
22.4 AGE OF ULTRON 😄 😲 😍 😱

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Rajattu

En enää erota rajaa. Missä minä lopun ja masennus alkaa. Mitkä ajatukset ovat minun ja mitkä masennuksen. Ajattelinko itse että olisin voinut tehdä tuon paremmin, vai oliko se masennus joka kertoi taas virheeni. Olemme sulautuneet yhteen. Ei ole minua ilman masennusta. Ei masennusta saa minusta pois.

Musiikkia.

"I don't wanna breathe, I don't wanna die
I can't feel, I'm paralyzed
I'm not taking this tonight
Give me back my life!"

Enkä vieläkään tiedä haluankokaan masennuksesta eroon.
Se on antanut minulle paljon. Ilman masennusta minulla ei olisi (ollut) K:ta, L:ää, Q:ta, T:tä, R:ää. Olisin vaatinut itseltäni enemmän enkä olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi kun epäonnistuin. Nyt pystyin edes osan syystä vierittämään masennuksen piikkiin.

Olen oppinut näkemään elämän toiselta kannalta. Olen nähnyt sen helvetin olen kokenut sen helvetin johon ihminen joutuu mielen sairastuessa. Olen huomannut miten helposti täältä oikeastaan pääsee pois. Olen kokenut sen surun kun toinen on lähtenyt omasta tahdostaan ja olen kokenut sen epätoivon kun on itse halunnut lähteä. 

Välillä osaan iloita pienistä asioista, kuten uuden hyvän biisin löytämisestä, kun saan työt tehtyä ja pääsen nukkumaan, kun kaveri laittaa viestiä. Olen oppinut arvostamaan jokaista pientä hyvää hetkeä, sillä kuka tietää milloin seuraava tulee.

Koko tekstiltä häviää pointti. Pointti on se, että olisin nyt todella erilainen ihminen, jos minulla ei olisi masennusta.
Enkä luultavasti pitäisi siitä ihmisestä.
Hän olisi pumpulissa kasvanut nuori nainen, joka ei loppujen lopuksi tietäisi elämästä mitään. Hän ei osaisi arvostaa elämää. Hän hukkaisi elämänsä ilman että ehtisi nauttia sillä hän odottaisi aina jotain erityistä asiaa josta iloita.
Olisin yhä sama ihminen kuin 7lkn keväällä jolloin kaikki oli suht hyvin.

"Jokainen hetki on korvaamaton,
älä tuhlaa aikaas vaan käytä se"

Musiikkia.

"Ja arkkuni kanteen vedän viimesen kompin "

339

Edelliset viillot paranivat vasta. Viime yönä ei tarvinnut vetää pitkähihaista päälle nukkumaan mennessä.

Haluan tehdä lisää.

Sattuu. Paha olo vyöryy päälle. Itkettää, kiukuttaa, masentaa. Epätoivo.

Kaikki sanat ovat minua vastaan.

Minä olen väärä.

Näitä hetkiä on ollut usein viime aikoina.

Jään tuijottamaan teriä.

Hukutan ajatukset musiikkiin. 

En suostu kuuntelemaan muiden sanoja.

Vältän viimeiseen asti.

Taistelen.

Olen terve

.

.

.

Miten olen taas tässä tilanteessa? 

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Kunnioitus olis se kiitos

Turhauttaa. Ottaa päähän ihmiset. Tai ihminen. Pikkuveli. Se kinusi itselleen Battlefield 4 ja pelikuulokkeet. Hintaa niille tuli yhteensä se 60€. Tiedän, loppujen lopuksi ei kauhean iso summa, mutta lue loppuun.

Taloustilannehan meillä on se että äiden tilillä on ~3000€ eikä jatkuvia tuloja enää oikein ole. Mavin tukia tulee joskus ja jouluna, suurinpiirtein 400€ luokkaa. Karjaa on vielä ja vaikkei niistä rahaa vielä saakaan, niiden pito kuitenkin vaatii rahaa. Toisin sanoen rahat on tiukilla, samalla tavalla ei voida jatkaa kuin tähän asti.

Ja silti ihana, reilusti alaikäinen, rakas pikkuveljeni kinuaa itselleen 60€ edestä tavaraa, eikä sen jälkeen koe minkäänlaista kiitollisuutta.
Ei minkäänlaista osoitusta kiitollisuudesta.
Edelleenkään hän ei auta mitenkään kotitöissä.
Edelleenkään hän ei tee ulkotöitä.
Edelleenkään hän ei kuuntele minua, kun pyydän häntä esim ruokkimaan kissat tai viemään lautasensa takaisin keittiöön.
Ei minkäänlaista pientäkään kiitosta. Lauantaina olisi tarkoitus muuttaa huonekalut Treelta ja pikkuveljen voimia tarvittaisiin.
"Minkä takia mun pitää auttaa sua ku sä et tee mitää mun puolesta?".
Teki hetken aikaa mieli tempasta. Luojan kiitos en tempassu sillä pikkuveljeni sattuu olemaan isompi ja vahvempi kuin minä joten luultavasti olisin päätynyt sairaalaan.

Miten vitussa hän voi väittää etten tee mitään?
Ilman minua hän kävelisi iltapäivällä 6km pysäkiltä mummulle ja illalla mummulta kotiin 3km. Paitsi ettei hän kävelisi, hän soittaisi iskän hakeen ja iskä hakisi ja kuskaisi.
Olen nyt muutaman viikon ajan tehnyt ruokaa meille kun täti aka "kotihenki" on ollut kännissä ja äite ei ruokaa osaa tehdä. Ilman minua ruokalistalla olisi vain kahvia ja leipää tai pahimmassa tapauksessa täti nousisi helvetin tärkeänä tekemään ruokaa ja yökkisi sitä tehdessään.
Ilman minua hänellä ei edes olisi tota vitun peliä. Joo oma vika mitäs tilasin.

"Se on nyt halunnu sitä nii paljon että kai se sille pitää tilata. Musta tuntuu et se liittyy niihin sen kavereihin, et ne vois sit pelata sitä yhessä ku kaikilla olisi se."
Samalla periaatteella äite vois mulle hankkia Provinssiin 4pv liput et mä pääsisin sinne kavereideni kanssa koska mä haluan sinne niin paljon että suunnittelen tässä meneväni takas jakaan mainoksia. Eiku nii joo, mä en kehtaa ees pyytää koska ymmärrän jotain rahan päälle, liput maksaisi ~150€ mikä on paljon ja oon tämän vuoden huvittelurahani käyttäny ku tilasin 20€ DVDn.

Pikkuveljeni ei varmaan ikinä tule oppimaan sellaisia käsitteitä kuin kiitollisuus, kunnioitus ja avuliaisuus. Jos täti tämän putken juo kunnolla eikä minua olisi, äite joutuisi navettaan yksin myös viikonloppuisin, sillä eihän se pikkuveljen persekarvoja kutita onko äite navetassa 23 vai 2 asti. Pääasia että pikkuveli saa pelata, vahtia telkkaria ja löhötä pirtissä. Onhan hän jo koko viikon ollut koulussa.

Vittu. Mielelläni menisin kouluun jos pääsisin. Mielummin kuin kuuntelisin kännistä tätiäni joka vitun törkeä taas töpöttää tossa ja naukuu kun "Kaikki pitää tehä ite. Vittu saatana talo täynnä tommosia paskoja. Voi kilin vittu tekisivät edes jotain mutta ei "mun pitää kattella telkkaria ku mä oon niin läski etten mä jaksa seistä". Voisit vittu ees kissat ruokkia mutta ei, ite vaa syödään ihan sama mitä kissalle käy."

Kiitos.
Juoppo.

//eilen turhautti jo niin paljon että itkin vihaani. pitkästä aikaa tuntu pahalta useamman tunnin ajan.

Uusia kujeita

En sitten päässyt TAMKiin. Vielä ainakaan. Pisteet ei riittäneet edes valintakokeisiin.

Ottaa päähän. Vähän. Toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tarvitse mennää hetkeksi opiskelemmaan jotain mikä ei oikeastaan kiinnosta. Puoli vuotta lisää aikaa miettiä mitä sitä tekis elämällään vai tekeekö mitään. Keväällä uutta matoa koukkuun, josko silloin tietäisi mitä tekee.

Haha lisää aikaa lusmuilla Netflixin ja Marvelin seurassa.

Okei, totta puhuen, nyt pitäisi varmaan hakea jotain tukia tai jotain jos voin. Pitäisi ottaa niistäkin selvää. Jos en voi mitään hakea niin sit varmaan töihin. Niinkuin pelkällä lukion todistuksella saisi jotain töitä. Nyt alkaa stressaamaan. 

Kämppä pitäisi ainakin luovuttaa pois, enhän minä tee sillä mitään kun en ole Tampereellakaan. Turhaan maksaa 500€/kk muutenkin pienistä tuloista. Olen miettinyt sitäkin josko alivuokraisin sen jollekin, mutta en oikein tiedä onko se kannattavaa. Toki siinä olisi se hyvä puoli että olisi jokin mahdollisuus saada kämppä jos sille tulisi käyttöä mutta niin, en sitten tiedä. 

Pitää tutkia asioita, ennen kuin ne alkaavat stressaamaan liikaa. 

Ja ne vitun YO-juhlat. Pitääkö sellaiset pitää vai riittääkö jos käyn lukiolla hakemassa lakin ja tulen kotio? Ei yhtään kiinnostaisi etsiä minkään näköistä mekkoa yms kun näytän kuitenkin kaikissa ihan makkaralta. Enkä edes tiedä kiinnostaako ketään tulla pällistelemään minun huonoa lukiotodistusta. Etenkin kun ottaa huomioon helvetin huonon rahatilanteen = ei oikein olisi varaa minkäänlaisiin juhliin. Ja juhlapäiväkin olisi vaatimattomasti Itsenäisyyspäivän aatto. Ei vain jaksa kiinnostaa minkäänlainen juhlien järjestäminen.