355.

Ole hiljaa niin kaikki menee hyvin.
Ole hiljaa ja keskity muuhun.
Se menee ohi.
Huomenna et enää muista sitä.
Ole hiljaa.
Niele sanasi, älä sano niitä.
Sanottua ei voi perua.
Pistä silmäsi kiinni, älä mulkoile.
Sinulla ei ole oikeutta siihen.
Ole tunteeton, älä anna tunteiden näkyä.
Älä anna niiden näkyä.
Hengitä syvään ja unohda.
Selviä tämä hetki ja huuda kun olet yksin.
Huuda kun olet yksin.
Kun ketään ei ole todistamassa tunteitasi.
Kun kukaan ei todista romahdustasi.
Siis.
Ole hiljaa ja hengitä syvään.
Selviä.

Ole hiljaa.
Häviä hetkeksi näkyvistä.
Kuin sinua ei juuri tällä hetkellä olisi olemassakaan.

30 päivää

Tänään on 30. päivä ilman tupakkaa.

Valehtelen.

14.2. poltin yhden, ahdisti ihan helvetisti kaikki.

Tiesittekö että nikotiini lisää dopamiinin määrää aivoissa?
Dopamiini on keskushermoston välittäjäaine joka vaikuttaa aktiivisuuteen ja liikkeeseen. Se saa ihmisen tekemään, vaikuttaa ihmisen liikkeisiin (estää mm kouristuksia) ja myös virkistää nostamalla sydämen sykettä ja verenpainetta.

Dopamiinin lisääntyminen aivojen ns. mielihyväalueella saa aikaan mielihyvän tunteen joka on tuttu monelle tupakoijalle. Lisäksi dopamiini patistaa ihmisen tekemään jotain, "antaa" ihmiselle viitseliäisyyttä tehdä jotain. Tämä nikotiinin vaikutus on siis samankaltainen kuin masennuslääkkeiden toimintaperiaate.

Älkää ymmärtäkö väärin, en suosittele tupakoimista kenellekään. Kaikkien pitäisi tietää että tuon yhden hyvän mukana tulee miljoona pahaa, kuten riippuvuuden aiheutuminen elinikää lyhentävään savukääryleeseen jonka ainesosia käytetään myös mm. rotan- ja hyönteismyrkyissä.

Itsellä on eniten ikävä itse tapaa. Välillä ajaessa avaan ikkunan automaattisesti, ennen kuin tajuan ettei minulla ole tupakkaa. Leffan jälkeen kierrettään nykyään sisäkautta autolle koska minulla ei ole tupakkaa jota polttaa matkalla autolle. Veljee lähden pakkasella hakemaan 15min myöhemmin koska ikkunoita ei enää tarvitse sulattaa auki.

Minun tekee helvetisti mieli tupakkaa.

Ja toisaalta, tekee helvetisti mieli viiltää.

Kumpikin sai nyt jäädä.
Pidän molemmat aisoissa, en enää alistu niille vaan päinvastoin.

.
.
.

En usko tuota itsekään.

Paljon ei mitään

Paljon on tapahtunut mutta silti ei mitään.

Olen oikeastaan iloinen että tulin kipeäksi. En olisi vielä halunnut nähdä T:tä. En tiedä haluanko ikinä.

FSOGin kävin katsomassa ja oikeastaan leffa oli ihan hyvä vaikkakin pikkuseikat jäi häiritsemään.
Lauantaina oli Disney on Ice ja sinnekin lähdin. Kaiken näköstä säätöö oli, etenkin kun kyseessä olimme minä ja H, mutta pääasiassa ihan mukava reissu.

Muina päivinä onkin ollut todella vetämätön olo. En ole jaksanut, viitsinyt, välittänyt. Nukkunut, yskinyt ja syönyt.

Tai syönyt ja syönyt, ruokahalu on taas hävinny jonnekin. Tänään sain syötyä leivän ja juotua kaksi mukia kahvia. Eilen söin perunamuusia pakottamalla sillä olin kotona iskän vahdittavana. Lauantaina taisin saada syötyä banaanin ja 6 nugettia, pakko edes yrittää näyttää muille olevansa kunnossa. Perjantaina söin... öö.. join pullollisen vettä illalla leffassa.
Ruokailu on tuossa kuosissa ja silti lihon koko ajan. Tekisi mieli oksentaa, viiltää läskit pois, pakottaa itsensä liikkeelle. Paastota kkn ajan, en minä siinä ajassa nääntymäänkään ehdi kun on vararavintoa kertynyt parin vuoden varoiksi.

BDI-kysely. 36 pistettä. Vaikea masennus.
Silmät pysyvät kosteina mutta en suostu päästämään kyyneleitä valumaan.

Minulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Minulla on enemmän kuin joillakin. Minulla on isä toisin kuin H:lla. Minä saan asua kotona toisin kuin L. Minä olen päässyt kiusaamisesta toisin kuin Q. Minulla on oikeastaan kaikki ne perustarpeet joita ihminen tarvitsee elääkseen onnellisen elämän.

Miksi minä silti saan 36 pistettä BDI-kyselystä?
Tiedän, se on vain typerä kysely, se ei merkkaa mitään, vain minä tiedän miten minulla menee.
Pointti onkin etten oikeasti löydä syytä kieltää kyselyn tulosta.
Kaikki on hyvin enkä silti osaa kertoa miksei (vaikea) masennus voisi kuulua kuvaan.
Ja se pelottaa. Pelottaa myöntää itselle että typerä kysely ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Että typerä kysely kertoo minun olevan masentunut, vaikka yritän olla kaikkea muuta kuin sitä.

Yritän olla mutta se on välillä vain niin vaikeaa.

Kipeetä

Tällä viikolla piti joku ilta viettää T:n kanssa leffailta. Olisin saanut valita leffan eli toisin sanoen olisimmr katsoneet Marvelia.

Perjantaina ois Fifty Shades of Greyn ensi-ilta. Liput on ollu hankittuna kuukauden ajan.

Lauantaina ystävänpäivänä on Disney on Ice- tapahtuma Helsingissä. Lippu sinne ollut jouluaatosta asti.

Miten valmistaudun?

Saan pikkuveljeltäni flunssan ja yskin kurkkuni verille.

Vituttaa aika helvetisti. Onhan tässä vielä 3 päivää aikaa parantua jotenkin, mutta ottaa silti päähän sairastua aina silloin kun olen sopinut jotain menoa mitä odotan kuin kuuta nousevaa.

Viime vuonna meinasi jäädä Hollywood Undeadin keikkakin näkemättä kun sain silloinkin veljeltäni kuumeen. Ylppärit meni ohi kun sain veljeltäni flunssan + jonkun rokon.

Vittu mikä kävelevä taudinlevittäjä. Kunnollinen bakteeripesäke.

Pakko koittaa parantua perjantaiksi tai en anna tätä ikinä anteeksi kenellekään.

// hyvääkin tänään tapahtunut. HU varmisti levyn julkistamispäivän. 31.3. eli joudun kkn venaa synttärilahjaani. mut pääasia et se ilmestyy. 💃😊

Unta, juomaa ja tupakkaa

(7.2.2015 13.48)

Uhkaava armeija--> Musertava paine tai uhka toisen ihmisen, viranomaisen tai viraston taholta
Juokseminen--> Pois jostain - vaikeuksia.
Karkaaminen--> Pettymys rakkaudessa.
Pelko--> Vaikeudet voitetaan. 
Piileskely--> Jos sinä - varo huonosti harkittuja tekemisiä.
Suudelma--> Nautintoa.
Taistelu--> Vakavia riitoja.
Takaa-ajo--> Jos olet takaa-ajettuna - mieti, mikä sinua ahdistaa.
Viholliset--> Apua uskollisilta ystäviltä.

Näin viime yönä unta että olin siviilinä sota-alueella. Olin talossa R:n kanssa ja piilouduimme vihollisarmeijalta. Konttasimme lattialla ja piilouduimme kaappeihin ja kellareihin kun sotilaat tulivat sisälle. En oikeastaan muista tapahtumia unesta mutta muistan pelon. Ja että olin onnellinen että juuri R oli kanssani eikä kukaan muu. Heräsin, kun unessa suutelimme R:n kanssa ja huomaamattamme huoneeseen tullut sotilas ampui häntä selkään.

Minua ahdistaa T. Hän pyysi minua luokseen katsomaan leffaa ja minä suostuin ennen kuin olin miettinyt sen tarkemmin. Jos uneen on uskominen, edessä on esteitä, vaikeuksia, riitoja ja pettymys rakkaudessa mutta myös nautintoa. Vaikeudet voitetaan ja saan apua uskollisilta ystäviltä.
Voi pitää paikkaansakin, tiedän ettei tästä tule mitään vakavaa, mutta silti toivon sitä, sekä T:n että R:n kohdalla.
.
.
.
(8.2.2015 1.29)

Äsken tuli vähän riitaa veljen kanssa. Tai ei niin vähääkään. Pidättelin itkua ja  kiukkua, halusin raadella itseni vaikka olin vihainen veljelleni. Oli pakko lähteä pois, joten tulin kotiin. Ja vedin perseet. Tai yritin, mutta juomat loppuu kesken kuotenkin joten parasta luovuttaa Salmiakki ja Baileys pullojen jälkeen.

On vain pidemmän aikaa ollut halu nollata tilanne. Unohtaa kaikki ajatukset hetkeksi ja elää hetki ilman huolia huomisesta tai ensiviikosta tai ensi vuodesta.

Vittu että tekee mieli tupakkaa. Kävin jo äiden piilot läpi, mutta niissäkään ei ollut askia, ilmeisesti äite on oppinut aikasemmista kerroista.
Aina kun viha on vyörynyt päälle on tehnyt mieli tupakkaa. Aina kun on vituttanut tai väsyttänyt tai itkettänyt on tehnyt mieli tupakkaa. Mutta silloin harvoin kun on ollut ok fiilis, en ole edes ajatellut tupakkaa.
Stressipolttaja.

"Ei tupakoimista koskaan lopeta täysin.
Kun tulee paha paikka, turvautuu aina tupakkaan."

Purkautumista

Toinen viimeksi tekemistäni viilloista on tulehtunut.

Päätä särkee koko ajan.

15 päivää polttamatta.

Välillä päälle vyöryy viha. Vihaan kaikkea, haluaisin itkeä vihaani.

Olen hiljaa ja opin elämään.

Pitäisi tehdä äiden veroilmoitusta. Ja hakea tukia kun vihdoin sain iskän tulot tietooni.

En jaksa nyt välittää. En jaksa.

Hyödytöntä. Turhaa.

Kuten minäkin.

En jaksa. Kaikki kaatuu päälle.

Helvetti.

menneitä

olen miettinyt viime aikoina todella paljon masennustani ja miten se on vaikuttanut ihmisiin. ja miten muiden masennus on vaikuttanut minuun. 

oikeastaan minun elämäni alkoi mennä kunnolla sekaisin vasta 9lkn lopun ja lukion aikana. elämässäni oli yhtäkkiä niin paljon muutoksia. muutto, uusi koulu, uudet ihmiset.
olin jo aiemmin nähnyt masennusta ja kaikkea siihen liittyvää mutta vasta tuona aikana se alkoi tuntua minusta jotenkin minulle sopivalta. että oloni ei ollut enää "normaali" vaan olin alakuloinen yhä useammin vaikka esitin kaiken olevan hyvin. tai että itsensä satuttaminen näyttäytyi pakokeinona olooni. 

en muista oliko se 8lk vai 9lk jolloin terveystiedossa oli aiheena mielenterveys, luultavasti se oli 9lk. opettaja soitti mielellään Dingoa tunneilla ja kun käsittelimme masennusta kuuntelimme jälleen musiikkia.

~Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes paha sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin ~ 

tapoihini kuului tekstata tunnilla, etenkin kun sain paikan takaa. tuolla tunnilla jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. tuntui kuin ihmiset olisivat puhuneet minusta. en silti sisäistänyt että minulla olisi ollut masennus. 

ei minulla loppujen lopuksi niin huonosti vielä mennyt vaikka itsensä satuttamista olin testannut. tupakointi oli minusta "normaalia", jotkut vain aloittavat. eräällä tavalla tupakointi vähensi pelkoa mikä minulla oli jo silloin sosiaalisista tilanteista, antoi syyn lähteä ulos jos ahdistus kasvoi.

sitten tuli lukio ja stressi opiskelusta. kaikkea oli enemmän, kaikki oli vaikeampaa, en enää selvinnyt pelkällä kokeisiin lukemisella.
kavereita riitti ja opin sulkemaan korvani kiusaajilta. lopulta kiusaaminen loppui, mutta monta vuotta kestänyt itsetunnon alentaminen näkyy yhä. minun oli pakko olla hyvä koulussa, ei minulla ollut muuta, ja kun lukiossa numerot laskivat tasaisesti, kaikki tuntui kaatuvan päälle. olin epäonnistunut. 

kesällä -12 muutto omaan kämppään. kaikki säätö R:n kanssa, koulu, K ja E. en osannut käsitellä stressiä, vaadin itseltäni liikoja, en osannut ottaa aikaa itselleni. viiltely alkoi. lähes päivittäin, aina kun H ei jäänyt yöksi.
muistan kuvistunnin jolloin näytin säälittävät naarmuni K:lle. en itseasiassa tiedä, miksi näytin ne. en muista mitä puhuimme ennen sitä enkä mitä sen jälkeen. muistan vain kun vedin hihani ylös ja miten sillä samalla hetkellä häpesin itseäni.
sen jälkeen minusta tuli taakka kaikille. sen jälkeen en enää piilottanut tunteitani enää niin tarkasti lähimmiltä ystäviltäni. jos minulla oli huono päivä he huomasivat sen kyllä. 

pääasiassa taisin vetää heitä alaspäin. aiheutin huolta ja riitoja ja pahaa mieltä ihmisille ympärilläni. jossain vaiheessa taisin alkaa aiheuttaa riitoja tarkoituksella että he olisivat saaneet tarpeekseen minusta ja jättäneet minut oman onneni nojaan. sitten se taisi onnistua. onnistuin saamaan välit huonoiksi kaikkien kanssa, en enää voinut kaataa ajatuksiani ja olojani heidän päälleen. 

ja siinä tilanteessa ollaan yhä.

Äänten muistot

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

_Musiikkia._

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.