Edes jotain

Sain jotain aikaiseksi. Tein yhteishaun. Nyt se oli oikeasti vaikeaa. Mielenkiintoni ei enää riitä opiskeluun. Tai. Haluan oppia koko ajan uutta, pidän siitä, mutta kun pitäisi oppia itselle ammatti se ei nappaa enää yhtään. Pistin nyt hakuun muutaman vuoden kestäviä aloja. Helppoja ja hieman kiinnostavia. Pakko edes esittää että yritän kasvaa ihmiseksi. Esittää sopivani tähän yhteiskuntaan.

Vaikka en todellakaan siihen sovi. Suurin piirtein joulukuusta lähtien pitänyt omaa lomaa koulusta. Hävettää olla tällainen. Asiat paremmin kuin monilla ja heitän kaiken menemään vain koska olen laiska enkä jaksa. Olisi edes kunnon syy mutta kun ei ole. Olen vain laiska. Nytkin olen jo keskiviikosta lähtien ollut mummulla vaikka periaatteessa olisi pitänyt matikan koe tehdä keskiviikko-iltana ja opolla piti käydä tänään. Laiska.

Tiistai oli kamala päivä. Istuin 11:stä ilta kuuteen sohvalla ja itkin. En kyennyt tekemään muuta kuin itkemään. Istuin ja itkin. Kuuden aikaan aloin rauhoittumaan ja sain raahattua itseni suihkuun. Istuin kuuman suihkun alla tunnin verran ja jatkoin itkemistä.

Olen hermoraunio. Suutun todella helposti, tiuskin ja olen muutenkin äkäinen. Suoraan sanottuna olen vittumainen koko ajan. Se kostautuu minulle vielä. Joku saa tarpeekseen ja sanoo takaisin. Pahimmassa tapauksessa joku josta todella välitän.

Tekisi mieli viiltää, mutta mitä sekään enää hyödyttäisi. Sen verran jo oppinut ettei veren vuodattaminen hyödytä jossei sitä ole valmis vuodattamaan tarpeeksi.

Kyllä. Se pyörii taas mielessä. Muistuttaa olemassa olostaan. Aivan kuin pystyisin ikinä täysin unohtamaan sitä. Sairas mieli, nyt ja aina.

.
.
.

// eilen tuli 3 vuotta mummun kuolemasta. kävin haudalla. pidin itkun sisällä, minulla ei ollut aikaa itkeä. vaikka olisi ehkä kannattanut.

Päiviä

Toissa päivänä oli todella lähellä etten viiltänyt. Tuli riitaa veljen kans ja kaikki väsymys ja stressi purkaantui ja joo. Yksi lause lisää ja ois taas 0 päivää. Laskut jatkuu onneksi yhä, eilen oli päivä 57.

Ja eilen myös 2 vuotta mummun kuolemasta. Eipä siinä. Ollutta ja mennyttä. Käyn tänään haudalla jos ehdin.

Mut joo, aamul taas töihin navettaan ja sit leffaan H:n kanssa ja illalla uudestaan navettaan. Tasapaksua.

Älä telo ja jos telot ni älä itke

5 päivää keikkaan. 136 tuntia. Noin.

Kello on puoli 4 yöllä. Ainut asia, mitä mietin on tuo. Vähän stressaa kun ei olla oikein suunniteltu vielä kaikkea, mutta eiköhän sekin saada aikaiseksi.

En saa taaskaan nukuttua. Jalkaa särkee, vihloo vähän turhankin paljon. En enää itke helposti, mutta tämä kipu ja turhautuminen saavat minut aina välillä itkemään. Raivostuttavaa, kun en saa tehtyä kivulle mitään.

Kaikki mahdolliset särkylääkkeet on testattu, ainoat jotka toimi suhteellisen nopeasti oli iskän helvetin vahvat särkylääkkeet sen iskiaskipuihin. Ja nekin tietenkin loppu, tai en ole kehdannut pyytää lisää, kun iskä ilmeisesti tarvii niitä kun lääkäri kerta on niitä sille määränny. Minulle kun kivusta ei toisaalta ole muuta haittaa, kuin nukkumisvaikeudet ja sen kanssa voi elää.

"Ei saa teloa itteään."

Mummu sanoi aina niin. Toisaalta se oli huolenpitoa. Varoitus, "tuossa voi sattua". Toisaalta taas vittuilua. Jos satutti itsensä, ei voinut mennä valittamaan, sinuahan oli varoitettu. "Minähän sanoin."

"Älä sit itke jos telot ittes."

Äite sanoi minulle pienenä noin. Jos sattu, niin sit sattu, kärsi kun et varotuksesta oppinut. Opin sen pelottavan hyvin. Kärsi hiljaa.

En syytä ketään, kaikki on monen asian summa. Mutta se, että todella opin jotain "elämänohjeita" jo pienenä on hauska huomata. Olisinpa vain oppinut jotain muuta.

En tiedä miten lauseet liittyvät mihinkään, ne vain ovat pyörineet minun päässäni viime päivinä. Etenkin näinä saatanan pitkinä öinä jolloin väsyttää liikaa, mutta unta ei saa kun kipu säväyttää aina hereille kevyestä unesta.

When you can't sleep,well, you can't dream, 

When you can't dream, well, what's life mean? 

Housen vicodin addiktio alkaa selviytyyn. Haluisin mielelläni itsekin muutaman, kiitos.

//ja joo, unilääkkeethän ei auta. nukahdan, mutta kipu herättää. josko sitä sitten pitäs ottaa enemmän, että pysyisikin unessa. 💊

//eiköhän kaikki tiedä miksi lauseet ovat pyörineet mun päässäni 

Mummun syntymäpäivä

Eilen oli mummun syntymäpäivä. 21.6. Mummu olisi nyt 88-vuotias. Minun laskujeni mukaan.

Päivä meni kuten lähes jokainen tällä viikolla. En saanut mitään tehtyä. Heräsin ensimmäisen kerran 9, mutta koska olin nukahtanut vasta lähempänä 4 en yksinkertaisesti jaksanut nousta. Uudelleen heräsin 13 aikaan. Ja samaa on jatkunut koko viikon. Uni ei vain tule vaikka olisin kuinka väsynyt.

Heräämisen jälkeen vähän aikaa selailin kännykkää. Sitten ylös, vaihdoin vaatteet ja söin vähän. Sitten katselemaan telkkaria. Ja siinä istuinkin 23 asti. Välillä kävin syömässä tai vessassa, mutta muuten pyhitin päivän telkkarille. Aivan kuten lähes kaikki muutkin päivät tällä viikolla.

Jep jep. Tänään sentään tuli itku. Katsoin Vuosi nuoruudestani -leffan. Jälleen kerran samaistuin ja sain itkettyä. Olen koko viikon halunnut itkeä, mutta en vain ole pystynyt. Siihenkin oppii.

Mutta edelleen tekee mieli raadella.

Huononko hyvin?

Elämässä kaikki edelleen hyvin. Huomaan, että tämä aika vaikuttaa minuun. Maalis-huhtikuun vaihde. Vuosi on kulunut ja paljon on tapahtunut. Kävin todella pohjalla, mutta nousinkin. Jossain vaiheessa piilotin kaiken surun ja nyt se nousee taas pintaan. Tiedän, oikeus surra, mutta se onko siitä minulle hyötyä on toinen asia. Onko siitä enemmän haittaa minulle jos kaivan vanhan asian esille kaikille?

Pari päivää kulunut lähes kokonaan H:n seurassaan, tälläkin hetkellä olen hänen luonaan. Eilen kävimme hänen lähikaupassaan ja olin saada sydänkohtauksen, kun myyjä näytti aivan T:ltä. Kädet tärisivät, polvet eivät kantaneet kunnolla, hengitys oli tiheää. Kaupan pihassa romahdin maahan ja olin vähällä itkeä helpotuksesta.

Kävimme katsomassa leffan ensi-illalssa, pari muuta leffaa katselimme H:n luona, telkkarisoopaa kyllästymiseen asti taas hetkeksi, kiersimme IKEAn sekä BILTEMAn ja pyörimme Koskikeskuksessa tuhlaamassa ruokaa.
Olen taas nauranut enemmän kuin viime syksynä yhteensä.

Koulu mietityttää edelleen. Olen kahden vaiheilla jätänkö fy12 kesken, koska en sinänsä siitä mitään hyödy. En jaksaisi tulla Tampereelle vain yhden ainoan kurssin vuoksi, jotta voisin sitten raahautua 75min ajaksi lukiolle. Toisaalta vaihtelu virkistää. En tiedä.

Sen tiedän, että huomenna on raahauduttava kouluun kemian tehtävien kanssa, joita en sattuneesta syystä ole ehtonyt/jaksanut tehdä, joten huomenna on aikainen herätys.

//lukiopsykologi eilen. Minulla on lupa surra, olen vahva, vaihtelu virkistää. Elokuussa uudelleen.

\\Voin hyvin, mutta silti välillä vain tekisi mieli itkeä ja hautautua peiton alle koko päiväksi.

Mikä vitun joulumieli?

Joulu on muuttunut viime vuodesta niin paljon. Mummun kuolema muutti niin paljon. Enää ei tarvinnut tehdä jouluruokia koko suvulle, vain minulle, veljelleni ja äidelle. Joulusiivous oli aivan turhaa, miksi siivota, kun kukaan ei näe sitä. Saimme olla koko joulun rauhassa, vain lomittaja ja perhetuttu kävivät toivottamassa hyvää joulua.

Mieleni on ollut viime päivinä maassa. On tehnyt mieli itkeä, mutta ei ole ollut tilaisuutta. En ole kehdannut. Edelleenkin on joulu, ei jouluna itketä.

Katselin äiden kanssa Prinsessan. Hänen "hovineitonsa". Te, jotka olette elokuvan nähneet, tiedätte, mitä hänelle tapahtui. En pystynyt katsomaan kohtausta. En siksi, että se olisi aiheuttanut painajaisia. Halusin itse olla hänen asemassaan.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Jokin on huonosti. Haluaisin Tampereelle, mutta silti olla keskellä metsää rauhassa. Haluaisin kämpille syömään kalapuikkoja ja tekemään jotain järkevää, vaikka neulomaan ne vitun villasukat valmiiksi, jotta olisi jotain tekemistä. Toisaalta haluan vain olla mummulla, syödä kinkkua, nukkua keskellä päivää tai olla tekemättä mitään.

A kysyi, missä olen. L kysyi, mitä minulle kuuluu. E oli lukenut blogin ja halusi auttaa. K lopetti viestien lähettämisen viime viikolla. En ole vastannut mitään kenellekään. En tiedä miksen. Ehkä haluan olla rauhassa. Ehkä en jaksa nyt puhua muiden kanssa, kun mummulla saan olla hiljaa, ilman että joku kysyy mikä minulla on. Ehkä en nyt vain jaksa olla sosiaalinen.
Pahoittelut, en tarkoita hiljaisuudella mitään pahaa. Minä en nyt vain jaksa.

Romahdan.

~ajoitettu~

Ikävä sinun luo <3 4.

" Hautajaiset.

Keräsin voimia niihi ja luulin jo, et pystyisin oleen siel itkemättä ainakaan paljoo. Pääsin istuun paikalleni kappeliin ja purskahdin itkeen ennen kuin kukaa oli ees sanonu mitään. Haudalla, kun laskettiin kukkia, en pystyny meneen ees laskeen kukkavihkoa. Kaikki muut lähti ja sit tapahtu just se mitä pelkäsinki. Jäin seisoon haudalle itkien ja mulle lähes tuntematon sukulainen tuli halaan ja lohduttaan. Tiedän kyl et se tarkotti vaan hyvää, mut mulle siit tuli olo et oon jotenki liian heikko, kun otan vastaan jonkun lähes tuntemattoman ihmisen lohdutuksen.

Loppu ajan hautajaisista meni siihen, et odotin millon pääsee lähteen pois uteliaiden katseiden edestä. Ärsytti, kun ihminen joka ei ollu 10 vuoteen nähny tai ees soittanu mummulle tuli valitteleen, kuinka suuri menetys tää oli ja ottaan osaa suruun. Mitä se enää autto, olis sanonu sillo ku mummu oli viel kuulemassa.

Hautajaisten jälkeinen aika on ollu tahmeeta tarpomista. Kenellekkään en oo oikein puhunu, kaikki varmaan olettaa et hautajaisten jälkeen kaikki on unohdettu ja hyvin. Eilen sit romahdin ja viiltelin. Kirjottaminen ei enää auttanu, enkä sit sillä hetkellä keksiny mitää muutakaa mikä ois auttanu tai ees helpottanu. Tyhmää se oli, siitä ollu mitään apua. Enemmän olis auttanu jos olisin joltakin pyytäny apua, mut mulle se on aina ollu vaikeeta. Pitäis sekin taito opetella ja luotto siihen et joku auttaa, kun sitä tarvitsee."

Noin kirjoitin 25.4. psykologilleni mummun hautajaisista. En muista hautajaisista juuri mitään. Muistan vain papin puheen täysin. Siinä parhaiten muistan kohdan jossa pappi toivotti kaikki tervetulleeksi. Kaavahan siinä kohtaa menee yleensä samalla tavalla: "Hyvät omaiset, läheiset ja ystävät, tervetuloa kunnioittamaan *nimi* poismenoa." Pappi mokasi tämän kohdan totaalisesti, kaikki muistavat hautajaisista vieläkin tämän yhden ainoan virheen, minkä pappi sanoi.
Sanotaan vaikka, että mummun sukunimi olisi ollu Yläjärvi. Pappipa sanoikin hänet Isojärveksi, ja vieläpä monta kertaa puheensa aikana, ennen kuin tajusi virheensä. Raivostuttavaa. Yksi ainoa nimi, eikö sitä voisi opetella ulkoa tai kirjoittaa vaikka käteensä?

Muuta en osaa sähköpostiin lisätä. Tuosta papin virheestä en ole kertonut kuin vain muutamalle ihmiselle. Yritän unohtaa sen ja vaalia mummun hautajaisista kaunista kuvaa. Menen tänään illalla käymään hänen haudalla ja kertomaan, että sain tämän kirjoitettua blogiini. Toivottavasti hän sitten jättää minut rauhaan ja on vain muistoissani.

Ikävä sinun luo<3 3.

Lähiaikoina venyi kolmeksi kuukaudeksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tarkoitus olisi tosiaan kirjoitella maalis-huhtikuusta. Rankinta aikaa koko elämäni aikana, en ymmärrä miten selvisin.

Maaliskuun alussa täytin 18 vuotta. Minkäänlaisia juhlia en kuitenkaan pitänyt, koska mummu oli todella heikossa kunnossa, ja olin itsekin kipeänä.

Parin viikon kuluttua äiti soitti minulle kesken päivän.

"Mummu on sairaalassa."

Muistan kuinka sivuutin asian, "onhan hän aiemminkin sieltä takaisin tullu". En suostunut uskomaan, että mummu oli oikeasti huonossa kunnossa. Ensimmäinen viikonloppu mummulla oli todella outo, kun mummu ei ollut nukkumassa sängyssä tai juomassa kahvia.

27.3. Minulla oli ensimmäinen inssi, mutta en päässyt kokeesta läpi. Matkalla takaisin autokoululle soitin äidelle.

"Me ollaan menossa kummitätis kanssa kattoon mummua, tuutko mukaan?"

Lupasin mennä mukaan. Minulla oli inssin jälkeen englannin tunti. Tunnin piti miespuolinen opettaja, joka todella ärsytti minua, sillä hän oli ottanut minut silmätikukseen. Muistan, kuinka menin tunnille myöhässä ja sain heti haukut myöhästymisestä, "jos kulkee busseilla ni sillon pitää pysyä tietyssä aikataulussa". Lisäksi jouduin lukemaan aivan helvetillisen kappaleen ääneen, mikä oli minulle aivan kauheaa, koska en todellakaan kieliä osaa puhua.

Menin paikalleni istumaan K:n ja E:n viereen ja halusin vain lyödä heitä. Minulla oli itselläni aivan helvetin paska olo: inssi kusi, opettaja oli täysi kusipää, joka vittuili heti kun siihen pystyi, huolehdin mummusta ja olin aivan helvetin pettynyt itseeni, ja samaan aikaan he kirjoittelivat viestejä toisilleen paperilla ja naureskelivat.

Se päivä oli viimeinen niitti, aloin vähitellen kypsymään kolmantena pyöränä olemiseen. Sinä päivänä ymmärsin, ettemme me enää ole kolme kaveria. Me olimme ne kaksi hyvää ystävää ja se vitun riippakivi, joka ei ymmärrä päästää irti.

Tunnin jälkeen äite tuli hakemaan minua lukiolta. Muistan vieläkin mitä tätini sanoi heti ensimmäisenä: "Mennään kattoon, tie jos jää vaikka viimetteeks kerraks". Ajomatka sairaalaan kesti pari tuntia. Kuuntelin koko matkan musiikkia, toisella korvalla äiden ja tädin juttelua. Kyyneleet valuivat silloin tällöin.

Lopulta pääsimme sairaalan pihaan. Tätini juoksi sisälle, kun taas minä ja pikkuveljeni jäimme äiden seuraksi, kun hän poltti tupakan.

Mummu makasi sängyssä vaaleanruskeat vaatteet päällä. Hän oli turvonnut kaikkialta ja hänen kasvoillaan oli "happiviikset". Hän tarvitsi apua päästäkseen ylöspäin sängyssä, jotta hän pystyisi paremmin puhumaan kanssamme. Hän ei mitenkään enää ollut se itsenäinen nainen, joka ei apua pyytänyt ennen kuin oli aivan pakko.

Ruuan mummu sai eteensä vähän tulomme jälkeen. Hän ei saanut keitostaan syötyä kuin pari lusikallista. Leipänsä hän söi kokonaan, mutta ruuan mukana tulleita, järkyttävän isoja kalkkitabletteja hän ei suostunut syömään. Juotavaa hän sai vain lasillisen, sillä hän sai päivässä juoda vain 5dl.

Koitin aluksi pidätellä kyyneliä, mutta lopulta ne vain karkasivat. Koitin peitellä itkuani; en kuivannut silmiäni tai niistänyt nenääni vaan hengitin mielummin suun kautta. Mummu huomasi itkuni ensimmäisenä. "Kuolemaksi tämä on, hyväksyttävä se on."

Lisäksi hän kertoi unestaan, jossa oli ollut lapsi ja mennyt lapsuudenkotinsa lähistöllä olleelle järvelle uimaan. Hän oli uinut ja uinut ja nauttinut olostaan, kunnes oli herännyt.

En pystynyt enää olemaan huoneessa vaan lähdin aulaan istumaan ja itkemään. Pikkuveljeni tuli pitämään minulle seuraa hetken kuluttua ja haki minulle paperia, johon kuivata kyyneleet.

Tarvitsin muuta ajateltavaa. Lähetin E:lle ja K:lle viestin ryhmäkeskustelussamme. He pitivät minulle seuraa 20min, kunnes minusta tuntui siltä, että pystyisin menemään takaisin huoneeseen.

Huoneessa menin mummun sängyn viereen istumaan tuolille. Mummun käsi oli noin metrin päässä minusta. Minun teki mieli ottaa kädestä kiinni, koittaa lohduttaa mummua, mutta en pystynyt siihen. Minua kaduttaa se vieläkin, luultavasti tulen katumaan sitä koko loppuelämäni.

17 aikaan paikalle tuli toinen tätini tyttärensä kanssa ja me päätimme lähteä. Söimme sairaalan kahvilassa nopeasti leivät ja lähdimme sitten. Matka Tampereelle takaisin meni jotenkin nopeammin kuin toiseen suuntaan.

Saman viikon perjantaina oli Pitkäperjantai. Joimme silloin E:n ja K:n kanssa, mistä äite ei kauheasti tykännyt. "Pitkäperjantaina juo vaan mulkut ja juopot."

Lauantaina menin bussilla kotiin. Päivä meni huterasti ja menin nukkumaan 22 aikaan. Sunnuntaina heräsin vähän ennen 12 siihen, kun kummitätini kävelee sänkyni luo ja kuiskaa: "Mummu on kuollut".

Aluksi ajattelin, että näin vain painajaista. Lopulta ymmärsin, että se oli totta. Makasin kasvot seinää kohti ja annoin kyynelten valua. En oikeestaan edes itkenyt, kyyneleet vain valuivat. En saanut koko päivänä tehtyä mitään: en syönyt, en juonut, en puhunut. Minä vain tuijotin eteeni ja välillä huomasin kyynelten taas valuvan.

Tiistaina oli ensimmäinen arkipäivä pääsiäisen jälkeen. Koeviikko alkoi englannin kokeella. Olin ollut sunnuntai-illasta tiistaiaamuun asti TAYSissa: olin jossain vaiheessa sunnuntaina ottanut yliannostuksen mummun lääkkeitä. Saimme kuitenkin äiden kanssa puhuttua lääkärit ympäri, ettei minua ohjattu hoitoon, se olisi luultavasti vain aiheuttanut lisää ahdistusta minulle.

Kokeeseen en pahemmin lukenut, ymmärrettävästi. Koe meni ihan hyvin, mutta sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä minulle. Yritin vain pysyä vahvana ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tein kokeen nopeasti ja lähdin heti, kun luvan saimme. Menimme E:n kanssa ruokailuun, jossa oli jo B ja eräs toinen poika. Muut puhuivat musiikista, muistaakseni Justin Bieberista samalla, kun minä pidättelin itkua ja yritin syödä. Toinen poika kysyi jotain minulta ja kiinnitti kaikkien huomion minuun.

Romahdin. Aloin vain itkemään, en pystynyt pidättelemään kyyneliä enää. Toinen poika yritti tapojensa mukaan vitsailla ja saada minut hymyilemään, siinä kuitenkaan onnistumatta. E kertoi B:lle, mitä sunnuntaina oli tapahtunut ja B tuli heti halaamaan minua ja lohduttamaan.

Pian paikalle tuli muitakin. Ahdisti istua kauhean porukan keskellä meikit levinneenä, nenä punaisena. Oli pakko päästä pois.

Pari viikkoa koulussa meni samalla kaavalla: pidättelin itkua, koitin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, välillä oli pakko mennä vessaan itkemään, muutaman kerran viilsinkin. Koulun ulkopuolellakaan en saanut itkeä kaikessa rauhassa, minun piti pitää esitys käynnissä aina, kun joku oli seurassani.

H:n seura oli kaikkein rankinta: en voinut itkeä, sillä ei minuun oikeasti sattunut. H:lla sen sijaan oli selkä kipeänä, hän ei saanut nukuttua, ei pystynyt kävelemään kunnolla ja hän toi sen kaiken todella hyvin esille. Vitutti, kun hän purki kaiken minuun, aivan kuin se olisi ollut minun syyni, että hänen selkänsä oli kipeä. Aivan kuin minulla ei olisi jo muutenkin aivan helvetin paska olo.

Mummun hautajaisista kirjoitan vielä erikseen. Nyt en siihen pysty.

Tavattoman mukavan ihana ilta

Tämä teksti on vain muistelua eilisistä pirskeistä, joten kirjoitan puhekielellä. Ja pieni varoituksen sana, osa tapahtumista oli kyllä lain mukaa K18 mut sanoisinko itse että K15 tekstiä tulee. Mä sit varotin.

Oli ehkä mahtavin ilta pitkään aikaan. En oo pitkää aikaan ollu näi ilonen ja onnellinen ja tyytyväinen olooni ku nyt oon. Aamul oli hetken aikaa oksettava olo mut seki meni ohi eikä oo ollu eilisest muita fyysisiä muistoja ku vaa mustelmat siellä tääl kehoo, suurin osa reisis, ja pieni haava kädes lasinsirusta.

Porukka alko siis kerääntyyn 6 aikaan kämpälle, B:n, K:n E:n ja yhden toisen tytön hain kotoo, M ja A venas meit jo kämpällä ku päästiin sinne. Viimeisenä tuli eräs tyttö, joka ei ollut aiempaa ollut varma pääseekö, onneksi pääsi koska oli aivan vitun mahtavat juomingit.

Tuli tosiaan jonki verran juotua. Aluks jäätiin syrjemmälle E:n ja K:n kanssa, ei oikei välitetty äänekkäästä porukasta, joka tuntuivat olevan jo hyvää vauhtia tulemas känniin. Juotiin sit keittiössä ja syötin sipsejä. Booli oli vahvaa, ainaki mulla nousi päähän nopeeta. Eipä sillä se siinä oliki tarkoitus.

8 aikoihin olin jo ihan kunnolla kännissä, puhuin taas aivan helvetisti kaikkea mahdollista. Juttelin sit kaveri tyttöni kans keittiössä viiltelystä, hän kyseli syitä ja tuntui todella ymmärtävän mitä sanoin. M liitty seuraan ja puhuttii tunnin ajan sisäl ja sitten myös ulkona.

Ekan kerran sain kerrottuu mummun kuolemasta ja hautajaisista, ehkä mä nyt saan kirjotettuu sen blogiinkin loppuu. En todellakaan olisi uskonu kertovani siitä ekana heille, mut oon ylpee ja ilonen et sen lopulta tein. Kyyneleet tuli kaikil, olin taas varmaa ihan pandan näköne meikkieni kanssa.

9 aikaan paikalle tuli samaisen kaverini paras kaveri. Porukka riehaantui vielä enemmän, juttua riitti, meteli koveni, bileet parani. Sen jälkeen mulla tulee hiukan hämärä jakso. Jossain vaihees epäröiny kaveri lähti kotii, pari tuntia sen jälkee B, tyttö jonka kaa puhuin viiltelystä jne ja hänen kaverinsa lähti kotii. Samaa aikaa A lähti kävellen 4km päähän keskustaa kotiinsa koska hänen piti näyttäytyä siel. Paikalle jäi siis mä M E ja K. Pian paikalle tuli M:n kaveripoika, itseasiassa häne taisi tulla juuri ennen ku A lähti.

Siit sit lähti mun bileeni kunnol käyntiin, luoja mitä sähläystä. Varoitan toisen kerran, ei oo mitää siistiä luettavaa.

Ekan tunnin aja jätkä jutteli ja vietti aikaa M:n kans ja mä E:n ja K:n kans. Sit jossai vaihees lähettii M:n ja jätkän kans tupakalle ja siel sit jäin jätkän kaa jutteleen penkille kaikkee syvällistä, mm. kysyin häneltä pitääkö hän M:stä, haluaako hän jotai vakavampaa M:n kaa jne. ja sen jälkeen siirryttii puhuu meiä ongelmist ja toisist välittämisest ja silleen.

Sillä välin K ja E olivat sisällä menos nukkuu. Ku tultii sisälle M:n ja jätkän kaa mentii si keittiöön ettei häirittäs pahemmi E:tä ja K:ta, ei kyl onnistunu mut ajatus on tärkein. Sit jossai vaihees, 1-2 aikoihin M:ää alkoi ahistaan ku A ei ollu ilmottanu itestää mitää ja M pelkäs ettei A tulis enää takas tai hänelle olis tapahtunu jotai.

Lopulta M sai A:n kii ja sit oltiinki lähös kävelee A:ta vastaan M:n ja jätkän kaa. Oltii si kävelemäs piha läpi ja siinä aloin kaivaa sytkää jätkän takin taskusta ja yhtäkkiä hän pussasi mua. Lopun alku. Käveltiin muutama minuutti noin 300m päähä isomman tien vartee mut sit alko tulee nii kylmä et ei enää siit eteen päi kävelty. Lähes koko matka aja pidettii toisiamme kädest jätkän kaa ja si ku pysähyttii ni mun sormet oli iha kylmät ni pistin kädet jätkän takin taskuun ja jätkä pisti kätensä mun housun taskuihin ja sit nuoltiin siin tien varres ja juteltii välil ja M vaa pyöri meiän ympäril koittaen saada A:ta kii.

Lopulta tuli nii kylmä et päätettii jätkän kaa et ei kävellä enää metriäkää muualle ku kämpälle päi ja lopulta ku olin luvannu M:lle et jossei A:sta oo kuulunu tunnin pääst mitää ni lähen heittää häntä A:lle, saati hänekki mukaa. Lähettii si kävelee kämpälle päi käsi kädes taas jätkän kaa ja si kämpän pihas poltettii tupakat M:n kans ja si päästin M:n sisälle ja jäin ite jätkän kaa pihaa istuu penkille ja nuoltii ja sillee. Pia M tuli pyytää et pääsis kämppään sisälle ja mentii si samal itekki sisälle.

Sisäl mentii keittiöön lattialle istuskelee ja juttelee ja rauhottelee M:ää joka oli todella ahistunu ja koko ajan jätkä hiero mun alaselkää ja pidettii toisiamme kädest ja sillee. Jossai vaihees si sammutettii valot et E ja K sai nukuttua ja si M:n piti nousta lähteäksee tupakalle j a hän si jotenki tönäs lattialla olevaa boolimaljaa joka meni tuhannen p palasille. Sitä si siivottii ja sekä M että jätkä sai lasinsirusta haavan käteensä. Mentii si pihalle tupakalle ja sit ku olin päästäny M:n rappusii ni jäin taas jätkän kaa kahestaa penkille ja arvatenki nuoltii taas ja juteltii.

"Mul yleensä on iha kauhee verikammo mut nyt ei oo mitää, sen on pakko johtuu  susta." Sulin. Oli todella sulosesti sanottu, ainaki mun mielestä.

Sit tota oltii menos sisälle mut sit just enne ku sain oven auki ni jätkä vetää mut pois siit ja työntää mut edellää oven viereen ja ju meinattii sit tehä jotain K18 2 aikaa yöllä pihalla mis oli iha vitun kylmä ja kaiken lisäks tupakkapaikalla istui samasta rapusta tullut nainen. Joo no mä sit stoppasin ja mentiin sisälle, tai ainak tarkotus oli koska jäätii viäl rappusiinki nuolee ja ei luoja!

Sisäl sit otettii eteises kengät pois ja sit piti mennä keittiöö ja joo ei si päästy heti sinne ku jätkä työnsi mut vessan oven vieressä olevaan nurkkaa ja sit kävi sillee ja tollee ja kivaa oli. Sit lopetettii ni menin käymää vessas nopeeta ja jätkä lähti keittiöön.

Sit mäki menin keittiöön, olin varmaa iha punane ku M vaa katto mua kysyvästi. Sit joo sama meiniki jatku, mun käsi jätkän reiden pääl ja siit ylöspäi, tiätte kyl, ja jätkän käsi mun housuis, tiätte kyl, ja ei vittu et hävetti ku koitettii just rauhotella M:ää koska A ei ollu vielkää tullu ja kello läheni jo 4, kai?

Sit reilu tunnin aja käytii vuorotelle tupakal ja istuttii keittiös ja sit 5 jälkee jätkä meni makaa patjalle, joka oli olkkarin lattial. Sit sain M:n hyväksyy et jos hän on A:lle menos hänen kannatti venata et kello tulee edes 7 ni siel vois olla joku hereilki päästääs M sisälle. Sit K nousi ylös ja "sälytin" M:n seurana olemisen hänelle ja menin jätkän vieree istuu.

"Mä voin kyl lähteekki ni voit jutella muide kaa ja sillee et voin kyl lähtee." Meinas tulla itku mut lopult sain jätkä jäämää "yöks" ja menin hänen viereensä makaa koska väsytti ihan vitusti.

Sit joo siinki tapahtu kaikkee mut nii pientä et en ny kerro. Sit jossai vaihees M tuli viel mun viereeni ja saatiin peitto ja alettii nukkuu. Oli kyl ihan paras paikka nukkuu ku jätkä kiersi viel kätensä mun ympärille, otti mua kädest ja aws aina välil suuteli mua niskaa kunnes molemmat nukahdettii.

Sit heräsin tunnin päästä 6.50 ku jätkän kännykkä herätti mut sammutin sen. Seuraavaks hänelle soitti joku mut hiljensin sen. 8 aikaa sain tarpeekseni kännykän tärinästä ja koitin si herättää jätkän ja ku se ei onnistunu ni uhkasin et meen pöllii sen rahat. Jätkä havahtu, otti mun kännykän ja laitto sen piiloon patjan alle. Joo no sit siit alko "tappelu" ja lopult menin si hajareisi istuu jätkän selkää et sain sen pidettyy paikallaa ja kaivoin kännykkäni itelleni.

Luovutin, menin takaisin jätkän viereen makaa kasvot häntä kohti kuunnellen tasaisin välein tärisevää kännykkää ja näi jatku 20 vaille 9 asti ku jätkäki heräs iha lopullisesti. Sillo jätkä lopulta vastas puhelimee ja sammutti herätykset.

Sit vähä aja pääst menin pesee naamani vessaa ja jätkä pisti kenkiä jalkaansa eteises lähteeksee ja si jotai si juteltii ja si jätkä halas mua ja suuteli mua iha kunnolla. Olin sulaa vahaa, viimestää sillo. Sit E ja K lähti, mä seisoin edellee vessan ovel jätkän sylis ja niien lähtö meni si vähä ohi ku heitettii just jotai läppää siin ja joo.

Sit pyysin jätkän nron ja sain sen. Istuin sängyn nurkas joka oli huoneen keskel ja jätkä si anto lapun mulle ja jäi seisoo(?) mun taakse ja jotai just halaili mua jne jne.Sit 9 jälkee jätkä lähti ja jäätii sit M:n kans juttelee kaikkee ja tekee myös lähtöö.

About 20 yli 9 aikaa huomasin jätkän unohtaneen korunsa luokseni. Laitoin siit sit viestin hänelle ja si lähettii M:n kans.  Heitin M:n kotiin ja juteltii koko matka bileistä jne. M:n luona katsoin viestit, jätkä oli vastannu ja A lähettäny viestin. Lähdin takas kämpälle, koska A oli pyytäny päästä yöksi, hänellä oli riitaa äitinsä kans.

Vähän aikaa siivoilin söin ja nukuin kämpällä. Sit raportoin tapahtumista S:lle ja sillee vietin rennon päivän, vähän juttelin jätkänki kaa fbs. 21 jälkee A tuli käymää, hän oli sopinu äitinsä kanssa eikä siis ollu tulossa yöks. Hän oli hetken aikaa, kerroin hänelle tapahtumien pääpiirteet, alko kyl vähän hävettää ku aatteli mitä oli tehny. Eipä sille enää mitää voinu ja kuitenki kaikesta nautin, kivaa oli ja mistään ei tullu sellane olo et ois menty liia pitkälle.

Aivan helvetin mahtava pe-la, tää oli yks ikimuistoisimmista bileistä joihin oon osallistunu. Mulla oli ainaki hauskaa ja hyvä fiilis koko aja eikä muillakaa näyttäny tylsää olevan. Vitun mahtavaa!!!

Musiikkia.

Mä sit varotin. Oikeesti. Sanoin et on vähintään K15 juttua, vaik kaikkiha me kehitytää omaa vauhtia. Huomioikaa sit et olin kunnolla kännis, tällasta ei todellakaa olis tapahtunu selvinpäin. Yöl tapahtu nii paljo et en kaikkea pysty ees kertoo mut täs pääpiirteet. Ihan helvetin kivaa ihanaa mahtavaa hauskaa, oon oikeesti niin iloinen et kaikki se tapahtu vaik välil nolottaaki! Lisää näitä mukavia iltoja kiitos!

Karttakin uupuu

Uskonto. Jumala. Taivas vaiko Helvetti? En tiedä uskonko itse mihinkään. Haluaisin uskoa Jumalaan, että jokin korkeampi voima huolehtii minusta. En kuitenkaan pysty ymmärtämään, miksi Jumala, jonka pitäisi olla lämmin ja välittävä Isä antaa jotain tällaista tapahtua lapselleen. En vain pysty siihen.

Enkeleihin minä uskon, jollain tasolla. Uskon, että meillä jokaisella on oma suojelusenkeli, joka valvoo meitä ja pelastaa meidät itseltämme ja muilta, jos aikamme ei ole vielä koittanut.
En kuitenkaan usko, että enkelit ovat jotain konkreettista, kuten hahmoja, vaan uskon, että enkelit ovat osa ajatuksiamme.

He sanovat kaikki varoittavat lauseet, kun lasket terän ihollesi, kun kaadat lääkkeitä kädellesi, kun painat kasvosi veteen liian kauaksi aikaan. He sanovat kaikki toivoa herättävät lauseet, kaikki huomiseen kannustavat ajatukset.

Uskon, että heidän ansiostaan olen usein laittanut terän pois, lääkkeet takaisin purkkiin, nostanut kasvoni vedestä. Uskon että enkelini toimii henkivartijanani, että hän estää minua painamasta terää syvemmälle. Hän estää minua kävelemästä auton alle. Hän estää minua ottamasta yliannostusta.

Mutta silti enkelinikin on varmasti huomannut minun kaipaavan pois. Hän on yrittänyt puhdistaa päätäni tummuudesta, mutta se ei ole ollut helppoa. Suojelusenkelinikin on ollut pakko huomata, että haluan mummun luokse, pois nykyisyydestä. Aikaan ja ikuisuuteen, paratiisiin.

Musiikkia.

~~~

Mul on paratiisiin matka, mut karttaki uupuu.
Oma polkus alkaa heti ku haluut muuttuu.
Se riippuu tahdot sä.
Siin on ero kuunteletko vai kuuletko, näätkö vai katsotsä.
Kauniiseen päivään mä aamulla heräsin,
vaik pehmeimmän ihmisen kieli on terävin.
Mistä peräsin on angsti ja kateus,
ku tää on kaunis ku Pohjanmaan lakeus.
Hartioilla maailma, ja siin keskellä koti.
Kysy vaik isovanhemmilt, tää on hetkessä ohi.
Liian moni katumust viime hetkellä poti,
joten arvosta asioit mitä hetkessä oli ja on.
Elämä on arvaamaton. Jos se tyhjältä tuntuu niin täytä se.
Jokainen hetki on korvaamaton. Älä kuluta aikaas vaan käytä se.

Tähtitaivas kattona, asvaltti mattona, kuljen minne nenä vie.
On määränpääni mikä lie, aina matkalla paratiisiini.
Eikä se oo täällä, täällä maan päällä, vaan se on pään sisällä.
On paratiisi pään sisällä, on paratiisi pään sisällä.

~

Elämä on kaunis, hauras olento. Kynä iso, ote pieni ja hento.
Jälki on syvä ja inkki on valuvaa, se elää joka haluaa.
Siis keltaiset tiilesi etsi, istu, ajattele, rauhotu ja keksi.
Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

Pian

Kerroin suunnitelmani mummulle, vaikkei hän sitä varmaan kuullutkaan. Nyt se tuntuu paljon todellisemmalta. Itkin puoli tuntia kun pääsin mummun haudalle, kerroin suunnitelman ääneen itkun välistä. Minun on niin ikävä häntä, haluan vain päästä takaisin hänen luokseen.

Kuvittelen tilanteet ilman minua, miten äiti herää aamulla ja keittää kahvit herättämättä minua, miten hän tekee vähän liian vaikean sudokun itse kysymättä minulta.
Kuvittelen, kuinka kaverit juttelevat koulussa ruokailussa, kuinka he myöhästyvät tunneiltaan ja keksivät opettajille tekaistuja selityksiä opolla käymisestä.
Kuinka opettajat raivostuvat myöhästyjille, kuinka he hiljaa mielessään jo tietävät ettei tuo oppilas osaa ainetta tarpeeksi hyvin ja yrittävät opettaa paremmin.
Kuinka psykologi saa auttaa uutta ihmistä 4 uudella ajalla, koska minä en jaksanut, kuinka hän voi antaa samaa tukea toiselle sitä tarvitsevalle, mikä minutkin auttoi kevään yli.

B, S, K, E ja A, teidän elämästänne tulee parempi. Olen todella pahoillani teille siitä, että tutustuin teihin, tämä piipahdus elämässänne oli väärin teitä kohtaan, saatte turhaa surua minun vuokseni. Teidän pitää ymmärtää, minä yritin, en vain jaksanut. Olin liian heikko, liian ujo, liian herkkä.

Päivä ei ole vielä tänään. Se on pian. Enää hetken olen täällä ja aion nauttia ajastani niin paljon kun vain pystyn. Aion sopia kaikki erimielisyydet, aion pyytää anteeksi, kertoa kuinka tärkeitä läheiseni minulle ovat, halata heitä vielä viimeisen kerran.

Musiikkia. I'm not insane.

Ikävä sinun luo <3 part.2

Jatkuu.
Koulun alkaessa elämä jatkui, kuten siihenkin asti. Joskus olin silloisella parhaalla ystävälläni viikonloput, joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi.

Minulla ja iskällä on lähes aina ollut jäinen suhde, en ole koulun alkamisen jälkeen oikein välittänyt hänen seurastaan. Syynä oli lapsena saadut mustelmat, koulu ja läksyt antoivat syyn olla yksin.

7 luokan keväällä sain tarpeekseni iskästä. Aloin jäämään illalla mummulle, kun iskä tuli hakemaan. Jäin yöksi viikonloppuisin tai menin kotiin äidin kyydillä yöllä. Vaikuttihan se kouluun, kun joka ilta valvoin 1 asti yöllä, mutta minun asemassani se oli paras vaihtoehto.

Mummu ei oikein tykännyt siitä, että jäin arkisinkin illaksi mummulle. Hän kyllä huomasi minun olevan väsynyt, mutta mitä hän minulle mahtoi, itsepäinen kun olen. Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vähemmän minä vietin mummun kanssa aikaa, vaikka mummulla olinkin lähes koko ajan. Se oli mummulle kova paikka.

Usein koulusta tullessani hän kysyi, miten koulussa meni. Minua kaduttaa, kuinka vastasin hänelle. Tiuskaisin vain 'hyvin', vaikka oikeasti en olisi halunnut mennä kouluun enää ollenkaan, joka päivä oli inhoamiani aineita ja kiusaajat levittivät yhä enemmän vääriä juttuja minusta luokallani. Hän olisi vain halunnut tietää, mitä minulle kuuluu. Vastatkaa kunnolla kysymyksiin, kun vielä voitte ettei teidän tarvitse katua.

Lukion alkaessa muutin Treelle ja tulin kotipaikkakunnalleni viikonloppuisin. Usein jäin mummulle yöksi (menin suoraan mummulle), koska lukio todella uuvutti minut, nukuin vaikka lattialla jos en muualle mahtunut. Joskus menin yöllä äidin kanssa kotiin nukkumaan ja lähdimme aikaisin aamulla takaisin mummulle töihin.

Viime jouluna mummun terveys huononi huomattavasti. Hän oli pari vuotta aikaisemmin saanut huomaamattoman sydänkohtauksen ja joutunut pariksi viikoksi sairaalaan. Lääkitys uusittiin ja tuntui jo, että mummu voisi paremmin. Joskus tuli päiviä, jolloin mummu oli todella uupunut eikä jaksanut tehdä ruokaa, mikä oli aina ollut hänen tehtävänsä, hän oli sen itselleen ominut. Silloin hänen sairautensa muistuttivat taas huomattavasti olemassaoloistaan.

Jouluna 2012 sukulaiset kokoontuivat taas mummulle syömään jouluruokia, kuten joka vuosi. Istuimme syömässä, minä mummun vieressä. Jossain vaiheessa mummulta loppui puhti, hän hengitti raskaasti ja heilui hengityksen tahtiin. Häpeän todella, etten itse heti huomannut vaan tätini, mummun tytär. Luulin itse, että kohtaus menee ohi, kun hetken odottaa, mutta olin väärässä: hetken kuluttua mummua talutettiin sänkyyn makuulleen ja hän pyysi nitron, mitä hän ei suostunut ottamaan kuin pakon edessä. Se oli lopun alkua.

Tammi-helmikuu meni minulta oikeastaan sumussa. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Mummu oli huonossa kunnossa, hänellä oli koko ajan flunssa ja hän nukkui todella paljon ja jätti normaalit tehtävänsä muille. Se masensi minua yhä enemmän, kun ymmärsin mumun oikeasti olevan huonossa kunnossa.

Helmikuun lopussa juttelin äidin kanssa puhelimessa jälleen niitä näitä ja jossain vaiheessa keskustelu siirtyi mummuun. Äiti kertoi kotisairaanhoitajan kysyneen, haluaako mummu elvytystä tilanteen vaatiessa. Kysymys tuli minulle aivan puskista, luulin että mummun väsymys johtui vain pitkästä, rankasta talvesta, yöllä oli todella kylmä eikä se auttanut mummua nukkumaan öisin.

Silloin aloin jo valmiiksi suremaan mummua. En puhunut asiasta kenellekään, pohdin ja mietin vain mielessäni, miten voisin mummua vielä auttaa, jottei hän jättäisi meitä, minua, vielä. Otin viikonloppuisin mummunkin tehtävät hoidettavaksi, jotta hän saisi rauhassa levätä. Luin aamulehteä hänelle, sillä hän ei sitä enää itse jaksanut, vaikka olisi halunnut uutiset kuulla, ja tallensin vanhoja suomifilmejä digiboksille, että mummu voisi katsoa niitä sitten, kun jaksaa. Niitä on edelleen tallennettuna, kukaan ei ole niitä katsonut tai poistanut.

Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni enkä näe tekstiä kunnolla. Lopetan tähän tällä kertaa ja koitan lähiaikoina kirjoittaa maaliskuun tapahtumat ylös, vaikka se tuleekin olemaan todella vaikeaa.

Ikävä sinun luo <3

Tästä tulee luultavasti ennemminkin muistopostaus kuin infopostaus, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Mummuni oli minulle todella tärkeä ihminen. Hän käytännössä katsoen kasvatti minut ja pikkuveljeni, koska äiti oli päivät ulkona töissä ja isä joko koulutuksessa tai töissä.
Olin 4v, kun menin päivähoitoon, pikkuveljeni tuli hoitoon pari vuotta minun jälkeeni puolivuotiaana. Siihen asti olin mummun hoidossa joka päivä (äiti oli/on mummulla töissä).

Koulun alkuun asti normaali arkipäivä oli seuraavan lainen: aamulla ~8 aikaan päiväkodille äidin kyydillä (iskä on aina lähtenyt kotoa ennen 6 aamulla) ja illalla 4-5 aikaan mummulle äidin hakemana. Mummulla me pääsimme usein mummun kattamaan pöytään syömään perunoita ja kastiketta.

Mummu keitti aina perunoita. Mummun kuoleman jälkeen yksi eniten kaipaamistani asioista on ollut tunne, kun kävelet keittiöön ja näet mummun hellan edessä keittämässä perunoita. Se oli sekoitus turhautumista ainaisiin perunoihin, mutta myös turvallisuuden ja muuttumattomuuden tunne.

Muutaman tunnin vietimme mummulla arkisin kunnes iskä tuli hakemaan 6-7 aikaan kotiin. Äiti jäi vielä illaksi mummulle lypsylle ja tuli vasta yöllä kotiin nukkumaan.

Viikonloppuisin lähdimme yleensä aamuisin äidin kanssa mummulle, joskus tulimme vasta päivällä iskän kyydillä. Päivät vietimme mummun kanssa (äiti oli taas töissä), katselimme televisiota, leikimme mummun neuloessa tai tehdessä ruokaa. Illalla iskä tuli taas hakemaan. Joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi, yleensä lauantaisin sillä se oli mummun saunapäivä ja rakastin pienempänä
käydä saunassa, etenkin mummun kanssa.

Yksi muistoni mummusta on, kun hän istuu keinussa pyöritellen peukaloitaan ja laulaa minulle Rosvo-Roopea. Pidin siitä laulusta jo pienenä ja mummu joutui usein laulamaan sen minulle monta kertaa. Äiti ei kauheasti tykännyt kun mummu sellaista laulua minulle lauloi, mutta kun minä siitä pidin niin mummuhan lauloi.

Lopetan tähän tällä erää, sillä muistojen kirjoittaminen on edelleen vaikeaa enkä itkultani näe enää tekstiä kunnolla. Sinulle mummu haluan sanoa sen mitä en ikinä saanut ääneen sanottua mutta toivon sinun sen tietäneen: Minä rakastan sinua. Minun on ikävä sinua.