Puhdistus

Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.

Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.

Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.

Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.

Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.

Tavoittamattomissa.

Hävinnyt. 

Liian loukkaantunut. 

Pirstaleina

SE pyörii taas mielessäni. Itsemurha. Kaipuu jonnekin muualle. Pois tästä hetkestä.

Itken. Paha olla. Tekisi mieli syödä taas itseni ähkyyn ja oksentaa sitten kaikki ulos. Näännyttää itseni nälkään sen jälkeen. Kiduttaa itseäni.

Viiltely. Saisinko? Edes yhden? Ranteeseen. Valtimon kohdalle. Tai kaulaan. Vain yksi. Kiltti.

Hajoan.

Missä kaikki ovat, kun tarvitsen heitä?

Missä he ovat, kun tarvitsen jonkun pitämään minut koossa?

Auttakaa.

unia

Taas outo uni.

Menin käymään yläasteellani, en tarkkaan muista miksi. Tiellä, joka johtaa koululle, oli n. 10v poika ja koira, jolla oli talutushihna kaulassa. Hihnan toinen pää oli sidottu autoon ja poika istui autossa. Hän siis vei koiran lenkille auton avulla. Samalla poika söi jotain.
Kun pääsin koulun pihaan, poika oli koiran kanssa siellä. Vasta siellä näin tarkasti, ja todistin aavistukseni, että poika söi koiraa. Ja silti koira oli elossa.
Jotain tapahtui, veljeni tuli paikalle ja poika alkoi muutaman muun kanssa kiusaamaan häntä. Sain heidät lopettamaan ja poika palasi syömään taas koiraansa, joka oli kiltisti odottanut paikallaan.
Sisällä näin I:n ohimennen. Yritin soittaa eläinsuojeluun, mutta puhelin ei toiminut.

Heräsin.

Selitykset:

Koira: Talutushihnassa oleva koira viitta alistuneisuuteen.

Syöminen: on tarpeiden tyydyttämistä.

Päiväkoti meininkiä

Jokin napsahti päässäni. Nielin kolme levyllistä Mirtazapineja ja huudoin ne Bayleysilla alas. 11 lähtien join, minulla oli taas mukanani pullo, johon olin sekoittanut viinaa. Ja silti esitin, että kaikki on hyvin. Jopa tänne. Olin alkoholin vaikutuksen alaisena koulussa, taas, ja silti esitin, että kaikki on hyvin.

Oksensin 7 aikaan koko vatsan tyhjäksi. Silti pelottaa nukahtaa. Lääkkeet ehtivät jo hajota, alkoholia on silti veressä. Pahimmassa tapauksessa minulla on vielä lauantainkin lääkkeistä jämiä suonistossani. Jos en herää?

En minä halua kuolla. Minulla on hetkiä, jolloin haluan kuolla, mutta pääasiassa haluan taistella. Pohjimmiltani minä olen taistelija. Haluan voittaa, olla paras.

Elämä ahdistaa. Liian monimutkikasta. Haluan takaisin päiväkotiin leikkimään pegasoksia.

do i belong here?

Putosin taas. Itken taas silmät päästäni, vaikka luulin selviävänäni nyt ihan hyvin. Riita L:n kanssa. Taisi välit jäähtyä aika paljon.

Vituttaa. Taas kun sanoin mielipiteeni yhden ainoan kerran niin siitä tuli riita. Pakko alkaa pitämään oma pää kiinni. Sopeutua, vaikka muut ei yrittäisikään.

Menin sorkkimaan muurahaiskekoa. Revin vanhat haavat auki. Pyysin M:ltä anteeksi. Myöhäistä.

Pikkujoulut on peruttu. Ainakin mielessäni. Minä en niitä ainakaan pidä, koska sinne ei olisi muita tulossa kuin E, K, N, S ja pari muuta. Turha nähdä vaivaa, jos niistäkin tulee samanlainen floppi kuin kaikesta muustakin.

Haluaisin viiltää. Avunhuuto viestiä en voi lähettää kenellekään. T:n kanssa ollaan kavereita, mutta en halua hänelle puhua näistä asioista enää. K ei vielä voi puhua kanssani. E, en tiedä. Hän varoitti L:stä, mutten ottanut neuvosta vaaria. Muita ei ole.

Itsemurha palasi taas ajatuksiini. Luulin, että se jakso meni jo, että pääsin siitä taas hetkeksi eroon.

Mietin Acutaan menoa vakavissani. Tiistaina on Studiamessut, ehkä niiden jälkeen voisin mennä. Jos pääsisin Niemeen ja olisin siellä viikon verran, lääkärikäynti jäisi välistä. Jos menen vasta psykologi käynnin jälkeen, koeviikko menisi sivu suun, mikä tarkoittaisi jälleen uusintoja. Toisaalta YHn koe on pieni ja äidinkielen koe menee helposti. Fysiikan kokeen voisin tehdä koeviikolla toisena päivänä, joten sekin olisi hoidossa.

Joo. Jos nyt selviän sinne asti, menen 10.12. itkemään Acutaan elämän paskuutta hyvin aikuismaisesti ja hankkiudun Niemeen.

Nyt vedän pään täyteen alkoholilla ja lääkkeillä ja nukun.

"Viillä. Viillä. Viillä. Yksi viilto. Se riittää. Satuta itseäsi. Satuta! Se on oikein sinulle. Sinä satutat muita, mikset itseäsikin. Viillä! Uusi arpi revittäväksi. SATUTA ITSEÄSI!" 

Ole hiljaa.

Musiikkia.

ÄRSYTTÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Helvetti!!!

Menee hermot L:ään. Hän itkee minulle että kaverisuhteet on ihan pilalla. VITTU. En minä voi sille yhtään mitään. Jos ihminen ei osaa sopeutua elämään muiden ihmisten kanssa samassa yhteiskunnassa tai ei osaa katsoa omaa napaansa kauemmas niin ei sitten. Mutta turha muille itkeä, miksei ole kavereita.

Kompromissi. Elämässä tarvitaan kompromisseja. Pitää osata joustaa. Ajatella asioita muidenkin kannalta, ei vain omaa mielipidettään. Ottaa huomioon muidenkin mielipiteet. En minä huuda seksuaalistasuuntautumistani kaikille, en minä pakota heitä hyväksymään sitä. Se on minun oma asiani, eikä se kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Jos se jonkun mielestä on väärin, niin pitäköön mielipiteensä itsellään.

Olisin ollut 3 vuotta sitten kiitollinen, jos olisin "joutunut" laitokseen. Olisin todella tarvinnut ammattiapua. Olisin tarvinnut 24/7 valvontaa. Tietenkin jos olisin laitokseen joutunut, eroon perheestäni arki päiviksi, se olisi tuntunut pahalta. Mutta olisin osannut sopeutua. Tieto siitä, että mitä nopeammin paranen, sitä nopeammin pääsen palaamaan normaaliin elämään olisi antanut minulle puhtia parantua. olisin toiminut paikan sääntöjen mukaan, yrittänyt tehdä kompromisseja ohjaajien kanssa, jne. Ymmärrän hyvin etten tiedä, millaista "paskaa" on olla laitoksessa, mutta olisin selvinnyt todella paljon pienemmällä pahalla kuin nyt.

Katso peiliin. Tekisi niin mieli sanoa L:lle katso peiliin. L on avunpiirissä. Hän on laitoksessa, jossa häntä valvotaan, jossa olisi ihmisiä jotka kuuntelisivat. Hän käy terapeutilla, mikä on todella kallista. Miksei hän ota apua vastaan? Miksi hän pitää kaiken paskan itsellään? Miksi hän ei yritä edes tehdä kompromisseja?

Jos potkaisisit sitä joka on vastuussa ongelmistasi, 
et pystyisi istumaan moneen päivään. 

Koko tekstiltä meni pohja. Kirjoitin kaiken mitä mieleen tuli. Ärsyttää vain, kun toisille tarjotaan apua ja he eivät ota sitä vastaan. Ärsyttää aivan helvetisti! Terapia on kallista, eikä heidän tarvitse maksaa siitä mitään. VITTU.

muistio itselleni:
Elämä on epäreilua. Älä itke. Ota rusina, syö se ja mene sitten oksentamaan. Elämä potkii sinua päähän nyt ja aina, sinun pitää vain oppia puolustautumaan, huomaamaan valo risukasastakin.

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Kerta kiellon päälle

En tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että olen kertonut teille vain pieniä rippusia päivistäni. Vain niistä hetkistä kun en ole miettinyt huomista.

Minulla on mennyt huonosti. Koko ajan. Marraskuu on ollut helvetillistä tarpomista. Olen päässyt 2 askelta eteenpäin, seuraavassa hetkessä 3 askelta taaksepäin. Olen vajonnut aina vain enemmän.

Koitan pitää muita hengissä oman hyvinvointini kustannuksella. Tätä psykologini on sanonut jo pitkään. Olen itse sairas, olen sairastunut masennukseen ja silti yritän auttaa muita. Minun voimavarani vähenevät koko ajan, mutta silti käytän vähäiset voimavarani ennemmin muiden pinnalla pitämiseen kuin itseni.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Minun pitäisi hoitaa ensin itseni kuntoon, että pystyisin auttamaan muita paremmin. Muita vain on helpompi auttaa, muissa näkee sen kohdan, joka vaatii muutosta tai helpotusta. Itsessään niitä kohtia ei jaksa alkaa etsimään.

Juttelin E:n kanssa tänään. Yritän todella palauttaa välimme samanlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Se kuitenkin kestää, luottamusta ei paikata hetkessä. Toivottavasti ymmärrän pian mitä olen menettämässä ja unohdan kaiken, mitä olen välillemme koonnut.

T on kusipää. Suoraan sanottuna. Ja silti pidän hänestä vitusti liikaa. Häntä ei kiinnosta vittuakaan olenko ylipäätään elossa. Hän ei ole ottanut mitään yhteyttä pe-la yön jälkeen. Yritän unohtaa hänet, poistin hänen viestinsä ja koitan olla puhumatta hänestä. Hän on vain haitaksi minulle. Narsisti.

Tupakointi tauko on nyt kestänyt 5 päivää. Ahmiminen on lisääntynyt 5 päivän aikana todella paljon. Oksentelu alkoi taas. Addiktiosta toiseen. Nyt pitäisi vain päättää, kumpi on vaarallisempi.
Bulimia vai tupakointi?

Viiltely on mielestäni pysynyt aisoissa. Tänään en viillä ilman hyvää syytä. Reiden viillot ovat tulehtuneet, pitäisi varmaan näyttää niitä lääkärille tai terkalle.

Itsemurha pyörii mielessä, mutta tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto. Oikeastaan mietin miten pohjalla oikeasti olin eilen, kun kuolema oli hyvä vaihtoehto. Pyrin imemään hyvästä olosta voimaa, jotta selviän tulevista kerroista, kun haudon itsemurhaa. Niemi on edelleen vaihtoehto, mutta suostun menemään sinne vasta, kun en selviä ilman ammattilaisten apua.

9.12. on lääkärille aika, jossa katsotaan Mirtazapinin toiminta ja puhutaan muutenkin lääkityksestä. Lisäksi psykologi ottaa yhteyttä lääkäriin kertoakseen mielipiteensä, mikä on: "lähete Niemeen".
10.12 on uusi psykologi aika, vaikka tämän päiväisen piti olla viimeinen.
16.12 on kuraattori, jonka kanssa puhutaan opiskelusta.

Jep. Tänään on ollut pääasiassa hyvä päivä. Tämän päivän ansiosta jaksan taas pari päivää.

Musiikkia.

~ I suffer to survive
I gotta gotta gotta stay alive
I hear the battle cries
The fists are in the sky
I know what I'm fighting for ~

Tekopyhää

L pyysi terää. En. En halua viedä sitä hänelle. Periaatteessa, jos veisin terän hänelle, antaisin hänelle luvan viiltää. Luovuttaisin hänen kohdallaan. En uskoisi, että hän voisi selvitä tästä, että olisi aivan se ja sama viiltääkö hän vai ei, ei hän kuitenkaan tule selviämään.

Miksei hän saisi viiltää? Koska hän ei pysty tai osaa rajoittaa sitä. Kun hän viiltää, hän viiltää syvälle ja niin useasti, että hän saa veren vuotamaan. Vuotamaan niin paljon, että käsi puuttuu, että veri vähenee kehossa.

Osaanko minä muka rajoittaa? Mielestäni kyllä. En tavoittele viiltämisellä kuolemaa. Tavoittelen vain kipua, syytä itkeä. Oikeutta itkeä kivusta, jonka voin jotenkin todistaa itselleni.

Viilsin viimeksi eilen. Miksi? Huvikseni. Koska minulla oli mahdollisuus. Miksi pystyn lopettamaan tupakoinnin, mutta en viiltelyä? Kumpi niistä onkaan vaarallisempi? Tupakointi lyhentää elämääni 10 vuodella, viiltely voi lopettaa sen tähän hetkeen. Minä tiedän, että pystyisin lopettamaan viiltelyn, että voisin elää ilman sitäkin. Nyt en vain halua, sillä haluan itkeä tämän pahan olon ulos minusta. Sitten kun olen itkenyt, sitten lopetan. Keskeytän, ainakin hetkeksi.

Päivä historiassa

Itkin koko fysiikan tunnin. Kävin tunnin aikana 3 kertaa vessassa rauhoittumassa ja kuivaamassa kyyneleet.

Tuli taas pienimuotoinen riita L:n kanssa. Sanoin pahasti, todella pahasti. En ymmärrä, miksi sanoin niin. En ajatellut ollenkaan lähettäessäni sen viestin. Toivottavasti hän ymmärsi etten oikeasti tarkoittanut sitä.

Koko päivän 13-17 minä itkin. Tai yritin itkeä. Itku jäi kurkkuun, kyyneleet haihtuivat.

15 aikaan L soitti. Kyyneleet. Tuli taas niin paska olo hänen puolestaan. Hän ei saa kirjoittaa blogia, en kestäisi sitä enää. Hänellä on käytössä netitön kännykkä, en kestäisi sitäkään. Joku kyttää häntä koko ajan, en luultavasti kestäisi sitäkään.

Olin A:n ja P:n kanssa leffassa. Ennen leffaa oloni oli huono. En olisi jaksanut mennä leffaan. Leffan jälkeen rentouduin. Heidän jatkuva vitsailunsa teki hyvää, minäkin nauroin oikeasti.

Olotila? Väsyttää. Viiltelin 23 aikaan. En tiedä miksi. Viiltelin, koska pystyin siihen. Nyt käteen sattuu, se puutuu vähitellen. Veri vuotaa ja minua hävettää. 

4. päivä polttamatta. Tuntuu helpolta fyysisesti, mutta koko ajan tekee mieli polttaa. Minulla ei ole minkään muun laisia vieroitusoireita, kuin vain kaipuu siihen tuttuun toimenpiteeseen. Aski taskusta, tupakka askista, aski taskuun, tupakka huuleen, sytkä taskusta, tupakan sytytys ja ensimmäinen henkäys. Kaipaan sitä.

Anteeksi, että tästä tuli tällainen rikkinäinen teksti. En jaksa nyt keskittyä.

Failure

Lukio pidentyi 3,5 vuoteen. Kirjoitan keväällä vain fysiikan, lyhyen matematiikan ja äidinkielen. Syksyllä kemia, englanti ja biologia.

Luuseri. En pystynyt edes kirjoittamaan keväällä. Helvetti. YO-juhlat syksyllä. Ketään ei kiinnosta kirjoitanko vai en. Jos olisin kirjoittanut keväällä, useammat olisivat kiinnostuneet. Nyt korkeintaan lähimmät sukulaiset kiinnostuvat.

Nyt ahdistaa. Luin L:n blogin parin päivän tauon jälkeen ja tuli todella paska olo. L voi huonosti ja se on suurimmaksi osaksi minun syyni. Minun syyni.

Viiltely. Pakko. Ehkä.

Loputonta

En osaa kirjoittaa olostani. Olen... väsynyt? Kyllästynyt? Ei vain kiinnosta. Huomenna pitäisi raahautua kouluun 9.45. Saanko jäädä vain kotiin nukkumaan?

En jaksaisi mennä esittämään opettajille, että "hei joo mua kiinnostaa iha vitusti liikaa olla tääl teiän mollattavana" tai muille opiskelijoille, että "ei emmä huomannu ku tuijotit taas mun arpia tai läskejä, ei, en huomannu ku aloit supiseen kaveris kaa heti ku näit mut".

En vain jaksaisi mennä ulos, pois oman kodin turvasta, muiden ihmisten arvosteltaviksi. "Arpia, hän on heikko, eikö häntä yhtään hävetä näyttää noin sotkuiselta."

Hävettää. Minua hävettää näyttää tältä. Minua hävettää näyttää näin läskiltä. Minua hävettää arvet käsissäni, reisissä, kyljissä. Hävettää näyttää aivan hakatulta mursulta. Kuinka ylipäätään olen joskus voinut kuvitella, että joku voisi kiinnostua minusta? Miten sekaisin ihmisen pitää olla, jotta hän kuvittelee terveen ihmisen kiinnostuvan hakatusta mursusta?

Loppuuko tämä koskaan? 

Tapa itsesi. 

Ei ole muuta tapaa.