Olen taas niin masennuksen kourissa. Taistelen itseäni vastaan, etten kaiva terää esille ja viillä. Minä häpeän arpiani, ne eivät ole luonnollisia, ne suorastaan huutavat olevansa epäaitoja, vihan ja surun tekemiä.
Haluaisin puhua, saada kontaktin toiseen ihmiseen. En jaksaisi olla yksin ajatusteni kanssa. Odotan taas, että kännykkä ilmottaisi viestistä, kommentista FBssä, tykkäyksestä Instassa. Jotain edes! Eikö kukaan todella muista, että minäkin olen olemassa, myös viikonloppuisin?
Olen nyt ollut 28 tuntia mummulla. Siitä ajasta olen nukkunut 13 tuntia. Silti olen väsynyt. Helvetti.
Äiten kanssa en ole ehtinyt puhua juurikaan. Pääasiassa aina, kun olemme olleet kahden, hän on kertonut viikostaan, miettinyt mitä tänään pitäisi tehdä ja puhunut pikkuveljenikin ongelmat samalla istumalla.
Haluaisin kertoa äidelle kaiken, niin kuin pienenäkin tein. En vain pysty siihen enää, jokin minussa ajattelee tuottavansa pettymyksen äidelle, jos kerron kaiken.
Esimerkkinä tupakointi. Äite ei tiedä, että poltan, viikonloppuisinkin olen onnistunut välttämään kiinni jäämisen. Eihän se toisaalta enää äidelle kuulu, olen täysi-ikäinen, joten saan itse päättää. Äiden mielipide on kuitenkin aina tärkeä, eikä hänelle haluaisi tuottaa pettymystä tai saada häntä huolehtimaan.
En tiedä mitä voisin tehdä. Ahdistaa. Mielummin kertoisin, kuin jäisin ns "kiinni" polttamisesta. Se kuitenkin olisi jotenkin jalompaa tai moraalisesti oikeammin.
Äh. Annan asioiden olla ja menen nukkumaan. Vältän itseni mollaamisen ja satuttamisen. Vältän ahdistuksen. Vältän muut ihmiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti