30 päivää

Tänään on 30. päivä ilman tupakkaa.

Valehtelen.

14.2. poltin yhden, ahdisti ihan helvetisti kaikki.

Tiesittekö että nikotiini lisää dopamiinin määrää aivoissa?
Dopamiini on keskushermoston välittäjäaine joka vaikuttaa aktiivisuuteen ja liikkeeseen. Se saa ihmisen tekemään, vaikuttaa ihmisen liikkeisiin (estää mm kouristuksia) ja myös virkistää nostamalla sydämen sykettä ja verenpainetta.

Dopamiinin lisääntyminen aivojen ns. mielihyväalueella saa aikaan mielihyvän tunteen joka on tuttu monelle tupakoijalle. Lisäksi dopamiini patistaa ihmisen tekemään jotain, "antaa" ihmiselle viitseliäisyyttä tehdä jotain. Tämä nikotiinin vaikutus on siis samankaltainen kuin masennuslääkkeiden toimintaperiaate.

Älkää ymmärtäkö väärin, en suosittele tupakoimista kenellekään. Kaikkien pitäisi tietää että tuon yhden hyvän mukana tulee miljoona pahaa, kuten riippuvuuden aiheutuminen elinikää lyhentävään savukääryleeseen jonka ainesosia käytetään myös mm. rotan- ja hyönteismyrkyissä.

Itsellä on eniten ikävä itse tapaa. Välillä ajaessa avaan ikkunan automaattisesti, ennen kuin tajuan ettei minulla ole tupakkaa. Leffan jälkeen kierrettään nykyään sisäkautta autolle koska minulla ei ole tupakkaa jota polttaa matkalla autolle. Veljee lähden pakkasella hakemaan 15min myöhemmin koska ikkunoita ei enää tarvitse sulattaa auki.

Minun tekee helvetisti mieli tupakkaa.

Ja toisaalta, tekee helvetisti mieli viiltää.

Kumpikin sai nyt jäädä.
Pidän molemmat aisoissa, en enää alistu niille vaan päinvastoin.

.
.
.

En usko tuota itsekään.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Mieli muuttuu, niin minäkin

Jep jep.. muutoksia ilmassa.

Tänään oli aamulla Hallituskadun psykiatrisella psykiatrille aika. Psykiatri oli puoliksi venäläinen, huonosti suomea puhuva nainen, joka oli jopa minua lyhyempi. Tunsin itseni jättiläiseksi seisoessani hänen vieressänsä.

Käynti nyt oli mielestäni täysin turha. Hän vain kyseli perustietoja lapsuudestani, "masennukseni alkuajoista", syistä ynnä muusta, minkä olen jokaiselle minua hoitaneelle henkilölle kertonut. Ainut asia, jonka kerroin hänelle, mutta en muille, oli koulukiusaaminen. Tosin en tiedä onko sillä nykyiseen tilaani mitään vaikutusta. Ehkä on, ehkä ei.

Psykiatrin jälkeen menin kaupan kautta kotiin. 14 jälkeen lähdin I:n koululle hakemaan hänet koulusta, kuten olimme sopineet. Kiertelimme pari tuntia kirpputoreja ja 4
muutama löytökin tarttui mukaan. Vähän vaille 18 heitin I:n kotiin ja lähdin Koskikeskukseen.

Koskikeskuksessa tapasin H:n. Kyllä, tapasin samaisen henkilön, jonka kanssa minulla oli riitaa viimeisen 5 kuukauden ajan. Ja kyllä, oli riitaa.

Saimme riidan sovittua, kumpikin pyysi anteeksi jyrkimpiä syytöksiä. Pari tuntia vietimme aikaa Koskikeskuksessa; juttelimme kaikesta mahdollisesta, kuten ennenkin, ja nauroimme vanhoille inside-läpille. Minulla oli oikeasti hauskaa ja oli mukava jutella taas kaikesta mahdollisesta H:n kanssa. Samalta paikkakunnalta olevana hän tietää kaikki peruskoulun ynnä muiden paikkojen tutut, paikkakuntaan liittyvät vitsit ja tuntee perheeni ynnä muut asiat hyvin, ja hänellä on pelottavan samanlainen ajattelutapa ja huumorintaju kuin minulla.



Vaikuttaa nyt siltä, että väheksyisin jotenkin muita kavereitani. Minulla ei ole mitään muita kavereitani vastaan. Yksi kaveri ei vain "kata" montaa ominaisuutta kanssani. Tai siis. L tietää mitä tarkoitan, kun puhun masennuksesta, E:n kanssa jaan ainakin osan fanituksen kohteista, K:n kanssa, ainakin joskus, jaan musiikkimaun, I:n kanssa samat muistot yläasteelta, A:n kanssa nyt vain on hauskaa. Kaikki kaverini ovat minulle tärkeitä. Heillä vain on kaikilla tietty alue elämässäni, mistä he eivät yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, tai juuri mitään, jotta voisin jakaa ajatukseni heidän kanssaan kaikesta.

Mutta mieliala. Mieliala on hyvä. Se on ollut pääasiassa hyvä tammikuusta lähtien. Välillä on tietenkin tullut vähän laskuakin, mutta se kuuluu asiaan. Itseasiassa tänään aamulla mietinkin, että voisin lääkityksen lopettaa, mutta psykiatri suositteli, että jatkan samaa lääkitystä vielä ainakin terapian alun ajan.

Mutta. Rauha maassa ja ihmisen sielussa. Elämä alkaa taas hymyilyttämään, välillä jopa naurattamaan.