Vahinkoja

Eilen kävi pieni vahinko. Olin hakemassa pikkuveljeäni koulusta.

Tie oli jäässä, jään päällä oli lunta. Autot olivat painaneet raiteet tiehen, keskelle tietä.

Tulimme kohtaan jossa on aluksi alamäki ja sitten ylämäki. Olin toiseen suuntaan mennessäni meinannut jäädä kiinni ylämäkeen, joten ajattelin ottaa vauhtia jotta pääsisimme nyt kunnolla ylös.

Ohjasin auton tien reunaan, jossa oli lunta joka näytti vähemmän liukkaalta kuin jäätikkö keskellä tietä. 

Lumen alla oli raitteet, jotka johtivat yhä lähemmäs ojaa. Jäimme raiteisiin kiinni. Yritin saada auton pois raiteista, käänsin renkaita vasemmalle.

Jäätikkö. Auto lähti kiertymään keskelle tietä.

Sama tilanne käynyt pari kertaa. Kytkin pohjaan ja jalka pois kaasulta. Eipä siinä muuta ehtinyt tekemään, kun ei refleksinä vielä toimi.

Auto oli ehtinyt pyörähtää 180°. Pyöriminen loppui, mutta vauhtia oli edelleen niin paljon, että auto jatkoi matkaansa jäätiköllä.

Lopulta tuntui töyssähdys, kun osuimme repsikan kylki edellä vastaantulevien puolella lumipenkkaan. 

Vauhti hidastui hiukan, mutta matka jatkui edelleen takaperin ylämäkeen. Lopulta auto pysähtyi.

Olimme ojassa. Kallellaan pellolla olevaa lunta vasten. About 45° kulmassa. Auton nokka oli alamäkeä kohti, mutta silti vaakasuorassa pituussuunnassa.

Koko tilanne kesti max 5 sekuntia. Ainut selkeä ajatus oli pelko että pikkuveljelleni käy jotain. Etenkin kun auto törmäsi lumipenkkaan hänen kylki edellä. Eikä se saatanan idiootti taaskaan pistänyt turvavyötä kiinni kun en huomannut sitä erikseen sanoa.

Sammutin auton ja etsin kännykkäni joka oli lentänyt pidikkeestä jonnekin. Soitto äidelle. Ei vastausta. Pakko päästä seisomaan. Ovi vaivoin auki (piti avata ylöspäin). Ulos autosta. 

Jalka upposi lumeen ja luisti auton alle. Housun puntti jäi kiinni johonkin ja keriytyi ylös. Repiessäni punttia irti ja jalkaa ylös jalkaan tuli sentin syvyinen viilto ~20cm matkalle.

Lopulta pääsin ylös.  Uusi soitto äidelle, ei vastausta. Soitto iskälle.

"Tota mä ajoin ojaan, voiks sä tulla vetää mut pois?" Vittu että hävetti.

Iskä tuli 10min päästä pikku traktorillaan.

"On vissii ollu liikaa vauhtia? Mä oon sanonu et vauhtia pois huonolla kelillä. Jos ois ollu vielä vähän enemmän vauhtia, se ois lentäny katolleen tonne pellolle."

Ja sama saarnaus jatkui seuraavan 10min. Hän oli todella kiukkuinen. Myönnän, hän saarnasi ihan aiheesta, mutta sillä hetkellä en olisi tarvinnut minkäänlaista valitusta, oloni oli muutenkin kauhea. Hävetti ja pelotti.

Lopulta saimme auton pois ojasta ja iskä tarkasti nopeasti ettei vaurioita ollut tullut. Sitten lähdin mummulle veljeni kanssa.

Enpä tiedä. Veljeni taisi pelästyä enemmän kuin minä. Eilen äiden piti viedä hänet kotiin, minun kyytiini hän ei halunnut. Tänään hän laittoi turvavyön heti kiinni kun tuli autoon ja kyseisessä mäessä hän otti kiinni kahvasta katossa ja pisti silmänsä kiinni.

En osannut koko tilanteen aikana pelätä itseni puolesta. En välittänyt, "aivan sama jos minulle käy jotain, kunhan veli vain selviää". 

Kysyin tänään äideltä, olisiko hän ollut kauhean katkera minulle, jos veljelleni olisi käynyt jotain. 

"Enpä tie. Kai siinä jotain ois tullu. Isäs on vissii nyt jo katkera mulle ku ostin sulle tollasen ropposen. Kyl sulla liikaa vauhtia siinä oli. Ei pitäis näillä keleillä sälyttää sen hakemista sulle ku et sä osaa viel ajaa hitaasti jäätiköllä."

Joo, toi jos mikä opetti kunnolla. Ajan edelleen kyten ennenkin kun olen yksin autossa, mutkissa totta kai hidastan ja jos tuntuu ettei renkaissa ole pitoa. Mutta silloin kun joku muu on kyydissä, esim veli, ajan koko ajan hitaammin kuin ennen. Ainaki tänään ajoin noin. 

 

//Loppuviikko on varmaan aika kiireistä. Täti kävi hakemassa viinalastin ja kaljaa joten hän on taas änkyräkännissä. Eli olen navetassa aamut/illat ja päivällä teen ruuan ja olen todella väsynyt koko ajan. Eli en varmaan postaile kovin usein.

Eli ajoitan tekstit kun ehdin postaamaan kunnolla. 

Päivä

Klo 9.00
Herätyskello. Herään ja hetken kuluttua tajuan olevani kotona enkä mummulla tutussa sängyssä.
Kuuma. Päätä särkee. Liian vähän unta, taas.
Parempi netti kuin yöllä, tuuli varmaan vaikutti.
Selailen ilmoituksia kun iskä tulee huoneeseen. Puhumme niin kuin se olisi joka päiväistä.
Vittu. Viillot.
Iskä ei onneksi tajua katsoa, hän istuu normaalisti pöydän ääreen ja syö leipäänsä. Vedän peiton käteni päälle ja häpeän lisää.

Klo 9.43
WhatsApp.
Q.
"Huomenta"
Keskustelemme, laitan hänen kaverilleen viestin jossa koitan saada hänet puhumaan enemmän Q:n kanssa.
Lähden mummulle. Sitä on edeltänyt tappelu pikkuveljen kanssa joka pitää aamuisin herättää kysyäkseen lähteekö hän mukaan tai hän on vihainen koko päivän. Kakara.
Matkalla ei pala yksikään tupakka. Ensimmäinen kerta aikoihin, vajaaseen vuoteen.

Klo 11.45
Mummulla.
Jatkan keskusteluja I:n ja Q:n kanssa, erikseen ja ryhmässä.
Makaan sängyssä, väsyttää, on kylmä.
Muut tulee navetasta.
Syömään.
Kahvia ja leipä.
Sänkyyn.
Muut ovat lähdössä ulos. Minunkin pitäisi mennä.
En jaksa. Väsyttää. Nukahdan ennen kuin he ehtivät ulos.

Klo 15.22
Herään.
Olen nukkunut 2 tuntia.
Päänsärky on poissa.
Juoppo täti esittää taas. Tekee helvetin tärkeänä kotitöitä.
Käännän selän hänelle. En nyt jaksa.
Selaan jälleen ilmoitukset.

Klo 15.28
Q lähettää viestin.
Pelko. Tarkoituksellisesti?
Puhumme 50min ajan, sitten hän menee nukkumaan.
Jossain vaiheessa äite ja täti tulevat sisälle. Katselemme nauhoituksia pois.
18 aikaan syömme.

Loppuilta on mennyt palloillen asiasta toiseen. TV, leipominen, viestittely I:n kanssa.
Q:sta ei ole kuulunut 16.18 jälkeen.
Pelottelin jo hänen kaveriaankin, mutta ilmeisesti sekään ei saanut häntä laittamaan viestiä Q:lle.
Toivon todella että Q on kunnossa. 

Rukoilen, että hän on kunnossa vaikken Jumalaan uskokaan.

3 viiltoani jomottaa kädessä. Haluan ne pois. Haluan ihoni kuntoon. En saa viiltelyltä enää mitään muuta kuin kipua ja häpeää. En nauti siitä enää, en tarvitse sitä enää. Voin elää ilman sitä.

Ainakin luulen niin.
Toinen asia kun tulee taas heikko hetki.
Viimeiseen asti ilman.

Uskaltaisinko toivoa?

Mitenköhän tätäkin viikonloppua voisi kuvailla? 
Se tuli, oli ja meni jättäen jälkeensä taas kasan huonoja muistoja. 
Jep. Iskä taas... Ei, ei siitä sen enempää, en halua edes miettiä sitä nyt. Kiitän vain Jumalaa (?) siitä, että osaan meikata hyvin, hah. Kerron tuosta ehkä tarkemmin joskus, kun siihen pystyn, minun on pakko jossain vaiheessa puhua siitä jonnekin.

Viikonloppu tosiaan oli ja meni. Sain vihdoin otettua itseäni niskasta ja luettua biologian kirjotuksiin, jotka tosiaan on 2 viikon päästä. Ei sinällään paineita, koska päätin ja olen jo kaikille sanonutkin, ettei kannata korkeaa arvosanaa odottaa, menen vain katsomaan miten homma toimii.

Kuitenkin pakko myöntää että mitä lähemmäksi kirjoitukset tulee, sitä enemmän jännittää ja toisaalta myös harmittaa. Taas kaikki muuttuu,  taas pitää miettkä mitä haluaisi tehdä elämällään.

Taas pitää etsiä uudet kaverit, mikä harmittaa minua eniten, koska lukiossa meillä on ollut todella hyvä kaveriporukka, joiden kanssa on saanut nauraa ja viettää aikaa ilman kiusallisia hiljaisia hetkiä.

Olen huomannut, että porukka vaikuttaa minunkin luonteeseeni. Aikaisemmin olin todella ujo, en uskaltanut tehdä tai sanoa mitään ilman pakottamista. Nyt olen alkanut puhumaan, uskallan sanoa mielipiteeni ja tärkeimpänä olen oppinut nauramaan itselleni,  saan usein muutkin nauramaan jos on hyvä päivä.

Kaikki hyvin muuten. Välillä tulee masennus, välillä iho huutaa terää, mutta minä laitan vastaan. En suostu viiltelemään, en ilman kunnollista syytä. Viiltelyn on korvannut otsassa olevan aran kohdan painaminen, satutan itseäni jättämättä jälkiä. Haluan vain syyn itkeä. Syyn, jonka voin toisille todistaa.

Ajatukset hyppii taas, en pysty keskittymään. Ahdistaa, väsyttää, pelottaa, harmittaa. Mieli on taas täynnä kysymyksiä, kun pitäisi nukkua. "Onko loppuelämäni tällaista?" "Loppuuko tämä muuten kuin kuolemalla?" "Miksi?"

Toivotonta. Alan taas luovuttamaan. Elämäni ei tunnu muuttuvan mitenkään. Olen tuomittu pyristelemään päivästä toiseen. Mieleni on väärässä paikassa, se haukkoo happea, se on eksynyt sumuun.

Eksynyt. Se kuvaa minua parhaiten. Olen eksynyt, en tiedä, mitä teen elämälläni, en uskalla miettiä tulevaisuutta. Onko minulla sellaista? Jos on, onko se samanlaista taistelua kuin tähänkin asti? Muuttuuko se paremmaksi, onko minulla vielä toivoa?

Musiikkia. Soinu viikonlopun täysillä. Ehdoton lemppari tällä hetkellä ♡ I'll be coming home. M. Shadowsin ääni, luoja ♥

Ikävä sinun luo <3 part.2

Jatkuu.
Koulun alkaessa elämä jatkui, kuten siihenkin asti. Joskus olin silloisella parhaalla ystävälläni viikonloput, joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi.

Minulla ja iskällä on lähes aina ollut jäinen suhde, en ole koulun alkamisen jälkeen oikein välittänyt hänen seurastaan. Syynä oli lapsena saadut mustelmat, koulu ja läksyt antoivat syyn olla yksin.

7 luokan keväällä sain tarpeekseni iskästä. Aloin jäämään illalla mummulle, kun iskä tuli hakemaan. Jäin yöksi viikonloppuisin tai menin kotiin äidin kyydillä yöllä. Vaikuttihan se kouluun, kun joka ilta valvoin 1 asti yöllä, mutta minun asemassani se oli paras vaihtoehto.

Mummu ei oikein tykännyt siitä, että jäin arkisinkin illaksi mummulle. Hän kyllä huomasi minun olevan väsynyt, mutta mitä hän minulle mahtoi, itsepäinen kun olen. Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vähemmän minä vietin mummun kanssa aikaa, vaikka mummulla olinkin lähes koko ajan. Se oli mummulle kova paikka.

Usein koulusta tullessani hän kysyi, miten koulussa meni. Minua kaduttaa, kuinka vastasin hänelle. Tiuskaisin vain 'hyvin', vaikka oikeasti en olisi halunnut mennä kouluun enää ollenkaan, joka päivä oli inhoamiani aineita ja kiusaajat levittivät yhä enemmän vääriä juttuja minusta luokallani. Hän olisi vain halunnut tietää, mitä minulle kuuluu. Vastatkaa kunnolla kysymyksiin, kun vielä voitte ettei teidän tarvitse katua.

Lukion alkaessa muutin Treelle ja tulin kotipaikkakunnalleni viikonloppuisin. Usein jäin mummulle yöksi (menin suoraan mummulle), koska lukio todella uuvutti minut, nukuin vaikka lattialla jos en muualle mahtunut. Joskus menin yöllä äidin kanssa kotiin nukkumaan ja lähdimme aikaisin aamulla takaisin mummulle töihin.

Viime jouluna mummun terveys huononi huomattavasti. Hän oli pari vuotta aikaisemmin saanut huomaamattoman sydänkohtauksen ja joutunut pariksi viikoksi sairaalaan. Lääkitys uusittiin ja tuntui jo, että mummu voisi paremmin. Joskus tuli päiviä, jolloin mummu oli todella uupunut eikä jaksanut tehdä ruokaa, mikä oli aina ollut hänen tehtävänsä, hän oli sen itselleen ominut. Silloin hänen sairautensa muistuttivat taas huomattavasti olemassaoloistaan.

Jouluna 2012 sukulaiset kokoontuivat taas mummulle syömään jouluruokia, kuten joka vuosi. Istuimme syömässä, minä mummun vieressä. Jossain vaiheessa mummulta loppui puhti, hän hengitti raskaasti ja heilui hengityksen tahtiin. Häpeän todella, etten itse heti huomannut vaan tätini, mummun tytär. Luulin itse, että kohtaus menee ohi, kun hetken odottaa, mutta olin väärässä: hetken kuluttua mummua talutettiin sänkyyn makuulleen ja hän pyysi nitron, mitä hän ei suostunut ottamaan kuin pakon edessä. Se oli lopun alkua.

Tammi-helmikuu meni minulta oikeastaan sumussa. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Mummu oli huonossa kunnossa, hänellä oli koko ajan flunssa ja hän nukkui todella paljon ja jätti normaalit tehtävänsä muille. Se masensi minua yhä enemmän, kun ymmärsin mumun oikeasti olevan huonossa kunnossa.

Helmikuun lopussa juttelin äidin kanssa puhelimessa jälleen niitä näitä ja jossain vaiheessa keskustelu siirtyi mummuun. Äiti kertoi kotisairaanhoitajan kysyneen, haluaako mummu elvytystä tilanteen vaatiessa. Kysymys tuli minulle aivan puskista, luulin että mummun väsymys johtui vain pitkästä, rankasta talvesta, yöllä oli todella kylmä eikä se auttanut mummua nukkumaan öisin.

Silloin aloin jo valmiiksi suremaan mummua. En puhunut asiasta kenellekään, pohdin ja mietin vain mielessäni, miten voisin mummua vielä auttaa, jottei hän jättäisi meitä, minua, vielä. Otin viikonloppuisin mummunkin tehtävät hoidettavaksi, jotta hän saisi rauhassa levätä. Luin aamulehteä hänelle, sillä hän ei sitä enää itse jaksanut, vaikka olisi halunnut uutiset kuulla, ja tallensin vanhoja suomifilmejä digiboksille, että mummu voisi katsoa niitä sitten, kun jaksaa. Niitä on edelleen tallennettuna, kukaan ei ole niitä katsonut tai poistanut.

Jälleen kyyneleet täyttävät silmäni enkä näe tekstiä kunnolla. Lopetan tähän tällä kertaa ja koitan lähiaikoina kirjoittaa maaliskuun tapahtumat ylös, vaikka se tuleekin olemaan todella vaikeaa.