Elämä heittelee kärrynpyöriä. Tai paremminkin elämä heittelee kärrynpyörillä. Reilun vuoden aikana on muurrunut niin paljon, ja oikeastaan vain huononpaan suuntaan.
Mummun kuoleman jälkeen kaikki on levinnyt käsiin. Aikaisemmin oli joku joka piti järjestystä ja toisaalta keräsi suvun kokoon. Nyt täti saa juoda niin pitkään kuin haluaa, kukaan ei ole lisäämässä hänen "tunnontuskiaan" joutumalla vanhana ja sairaana töihin navettaan, koska täti ei juomiseltaan ehdi. En ole paria serkkuani nähnyt mummun hautajaisten jälkeen, vaikka he aikaisemmin kävivät pari kertaa vuodessa.
Mummun kuoleman jälkeen on tapahtunut muutakin. Keväällä tämän juopon tätini miesystävä jätti hänet (nuoremman juopon takia), joten nyt täti on koko ajan mummulla. Koko ajan. Ennen hän lähti viikonlopuiksi ja lomien ajaksi miehen luokse, kun toinen tätini vapautti hänet navetan töistä. Nyt täti on kuitenkin koko ajan mummulla. Niin kännissä kuin selvänäkin. Vittumaisinta on juuri ennen känniputkea alkava vittuuntumisen näkyminen, jolloin hän nälvii ääneen niin äiden, pikkuveljeni kuin minunkin idioottimaisuutta ja korostaa hänen hienouttaan.
Sitten alkaa juominen. Aiemmin se alkoi salaisesti, vähitellen ettei mummu huomannut, vaikka tottahan toki sen huomasi. Se alkaa edelleen salaisesti, mutta ei enää vähitellen vaan reippaasti perseet heti, kun kaupasta pääsee.
Aiemmin kului siidereitä, lonkeroita ja kaljaa, nyt kuluu viinaa. Pienenä oli kauhean hauskaa koittaa, kuinka nopea ja taitava on ja etsiä tädin piilottamat pullot ennen kuin täti palaa kaljakaupoilta. Hah, hauska lapsuus.
Nyt seuraava muutos on enoni. Hän asuu naisystävänsä kanssa samassa taloudessa. Naisystävä on nyt kuitenkin sairastunut syöpään, eikä luultavasti elä enää pitkään. Naisella on lapsia aiemmasta liitosta ja he eivät tule toimeen enoni kanssa. Koska talo on naisen omistama menee talon omistus lapsille, mikä tarkoittaa, että enoni lentää talosta pihalle. Hänellä ei ole varaa vuokraan sairauseläkkeestä edes tällaisessa periferiassa. Minne muuallekaan hän siis menisi kuin mummulle, lapsuuden kotiinsa. Ja minähän en häntä siedä, joten joko alan nauttimaan isän seurasta tai viihtymään kämpällä.
Suurin huolenaiheeni tässä ei kuitenkaan ole minun selviäminen vaan kissojemme. Kysyin äideltä mitä kissoille tapahtuu ja sain suoran vastauksen: "niistä varmaan suurin osa kuolee". Eno ei tosiaan kissoista välitä, eikä hänelle pahemmin sanota vastaankaan. Aloin kerätä voimiani hänelle huutamiseen ja kissojen puolustamiseen siitä hetkestä, kun kuulin asiasta.
Ei vain oikein innostaisi tämmöinen. Kaikki ennalleen. Mummu nyt saa levätä rauhassa, mutta jos täti ja eno asettuisivat ennalleen niin kaikki olisi taas hyvin.
//BTW! Olis kissanpentuja annettavaks/pientä maksua vastaan, kiinnostaisko? Toivetta ja sähköpostia alle ni otan yhteyttä :)
