209.

Paha olla.

Ahmin.

Liikaa ruokaa. Liikaa.

Oksettaa. Ällöttää.

Paha olla.

Makaan sängyllä sakset vieressäni.
Tekisi mieli lyödä ne vatsaani.
Tai oikeastaan kylkuluiden ohi keuhkoihin.

Lopettaa hengittäminen.

Tukahduttaa itsensä.

Kadota.

Enkö saisi lähteä?

Sattuu.

Musiikkia.

~ I can feel the pain in the words that you say
Hidden in the letters that were written to no name ~

Pirstaleina

SE pyörii taas mielessäni. Itsemurha. Kaipuu jonnekin muualle. Pois tästä hetkestä.

Itken. Paha olla. Tekisi mieli syödä taas itseni ähkyyn ja oksentaa sitten kaikki ulos. Näännyttää itseni nälkään sen jälkeen. Kiduttaa itseäni.

Viiltely. Saisinko? Edes yhden? Ranteeseen. Valtimon kohdalle. Tai kaulaan. Vain yksi. Kiltti.

Hajoan.

Missä kaikki ovat, kun tarvitsen heitä?

Missä he ovat, kun tarvitsen jonkun pitämään minut koossa?

Auttakaa.

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Väärä hälytys

En viiltänyt. Sen sijaan lähetin psykologilleni sähköpostilla kuulumiseni, kuten keskiviikkona lupasin. Sitten taistelin itseni nukkumaan. Otin unilääkkeen ja nukahdin 20min kuluttua.

Näin aivan outoa unta. Unessa istuin sängylläni ja viilsin ranteeseeni viillon. Veri virtasi ja nautin siitä. Yhtäkkiä seisoin T:n talon vieressä T:n vieressä ja näytin hänelle viiltoni. Hän suuttui, mutta suuttumus häpyi hänen kasvoiltaan, kun hän huomasi minun itkevän. Hän halasi minua ja lupasi olla jatkossa minun tukenani, ettei minun tarvitsisi turvautua viiltelyyn.

Minä niin toivoisin, että uni olisi ollut totta. Että T todella auttaisi minua pysymään erossa viiltelystä. En pysty siihen yksin, eilen oli todella lähellä etten kaivanut terää esille. Minä tarvitsen apua. Jos en saa viiltää, minun on saatava puhua. Minä tarvitsen jonkun, joka kuuntelee huoleni ja kertoo oman mielipiteensä näkökulmastaan.

Masentaa. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en jaksa esittää olevani kunnossa. Haluaisin pyytää T:tä soittamaan minulle, kun ehtii, mutta pelkään, että se soitto tulee vasta huomenna. L:n kanssa en nyt osaa puhua, en halua masentaa häntä yhtään enempää.

K ja E, en voi lähettää heille viestiä. En halua näyttää heille olevani taas näin vitun pohjalla. Tämä ei ole mitenkään heidän syynsä, mutta pelkään, että he, etenkin E, ottavat jotenkin syyn niskoilleen. He olivat parhaat kaverini, joille pystyin puhumaan kaikesta, mutta nyt en enää pysty siihen. He kertovat kaiken toisilleen, en yksinkertaisesti halua kertoa asioitani enää heille. En halua olla enää se rautapallo, josta ei ole mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Haluan vain niin kostaa itselleni. Haluan viiltää. Edes yhden viillon. Tekee mieli syödä aivan helvetisti ja oksentaa sitten kaikki. Minun on taas niin paha olla. Haluaisin itkeä, nukahtaa ja unohtaa tämän kaiken paskan. En pysty siihen. En pysty unohtamaan tätä kaikkea.

Miksen saa olla iloinen?

Minä. Paha olla. Sekoitin kaiken. Pilasin kaiken. Hävettää. Kaduttaa. Haluan viiltää. Haluan nukkua, kunnes tämäkin painajainen on ohi. Haluan nukkua ikuisesti. Olen taas niin vihainen. Itselleni ja muille. Itselleni olen niin vihainen, että haluan vain satuttaa itseäni.

Polttaa sytkällä tai tupakalla itseeni palovammoja. Kuristaa itseäni, kunnes en enää saa henkeä ollenkaan. Viiltää, kunnes osun valtimoon, kunnes veri suihkuaa haavasta. Purra itseäni, kunnes hampaat osuvat toisiinsa. Hakata seinää, kunnes käden luut murtuvat, kunnes käsi turpoaa, kunnes en enää tunne kädessä muuta kuin kipua.

A täyttää lauantaina 18 ja hän pitää syntymäpäiväjuhlat luonani. A:lla ei ole E:n numeroa, eikä hän aikaisemmin ole tajunnut kutsua E:tä. K:n hän oli kuitenkin kutsunut jo aikaisemmin. Tänään illalla puhuimme A:n kanssa, että E pitää kutsua myös juhliin ja lupasin hänelle kutsuvani E:n illalla, kun pääsen kotiin ja saan kännykkäni lataukseen.

Asiassa on vain muutama mutta. K oli mennyt sanomaan E:lle menevänsä A:n juhliin, jonne E:tä ei vielä oltu kutsuttu. E ymmärrettävästi otti siitä vähän itseensä. Minä onnistuin kutsumaan E:tä juhliin juuri oikeaan aikaan. "Onks tää joku lepyttely?" Aivan kuin minä olisin jotain väärää tehnyt. No minä sitten lepyttelin E:tä ja selittelin miten asia oli.

Toinen mutta on L. Tai oikeastaan L ja E samassa kämpässä kännissä. He eivät pidä toisistaan, kaikki tietävät sen, ja minä olen taas kerran kahden kaverini välissä, jotka eivät toisistaan pidä. L uhkasi olla väkivaltainen E:tä kohtaan, joten vähän arvelutti kutsua E juhliin.

Ehkä olisi parasta, että E ei tulisi, L on kuitenkin A:lle läheisempi ystävä kuin E ja A:n juhlat ne ovat. En halua, että juhlat kääntyvät turpajuhliksi ja sellaiset niistä tulee, jos E ja L ovat samassa paikassa juoneina. Kännissä ei todellakaan ajattele mitä sanoo tai tekee.

Tästä päästäänkin kolmanteen ongelmaan: Jos E tulee juhliin, K:n ei tarvitse olla yksin, mutta minä jään yksin, jos T ei tule ja E:n ja L:n välille tulee tappelu. Jos minä tai joku muu kieltää E:tä tulemasta, hän loukkaantuu. Jos E ei tule, K:kaan ei välttämättä tule (E:lle on vaikeaa sanoa "ei"). Jos K ei tule, joudun olemaan yksin bileissä, jos T ei tule. Jos T tulee ja K tulee, mutta E ei tule, K joutuu olemaan "yksin". Helvetillistä säätöä taas, mutta ehkä kaikki selviää.

Aamulla lintsasin yhteiskuntaopin tunnin ja menin L:n kanssa Hesburgeriin syömään. Söin aivan liikaa, kerros- ja normiaterian. Oksetti sen ruokamäärän vuoksi, sekä ähkyn että bulimian kannalta. Sieltä menin fysiikan tunnille E:n ja K:n seuraksi, hyvillä mielin ja hyvä mieli säilyi. Sain kaveriltani tupakkaa ja viinaa, helpotti elämääni paljon.

Koulun jälkeen menin hetkeksi L:lle ja sieltä lähdimme keskustaan. L:n terapian ajan olin I:n kanssa, jonka tapasin bussissa ohimennen. L:n terapian jälkeen I lähti kotiin ja vietin päivän L:n ja hänen kaverinsa ja muutaman muun tyypin kanssa. Ostimme muun muassa A:lle lahjan ja itselleni ostin vähän vaatteita ja meikkejä. Loppuillasta A liittyi seuraamme ja juttua riitti.

Olin niin iloinen koko päivän. Nautin olostani, nauroin oikeasti, hymyilin oikeasti. Sitten kaikki muuttui. Elämä potkaisi taas. Haluan itkeä. Tämä on toivotonta. Aiheutin taas kauhean sotkun.

Vitun vitun vittu!

Koko päivä oli aivan mahtava, kunnes sekoitin taas kaiken. Ainoan hymyn kasvoilleni on saanut muutama viesti L:ltä ja tottakai T. T saa minut aina hymyilemään.

Olin todella pirteä ja oikeasti iloinen, mutta se oli kohtalon mielestä väärin.

Minua ei ole tarkotettu onnelliseksi.

Vääryyttä

Vittu.

En voi sanoa muuta. Koko elämä menee nyt niin päin persettä, kuin vain voi.

Koulussa en osaa enää mitään. Fysiikka 7 on minulle aivan hepreaa, en ymmärrä siitä mitään. Kemia 5 menee huonosti, olen ollut poissa tunneilta aivan liikaa, kiinnostus ei ole riittänyt tunneille menemiseen. Fysiikka 8, se nyt menee ihan hyvin, jos vain jaksan kuunnella tunneilla.

Sitten on vielä äidinkielen 6 kurssi ja uskonnon 3 kurssi. Äidinkieli menee aina hyvin ja uskonto on minulle vain pakollinen kurssi, se menee niin kuin menee.

Olen helvetin pettynyt itseeni. Jos panostaisin tunneilla, jos edes yrittäisin tehdä läksyt enkä vain tyytyisi pettyneenä siihen, että oppi ei nyt mene yrittämättä päähän. Minun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa, muuten koe ja etenkin kirjoitukset menevät päin helvettiä.

Koulu ei toki ole ainut asia elämässäni, onneksi. Kaverit ärsyttää. Tai siis, minua on viime aikoina vituttanut kaikki eikä kavereiden ole tarvinnut oikeastaan kuin vain hymyillä niin olen ollut raivoissani, halunnut vain huutaa puhtaasta vihasta.

H on ärsyttänyt erityisen paljon. Hän ei tiedä bulimiastani eikä tule tietämäänkään jos se minusta on kiinni.
Ahdistaa myöntää, että syön aivan helvetisti kaikkea turhaa, epäterveellistä. Tällä hetkellä suurin paheeni on Tuplat, syön niitä aivan liikaa. Päivässä voi mennä 4-6, normaalisti, aikaisempaa en pitänyt Tuplista, söin sellaisen todella harvoin.

H on viime aikoina innostunut jälleen laihduttamaan. Kuulen joka päivä samoja valituksia "Sit vuode lopus ku oon laihtunu 10kg ni sit ostan uusia vaatteita" "oi eih subin salaatti, oi se on nii hyvää!" "ei vittu nää housut on löysät ku oon laihtunu".

Jokainen kerta, kun hän alkaa puhumaan painostaan, laihdutuksestaan, ruokavaliostaan, liikkumisestaan, minulle tulee pakonomainen tarve oksentaa. Yleensä hän alkaa puhumaan, kun olemme syömässä tai kaupassa.
Eilenkin minun oli pakko päästä vessaan oksentamaan kesken ruokailun, kun hän oli pitänyt jälleen puheensa juoksuvaatteiden ihanuudesta ja kuinka hän haluaisi juoksemaan.

Viime viikolla ajoimme moottoritiellä.
"Se olis kyl siistii päästä jonnekki radalle ajaan nii lujaa ku vaa pääsee"
H:n tympääntyny ilme ja vastaus minulle: "Mut riittääkö taidot?" Hetken hiljaisuus ja minun vastaukseni:
"Ei mua haittais vaik kuolisinki, pääsisin vaa eroon kaikesta... ja kaikista".
Jälleen hiljaisuus, jonka H rikkoi jälleen puheellaan, kuinka itsekäs olen ja sitten lopulta hän siirtyi takaisin laihdutukseensa.

H:n seura ei todellakaan tee minulle aina hyvää. Hän on joka yö minun luonani yötä eikä keskittymisestäni läksyihin tule yhtään mitään, kun minulla on seuraa. Hänen puheensa alentavat itsetuntoani ennestään, vihaan itseäni aina vain enemmän ja enemmän.
Mutta toisaalta, hyvällä hetkellä, hän on mukavaa seuraa, hän on usein saanut minut hymyilemään ja nauramaankin. Ja tärkeintä, hän on lähes aina seuranani, kun kukaan muu ei ehdi tai jaksa seuraani. Usein hänen seuransa on estänyt minua viiltelemästä.

Viimeisenä huolenaiheenani on äite. Hänen terveydentilansa ahdistaa minua. Kesällä alkoi jatkuva yskiminen. En saa mielestäni sitä mahdollisuutta, että hänellä saattaa olla, luultavasti onkin, keuhkosyöpä.
Viestittelimme aamulla ja hän kertoi yskän vaivaavan. Lääkäriin hän ei pääse, aikoja olisi vasta ensi kuussa, eikä hänellä ole autoakaan helposti käytössä,  hänen omansa on minulla ja iskä tarvitsee omaansa.
Pakko myöntää, että pelottaa. Pitkän aikaa olen tiennyt, että lopulta äite kuolee tupakkaan, mutta silti tuntuu hirveältä kuunnella hänen yskimistään. Ahdistaa.

Istun fysiikan tunnilla. Kiinnostus on taas muualla kuin tunnin aiheessa. Keskittymisestä ei tule mitään, huolehdin vain kaikesta.

Viha. Masennus. Itku. Lopulta tulee viiltely.

Anteeksi. Olen taas pohjalla, vaikka yritän taistella vastaan. Pettymys. Mietin taas itsemurhaa. Väärin. Haluan pois täältä, eroon kaikesta.

Eettisyydestä eteenpäin

Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.

Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.

"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."

"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."

En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta?  Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?

Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?

Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.

Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?

Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen. 

Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.

Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.

Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.

Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?

Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia,  en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.

Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.

Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.