torstai 26. syyskuuta 2013

Hopeareunukseton

Aamutunti nukuttiin taas kunnolla pommiin. No okei, heräsin 7.15, ajoissa siis, mutta jälleen sammutin herätykset ja käänsin kylkeä. Ei taaskaan kiinnostanut mennä istumaan aina niin turhalle uskonnon tunnille. Unestakin olin saanut kiinni vasta 2 aikaan, joten nukkunutkaan en ollut kuin 5 tuntia.

11 aikaan kinkesin itseni ylös, lääkäri oli 12.40. Väsytti edelleen, ei olisi lainkaan kiinnostanut lähteä ulos kylmyyteen. Pakotin itseni lähtemään, luultavasti saisin paremman lääkityksen ja uuden reseptin unilääkkeille.

Ulkona oli kylmä. Vituttaa syksy, sää on aina aivan perseestä, koko ajan on kylmä ja harmaata, valoisaa aikaa on aina vain vähemmän. Kylmissäni odotin 10 minuuttia bussia keskustorilla, sormet jäässä poltin tupakan ja toisen. Aikataulu meni tiukille, bussi oli 5min myöhässä, lopulta jouduin puolijuoksua juoksemaan vastaanotolle.

Ajoissa. Lääkäri kutsui sisään, edelleen oli ihan hyvä fiilis, saisin paremmat lääkkeet.

"Joo tota mä nyt laitan sulle reseptille ton 10mg seronilin, et otat yhden 20mg kapselin ja sit tollasen 10mg lisäks ni siit tulee se 30mg. Ja uuden ajan varasin sulle ens kuun loppuun, sillon sit katotaan et onko tää vaikuttanut jotenkin ja jos ei ni sit katotaan sitä uutta lääkettä. "

MITÄ VITTUA?!?

Aikaisempi annos puolitettiin, unilääkkeiden tilalle tuli 3mg melatoniini. Nytkin, kuten blogin teksteistä huomaa, masennus kasvaa kasvamistaan ja syksyn harmaus vain lisää sitä. Kesäkin oli aivan helvettiä, vaikka valoisaa ja lämmintä olikin. Nykyinen 60mg ei tunnu vaikuttavan mitään, oloni vain pahenee, vaikka lääkityksen pitäisi helpottaa oloani.

Millä vitun logiikalla minun pitäisi selvitä kuukauden ajan eteenpäin tällä annoksella?

Vihan määrä kasvaa kasvamistaan. Raivo. Jumalauta! Haluan vain päästä kotiin purkamaan vihani ja itkemään. Tänään menee viiltelyksi! Jumalauta, tänään veri vuotaa ja paljon. Onneksi H ei ainakaan heti tule kämpälle, kun sinne pääsen, saan olla rauhassa ainakin tunnin verran.

Hermot menee taas kaikkeen. Kuitenkin E:n kanssa juttelen ja naurankin. K:lle en puhu mitään, häntä ei tänään tunnu kiinnostavan, ainakaan nyt. Olkoon, enpähän ainakaan saa suututettua häntä, vaikka hän aina väittääkin ettei ota itseensä niin helposti.  Kaikki ottaa itseensä, osa ei vain näytä sitä vaan purkaa sen kerralla itseensä.

Peitän raivoni, kerron vain mitä minun tekisi mieli tehdä. Haluaisin hakata pöytää, potkia seiniä, repiä arpeni auki, itkeä, huutaa, lähteä tunnilta sanomatta mitään syytä. Haluan olla rauhassa. Ahdistus kasvaa, paniikkikohtaus on koko ajan vain lähempänä.

Haluan vain kotiin, itkemään nurkkaan peiton alle. Yksin.

//L:lle. Sori etten oikei tänää osannu auttaa sua. Usko pois, aattelin sun parastas ku en lainannu terääni sulle. Oot todella tärkee mulle, pysy vahvana nii mullakin on syy jaksaa joka päivä viel huomiseen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti