Kottero

Äite osti minulle tiistaina auton. Renault Clio. Ottaa suoraan sanottuna päähän tuollainen ropponen. En halua olla kiittämätön, mutta tuo auto on huonontanu minun ja äiden välejä enemmän kuin mikään muu koskaan.

Koko auto asia lähti nyt siitä, kun löysin netistä ihanan Opel Astran, johon rakastuin. Se olisi ollut täydellinen, hintaakin oli vain 1990€ ja seuraava katsastus olisi ollut vasta ensi vuonna. Se oli, itseasiassa on edelleen, myynnissä liikkeessä, joten takuut auton kunnosta olisivat olleet paremmat.

Äite kuitenkin ihastui tuohon Renaultin kotteroon eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun sanoin haluavani mielummin sen Opelin. Hän vain tivasi uudelleen ja uudelleen ostetaanko Renault ja kun en viitsinyt vaivautua sanomaan enää mitään, hän osti sen.

Ottaa päähän. Äiden kanssa tulee riitaa lähes kaikesta mahdollisesta, mikä on todella harvinaista meidän kanssa. Riitojen lisääntyessä minun tekee yhä useammin mieli viiltää. Viime kerrasta, kun halusin viiltää on kulunut monta viikkoa, mutta nyt ajatus tulee päähän monta kertaa päivässä. Pelottaa. Kaikki tuon saatanan kotteron takia.

Älkääkä ajatelko, että olen lapsellinen, kultalusikka perseessä syntynyt kakara, joka on tottunut saamaan kaiken ilmaiseksi minkä haluaa. En ole. Olen kaiken eteen tehnyt töitä. Sain muuttaa omilleni, kun olin ensin ollut lomilla töissä päivittäin. Ajokorttia en pyytänyt, mutta äite maksoi sen silti. Hyvitykseksi olin taas töissä. Opelinkin eteen olin jo ollut töissä koko lukuloman aina viime tiistaihin asti.

Pelottaa vaan, että tuo kottero pilaa minun ja äiden välit pidemmäksi aikaa.

Läskiäläskiäläski

Olen aina ollut ylipainoinen. Lihava. Läski. Plösö. Ala-asteella sain kuulla siitä koko ajan. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä: "jaksathan sä ny varmasti? Eihän sun jalat rasitu ton läskin takia? Koita ny liikkua plösö, kieri vaikka."
En muista millon viimeksi olisin käynyt uimassa uikkarit päällä. Tai millon olisin kehdannut olla pelkällä topilla koulussa. Tai milloin olisin viimeksi ollut koulussa ilman vatsan sisään vetämistä.

10 vuotiaana laihduttaminen alkoi kiinnostaa minua, olin vähitellen saanut tarpeekseni muiden vittuilusta. Äite esteli, sanoi vain että "kyllä se siitä katoaa kun tulee lisää pituutta". Sitä päivää odottelin pari vuotta, että vatsamakkarat muuttuisivat pituudeksi. Eipä tullut pituutta, joten läskitkin jäi.

12-vuotiaana (2007) alkoi työnteko kiinnostaa. Menin vapailla navettaan tekemään fyysisesti raskaita töitä. Kesällä heinäpelloilla otin tavaksi vähintään kävellä ripeästi heinäpaalilta toiselle. Vaadin itseltäni yhä enemmän ja enemmän, olin aina ensimmäisenä menossa ravaamaan ympäri peltoja ja metsiä. Halusin päästä läskeistä eroon.

Liikkuminen yksistään ei tietenkään auttanut, ruokavalio olisi pitänyt myös muuttaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ruuan teki 80-vuotias mummo, jonka mielestä ainoaa kunnollista ruokaa oli perunat ja läskisoosi. Ainut mitä saatoin yrittää tehdä oli pienentää annoskokoja. Se ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä toiminut, sillä fyysinen työ vaati energiaa.

Jatkoin kuitenkin samaa parhaani mukaan pari vuotta. Yläasteella olin päässyt pahimmista paineista eroon, tunsin olevani ihminen vaikka tiesin olevani lihava. Riparilla kuitenkin tuli taas sama fiilis kuin ala-asteella: en sopinut joukkoon, olin kertakaikkiaan liian läski sopimaan joukkoon.

En kehdannut syödä riparilla juuri mitään: aamupalaksi leivän ja mukin kahvia, lounaalla ja päivällisellä juuri sen verran, että tahrin lautasen ja iltapalaksi jälleen mukin kahvia. Samaan aikaan kuvioihin tuli itsensä satuttaminen sekä tupakointi alkoi uudelleen, eikä ole sen jälkeen keskeytynyt kuin korkeintaan pariksi kuukaudeksi kerrallaan.

2011 ja 2012 kesät vietin jälleen pelloilla juosten vuoroin kantaen 20 kg:n edestä aitapaaluja välillä paaleja. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, en halunnut olla lukiossakin "se läski". Halusin laihtua, minun oli pakko laihtua.

Muutosta ei kuitenkaan tullut. Jatkoin liikkumista, kävin kaverin kanssa kävelylenkillä ja hyvinä päivinä kävin yksinkin lenkillä vähintään kävelemässä. Pienensin jälleen annoksiani, en syönyt kunnolla muualla kuin tädilläni, jonka luona asuin ensimmäisen vuoden tai ensimmäisessä kämpässäni, jonne muutin -12 kesällä. Vähitellen ympärilleni kuitenkin muodostui kaveriporukka ja aloin hyväksyä itseni. Ehken ollutkaan niin lihava kuin ajattelin.

Syksy -12. Masennus. Vihasin itseäni, syytin itseäni, välillä tuntui kuin olisin ansainnut kiloni. Ennen viiltelyn säännölliseksi alkamista näännytin itseäni. Kämpällä ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin pari jogurttia varmuuden vuoksi, jos alkaisi todella heikottamaan. Koulussa söin pari haarukallista ja join lasin maitoa. Laukussa minulla oli aina mukana vesipullo, jos minun tuli nälkä join vettä ja olo katosi.

Mummulla jatkoin näennäisesti normaalia elämää, söin kuten ennenkin, tai siltä se näytti. Kavereiden nähden jatkoin myös normaalisti: jos haimme ruokaa ulkoa ahmin sen nälissäni. Kostoksi ahmimisesta jätin koulussa seuraavan päivän ruuan kokonaan väliin ja raadoin kahta kovempaa viikonloppuna.

Samaa jatkui viime syksyyn asti, jolloin kuvioihin tuli lisäksi oksentelu. Ahmin ja oksensin. Valehtelin kämpälle tuloajat H:lle, jotta ehdin tehdä pienen lenkin koulun jälkeen, edes kävellen. Aloin laskemaan syömieni ruokien kalori ym määriä ja laskin paljonko minun pitäisi liikkua käyttääkseni saamani energian pois ja sitten liikuin kaksinkertaisesti. Jos en ehtinyt liikkumaan kaksinkertaisesti, vähensin ruuasta.

Sitten tuli riita H:n kanssa ja kaikki levisi totaalisesti. Alkoholi maistui, sekoilin, elämä lähti käsistä ja sen mukana myös syöminen ja liikunta. Söin kun oli nälkä ja kun ei enää ollut nälkä ahmin lisää ja sitten oksensin vatsahappoihin asti. En jaksanut enää liikkua, en jaksanut tehdä mitään muuta kuin itkeä, syödä ja oksentaa.

Eikä se ole muuttunut vieläkään. Oksentaminen on jäänyt,  mutta liikkuminen ei innosta. Jaksan kuitenkin nyt yrittää, kiitos reisi-, pohje-, perse- ja vatsaläskien joiden takia vaatteet eivät enää mahdu päälle tai niitä ei löydy. Parina päivänä olen käynyt kävelemässä pienen lenkin kämpän lähistöllä, alku sekin on.

//3kk, 1vko viimeisistä haavoista.

Huononko hyvin?

Elämässä kaikki edelleen hyvin. Huomaan, että tämä aika vaikuttaa minuun. Maalis-huhtikuun vaihde. Vuosi on kulunut ja paljon on tapahtunut. Kävin todella pohjalla, mutta nousinkin. Jossain vaiheessa piilotin kaiken surun ja nyt se nousee taas pintaan. Tiedän, oikeus surra, mutta se onko siitä minulle hyötyä on toinen asia. Onko siitä enemmän haittaa minulle jos kaivan vanhan asian esille kaikille?

Pari päivää kulunut lähes kokonaan H:n seurassaan, tälläkin hetkellä olen hänen luonaan. Eilen kävimme hänen lähikaupassaan ja olin saada sydänkohtauksen, kun myyjä näytti aivan T:ltä. Kädet tärisivät, polvet eivät kantaneet kunnolla, hengitys oli tiheää. Kaupan pihassa romahdin maahan ja olin vähällä itkeä helpotuksesta.

Kävimme katsomassa leffan ensi-illalssa, pari muuta leffaa katselimme H:n luona, telkkarisoopaa kyllästymiseen asti taas hetkeksi, kiersimme IKEAn sekä BILTEMAn ja pyörimme Koskikeskuksessa tuhlaamassa ruokaa.
Olen taas nauranut enemmän kuin viime syksynä yhteensä.

Koulu mietityttää edelleen. Olen kahden vaiheilla jätänkö fy12 kesken, koska en sinänsä siitä mitään hyödy. En jaksaisi tulla Tampereelle vain yhden ainoan kurssin vuoksi, jotta voisin sitten raahautua 75min ajaksi lukiolle. Toisaalta vaihtelu virkistää. En tiedä.

Sen tiedän, että huomenna on raahauduttava kouluun kemian tehtävien kanssa, joita en sattuneesta syystä ole ehtonyt/jaksanut tehdä, joten huomenna on aikainen herätys.

//lukiopsykologi eilen. Minulla on lupa surra, olen vahva, vaihtelu virkistää. Elokuussa uudelleen.

\\Voin hyvin, mutta silti välillä vain tekisi mieli itkeä ja hautautua peiton alle koko päiväksi.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Tyhjensin kännykän gallerian masennus kuvista. 

Tai poistin suurimman osan. Yritän päästä eteenpäin ja se onnistuu kun jätän vanhan taakseni enkä tee varasuunnitelmaa mitä teen jos palaan takaisin. Ahdistavaa ja stressaavaa, mutta kyllä minä selviän. 

Koulu ei kiinnosta enää ollenkaan. Haluaisin vain olla kotona ja lusmuilla, mutta niin ei kuulemma voi tehdä. Pakko repiä itseni ylös aamuisin tai makaan sängyssä koko päivän.

Ajatukset eivät nyt oikein liiku, mutta kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.