Masentaa. Haluaisin niin.. en tiedä. Haluan kaiken, mutten kuitenkaan mitään. Haluan itkeä, viiltää, huutaa oloni pois itsestäni. Viiltää kunnes veri loppuu suonistani. Huutaa kunnes ääni kähenee ja happi loppuu keuhkoista. Itkeä, kunnes kyyneleet loppuvat.
En minä oikeasti ole tällainen. Minä olen oikeasti iloinen, positiivinen, ihminen, joka saa muut hymyilemään, jopa nauramaan. Se mitä minä olen nyt, on täysin tämän helvetin sairauden syytä. Minä en ole oikeasti surullinen, negatiivinen, vihainen. Minä en oikeasti ole se, josta huolehditaan, jota pitää tukea, jotta hän jaksaisi huomiseen.
Minä niin haluaisin eroon ajatuksistani. En jaksaisi joka päivä taistella itseäni vastaan. En jaksaisi joka päivä luetella itselleni syitä, miksi elää huomiseen. En haluaisi joka päivä sopia huomiselle jotain tekemistä kavereiden kanssa, jotta minulla olisi taas syy elää huomiseen. Minä niin ikävöin sitä aikaa, jolloin saatoin illalla mennä nukkumaan odottaen innolla huomista.
En pysty siihen. En pysty tyhjentämään mieltäni mitenkään. Olen tuomittu elämään ajatusteni kanssa, kestämään niitä niin kauan kuin olen hengissä.
Kuitenkin, pakko myöntää, minulla on viime päivinä mennyt oikeastaan ihan hyvin. Muutaman kerran on tullut täydellinen masennus, mieleni on ollut pikimusta, ihoni on huutanut terää iholleen. Usein masennushetki on tosin liittynyt väsymykseen tai kaverin sanoihin.
Otan edelleen itseeni todella herkästi, tänäänkin masennus valtasi mieleni, kun H vitsillä sanoi minua laiskaksi. Otin itseeni, vaikka tiesinkin sen vitsiksi. Pidän itseäni laiskana, tiedän itseni laiskaksi ja aina, kun joku toinen sanoo sen se todistaa mielipiteeni oikeaksi. Jokaisessa vitsissä on toisaalta aina vähän totuutta.
Linkkaan mukaan muutaman viestin, jotka sai todella huonolla hetkellä hymyn huulille. Kiitos todella paljon vielä niistä. Ette usko kuinka paljon helpommalta elämä hetken aikaa tuntui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti