Summa on todella negatiivinen

Eilen kirjoitettua:

"Lintsailuksi meni. Taas.

Fysiikan tunnilta juosten vessaan viiltelemään. Onnistuin viiltämään ranteeseen syvän, leveän viillon, näin verisuonen selvästi. Viilsin, painoin terää ihoani vasten. Lopulta jokin napsahti päässäni: "mitä sä oikein yrität, lopeta!" Terä pois.

Vessassa kiinnostus elämään laski entisestään, ei kiinnostanut lainkaan mennä tunnille, ei kiinnostanut mennä katselemaan K:n ja E:n hauskanpitoa, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan opettajan valituksia tekemättömistä läksyistä. Ei vain kiinnostanut.

Viestittelin koko fysiikan tunnin L:n kanssa. Samalla kun viiltelin vessassa, lähettelimme viestejä edelleen ja sovimme, että haen hänet ja menemme kämpälle tai jotain, tunnille emme ainakaan menisi.

Lintsailuksi siis meni. Toisaalta olisi pitänyt mennä, en jaksanut, halunnut. Pystynyt. En pystynyt kohtaamaan ihmisten kysyviä ilmeitä, en pystynyt kävelemään luokkaan vuotavan ranteen kanssa.
Kaksi tuntia kulutettiin ympäri kaupunkia ajellen, jossain vaiheessa käsi alkoi puutumaan, veri vuoti edelleen haavasta. No ei se minua haitannut, tunsin edes jotain.

Ruokailuun takasin, etsin kaverin käsiini, jotta sain lisää tupakkaa. Näin äikän opettajani 5min ennen tuntia, hän vannotti tulemaan ajoissa. Psh, tupakalle ainakin ennen tuntia, vaikka sitten myöhästyisinkin.
Tupakanhimo tyydytetty. Äidinkielen tunnille 15min myöhässä, eiköhän sekin kuitattu, kun vastailin kysymyksiin.

Kaikki ulkopuolin ihan kunnossa, hymyilen ja juttelen taas, tosin vain A:n kanssa. E ja K saavat minun puolestani olla aivan rauhassa.
Sisimmässä?
Viha, katkeruus, masennus. Haluan viiltää. Haluan vain viiltää. Lukittautua vessaan ja itkeä. Yksin. Tunnen itseni taas niin turhaksi, aivan kuin en olisi edes olemassa.

Itku tulee aivan kohta, pakko pitää se sisällä kunnes olen yksin.
Pakko pakottaa hymy kasvoille, puhua ja nauraa taas. Pakko.

Musiikkia." 

Päivä ei toki tuohon vielä päättynyt. Koulun jälkeen heitin kaverini Vuorekseen ja menin A:n, L:n ja erään kolmannen kaverin kanssa keskustaan tarkoituksena heittää A kotiin ja L terapiaan. Päätimme viedä ensin kolmannen kaverin kotiin ja tulla sitten uudestaan keskustaan. Vähän 3 jälkeen olimme keskustassa takaisin. 

Jäin yksin autoon. Vihdoin uskalsin katsoa vasenta rannettani. olin sitonut siihen paperin, ettei veri vuotaisi näkyvästi. Otin paperin pois, olettaen että vuoto on jo loppunut, mutta veri pursusi edelleen haavasta vähitellen. 

Menin paniikkiin. Ei tämä ollut tarkoitukseni, ei minulla nyt ollut aikomusta kuolla, halusin vain eroon vihasta. Viilto oli vuotanut jo reilun 5 tuntia, ja käsikin oli välillä alkanut puutumaan, en vain ollut välittänyt siitä ennen kuin huomasin haavan vuotavan edelleen. Nopea päätös paniikissa. Sidoin paperin tiukasti kiinni haavan päälle ja ajoin TAYSin Acutaan. 

Ahdistus. Kävelin sisälle, vastassa oli heti oikeasti, fyysisesti, sairaita ihmisiä ja muutama nyrpeän näköinen hoitaja. kävelin vastaanotolle ja häpesin jo valmiiksi itseäni. 

"Mitäs sulla oli?" "No tota, mä en tie, ei tää varmaan kauheen vakavaa ole.." sanoin samalla, kun nostin hihani ylös ja näytin veren tahriman ranteeni ja säälittävän paperitukon. "ohhoh." En voinut tehdä muuta kuin naurahtaa, paniikin laannuttua asia tuntui minusta jotenkin mitättömältä. 

Minut ohjattiin lääkärille, joka puhdisti haavan ja sitoi sen kunnolla, tikkejä ei voitu laittaa, koska verisuonet olivat liian lähellä. 

"Minun pitää jutella vielä muiden lääkäreiden kanssa ennen kun pääset lähtemään. Tilannehan on nyt se, että täysi-ikäisenä emme voi sinua pakottaa laitoshoitoon, mutta mikäli näemme sen tarpeelliseksi voimme sinulle antaa sinne lähetteen ja suositella käymään siellä. Toisin sanoen voimme siis järjestää sinulle paikan laitokseen, mikäli sinä sinne tahdot." 

Minähän en laitokseen enää mene. Piste. Lääkärit jutteli ja lopulta ehdottivat minulle laitoshoitoa. Kiitos, mutta ei kiitos! Käertin toista vaihtoehtoa, eikö mikään muu onnistuisi, en halua enää laitokseen. Itku oli taas lähellä, kyyneleet kostuttivat taas silmäni, viidennen kerran päivän aikana. 

"Toinen vaihtoehto on, että käyt tuolla psykiatrisen puolella muutaman kerran viikossa tarkistuksessa, jotta saadaan toi sun itsetuhoinen käytös aisoihin. Ja tietenkin annetaan aikoja joko tuonne psykiatriselle, että pääset puhumaan tai tänne psykologille." Jumala on olemassa. Ei laitoshoitoa. UNELMA. 

Eli lopputuloksena käyn nyt kuukauden ajan TAYSin psykologilla ja 3 kertaa viikossa psykiatrisella, jossa tarkistetaan käsivarret uusien viiltojen varalta ja puhutaan kuulumisia. 

Heti, kun kuulin, että tarkistetaan "käsivarret" päätin viillellä vain jalkoihin. Tottakai lääkärit ymmärsivät ajatella asiaa minun kannaltanikin ja lisäsivät, että jalat tarkistetaan pidemmillä ajoilla. 

Että sellaista. Koko eilinen päivä oli kyllä ihan helvettiä. Ainoan positiivisen pisteen antaa illan naurukohtaukset H:n kanssa, jotka kyllä osaksi johtuivat väsymyksestä. Ehkä tänään on parempi päivä, toivon ainakin niin.