Nyt se ahdistus tuli. Vielä pari tuntia sitten kaikki oli paremmin kuin hyvin, nauroin enemmän kuin viikolla yhteensä. Kuitenkin ahdistus kaivautui taas esille ajatuksissani. Se pilaa jälleen iltani, vie mielenkiinnon opiskelusta. Rasittavaa!
Olen koko päivän syönyt. Syönyt ja syönyt lisää. Pizzaa, kalapuikkoja, paprikaa, paistettuja kananmunia ja niitä iänikuisia Tuplia. Äsken oli pakko lähteä hakemaan vielä Hesburgerista kerrosateria, teki niin paljon mieli sitä.
Ahdistus. Oksettaa. En suostu oksentamaan. En halua. Haluan parantua. Jos oksennan en parane.
Tekisi mieli lähettää avunhuuto jollekin.
Ei E:lle, hän ei ole hyvä rentouttamaan minua ahdistuksen alta.
Ei K:lle, juttelin juuri hänen kanssaa, enkä halua häiritä häntä liikaa.
Ei A:lle tai M:lle, he viettävät aikaa yhdessä, joten en halua heidän ilonpitoaan pilata, etenkin kun heistä vain A tietää bulimiastani ja hänkin sai tietää siitä vasta tänään varmuudella.
Ei H, hän ei minua osaa auttaa, en jaksa puhua hänen kanssaan, eikä hän tule ikinä tietämään bulimiastani.
L. En tiedä, hän voisi toisaalta olla yksi vaihtoehto, mutta hänellä on nyt omassa elämässään niin paljon ongelmia, etten haluaisi sysätä omia ongelmianikin hänelle.
Ei K:n ex, joka tarjosi jutteluseuraa. Puhuin hänen kanssaan juuri eilen, en halua aiheuttaa häiriötä joka päivä.
Olen jälleen yksin. Pakotan itseni nukkumaan. Vain se pelastaa minut nyt itseltäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti