Levolle lasken

Olen ollut kesäkuun puolivälistä asti töissä muistisairaiden osastolla. Ns. ulkoiluttaja mutta teen kyllä kaikkea muutakin vessatuksista syöttämiseen.

Suurin osa potilaista osastolla on ihan ok ihmisiä. Osalla tulee välillä hetkiä jolloin he ovat raivostuttavia kitisijöitä tai aggressiivisia, mutta ne hetket menevät ohi suht nopeasti.

Eräs naispotilas oli todella mukava. Hän jutteli paljon kanssani, kertoili muistoja jotka vain muisti. Ja hän muistutti mummuani.
Kesäkuun lopussa hänet siirrettiin pääsairaalaan. Viime viikolla hänen sukulaisensa haki hänen tavaransa. Ajasta ikuisuuteen.

Viime viikolla vein näytteitä labraan ja matkalla väistin käytävällä ensihoitajia jotka työnsivät paareja. Kuollut vanhahko mies kädet ristissä rinnan päällä.
Jäin hetkeksi tuijottamaan vaikka hyviin tapoihin olisi kuulunut osoittaa kunnioitusta ja kääntää katse pois.

Rauhallinen ilme kasvoilla. Levollinen. Kivut olivat poissa. Pelko oli poissa.

Näitä kahta asiaa oon pyöritelly mielessäni viikon verran.

Kuolema.
Levollisuus.
Kädet rinnan päällä.
Pelko.

J:n ilme lauantaina kun hän näki jälleen raadellut käsivarteni.

Pettymys.

Se kuvastui hänen kasvoiltaan vaikka hän oli jo muutaman juonutkin.

Se minä tällä hetkellä olen.
Kaikessa.
Kaikille.

Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Onks pakko jos ei taho

Kaikki on taas vaiheessa enkä saa mitään tehtyä. Psykologiin pitäisi ottaa yhteyttä, en jaksa. Kämppää pitäisi etsiä ja ottaa yhteyttä, en jaksa. Ensi viikolla on blockit, pitäisi varmaan äidelle ilmottaa, että oon menossa töihin sinne. Muutama kissanpentu pitäisi vielä saada koteihinsa enkä ole saanut minkäänlaista juuta enkä jaata milloin uusille omistajille sopii. Ja kirjoitukset. En ole vielä edes vaivautunut etsimään kertauskirjoja. Helvetti kusen nämäkin kirjoitukset ja saan rukoilla että pääsen jonnekin opiskelemaan. Olen kyllä miettinyt Voionmaata, voisin opiskella toimittajaksi mutta en tiedä. Todellisuudessa haluaisin vain olla ja saada fanikohtauksia HUn uudesta levystä, GotG trailereista ja AoU paljastuksista. Hah hepreaa teille, arvostan jos ymmärsitte.

Ja helvetin vitun perkeleen hammaskin on kipeä niin en saa nukuttua kunnolla. Selkä ja oikea käsi mustelmilla kun olen pari kertaa pudonnut paalikuormasta.

Juhannuskirous

Kaikki menee päin vittua tällä hetkellä.
Kaikki.

Olemme H:n kanssa etsineet kämppää ja käyneet näytöissä yms. Sain tiistaina erään asunnon vuokranantajalta soiton: asunto olisi meidän, enää pitäisi kirjoittaa sopimus. Ilmoitin H:lle. Kului 3 tuntia ennen kuin H reagoi mitenkään viestiini: Se oli kyl aika pieni".

MITÄ VITTUA?!?!?!??!

Meillä on budjetti. 800€ on ehdoton maksimi, ellei H sitten halua maksaa enempää. Äidellä ei ole varaa maksaa enempää eikä minulla ole muita tuloja kuin opintotuki, koska töitä ei vain löydy kouluttamattomalle nuorelle, jolla ei ole kokemusta töistä.
Meillä on tietty alue, jolla haluaisimme asua. Lähellä keskustaa, mitä lähempänä sen parempi. Ja kyllä läheltä keskustaa löytyy hyvin kämppiä, jotka pysyvät budjetissamme.

Kyseinen asunto on keskustassa ja vuokra 780€ mihin sisältyy jo vedet. Lemmikit sallittu, mikä ei kovin yleistä ole niin hyvä kuntoisessa asunnossa. Kaksi huonetta, erillinen keittiö, eteinen, kylpyhuone. Minä suorastaan ihastuin asuntoon. Ja tämä on ainut asunto, josta on otettu meihin yhteyttä näytön jälkeen. Ihmiset eivät kauhean mielellään vuokraa asuntojaan rotille.

Toinen asia on juhannus. Piti mennä Tampereelle viettämään juhannusta A:n kanssa. En saanut A:ta kiinni torstaina, joten en suunnitellut sen tarkemmin menoa Tampereelle. Juttelin kuitenki L:n kanssa, että jos menen Tampereelle voin lainata hänelle rahaa. Illemmalla, lähempänä keskiyötä A vastasi ja kutsui minut baariin kanssaan juhannuksena. Viikon verran ollut stressi kuitenkin arvelutti, joten en sanonut mitään varmaksi.

Tänään sain paniikkikohtauksen, kun äite pudotti lehden keittiössä. Pitkästä aikaa raavin käsivarret verille, purin itseäni, hakkasin seinää jne. Happi ei kulkenut ja meinasin tukehtua monta kertaa huutooni.
Ilmoitin kohtauksen laannuttua A:lle, etten uskalla lähteä ajamaan Tampereelle. Samaan aikaan L:ltä tuli viesti: "Niin sä et oo tulossa treelle..? Vaikka lupasit sitä rahaa tuoda?!"

MITÄ VITTUA?!?!?!

Kiva tietää että olen noin tärkeä. "Muuten ihan vitun sama ooks tulos, mut lupasit tuoda rahaa mulle, et saan vetää perseet."
Missään vaiheessa en rahaa luvannut tuoda. Sanoin, että JOS tulen treelle voin lainata rahaa. En missään vaiheessa sanonut kuljettavani rahaa Tampereelle, että muut pääsisivät juomaan rahoillani. Jos olisin vaivautunut kuljettamaan rahaa 70km matkan ruuhkassa, olisin aivan varmasti juonut ne itse, vaikka sen jälkeen olisinkin repinyt valtimoni riekaleille.
Huomautin L:n tärkeysjärjestyksestä, mutta asiaa pidettiin vitsinä.

En jaksa nyt tapella. En itse tahallisesti olisi ikinä toiminut noin. En tietenkään voi heittää ensimmäistä kiveä, mutta nyt kun tilanne osui minun kohdalleni, alan kiinnittää huomiota tapoihini. Jos olen joskus odottanut enemmän rahaa kuin itse henkilöä, pyydän anteeksi. Se ei tule toistumaan.

Paitsi jos olet täysi kusipää.

On tehnyt niin paljon mieli mennä tupakalle, viiltää, vetää perseet jne. Koitan vain pitää itseni koossa, etten hajoa taas. En halua enää kerätä itseäni, en jaksa sitä enää.