Eettisyydestä eteenpäin

Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.

Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.

"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."

"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."

En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta?  Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?

Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?

Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.

Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?

Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen. 

Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.

Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.

Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.

Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?

Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia,  en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.

Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.

Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.