Toinen viimeksi tekemistäni viilloista on tulehtunut.
Päätä särkee koko ajan.
15 päivää polttamatta.
Välillä päälle vyöryy viha. Vihaan kaikkea, haluaisin itkeä vihaani.
Olen hiljaa ja opin elämään.
Pitäisi tehdä äiden veroilmoitusta. Ja hakea tukia kun vihdoin sain iskän tulot tietooni.
En jaksa nyt välittää. En jaksa.
Hyödytöntä. Turhaa.
Kuten minäkin.
En jaksa. Kaikki kaatuu päälle.
Helvetti.
Turhauttaa. Ottaa päähän ihmiset. Tai ihminen. Pikkuveli. Se kinusi itselleen Battlefield 4 ja pelikuulokkeet. Hintaa niille tuli yhteensä se 60€. Tiedän, loppujen lopuksi ei kauhean iso summa, mutta lue loppuun.
Taloustilannehan meillä on se että äiden tilillä on ~3000€ eikä jatkuvia tuloja enää oikein ole. Mavin tukia tulee joskus ja jouluna, suurinpiirtein 400€ luokkaa. Karjaa on vielä ja vaikkei niistä rahaa vielä saakaan, niiden pito kuitenkin vaatii rahaa. Toisin sanoen rahat on tiukilla, samalla tavalla ei voida jatkaa kuin tähän asti.
Ja silti ihana, reilusti alaikäinen, rakas pikkuveljeni kinuaa itselleen 60€ edestä tavaraa, eikä sen jälkeen koe minkäänlaista kiitollisuutta.
Ei minkäänlaista osoitusta kiitollisuudesta.
Edelleenkään hän ei auta mitenkään kotitöissä.
Edelleenkään hän ei tee ulkotöitä.
Edelleenkään hän ei kuuntele minua, kun pyydän häntä esim ruokkimaan kissat tai viemään lautasensa takaisin keittiöön.
Ei minkäänlaista pientäkään kiitosta. Lauantaina olisi tarkoitus muuttaa huonekalut Treelta ja pikkuveljen voimia tarvittaisiin.
"Minkä takia mun pitää auttaa sua ku sä et tee mitää mun puolesta?".
Teki hetken aikaa mieli tempasta. Luojan kiitos en tempassu sillä pikkuveljeni sattuu olemaan isompi ja vahvempi kuin minä joten luultavasti olisin päätynyt sairaalaan.
Miten vitussa hän voi väittää etten tee mitään?
Ilman minua hän kävelisi iltapäivällä 6km pysäkiltä mummulle ja illalla mummulta kotiin 3km. Paitsi ettei hän kävelisi, hän soittaisi iskän hakeen ja iskä hakisi ja kuskaisi.
Olen nyt muutaman viikon ajan tehnyt ruokaa meille kun täti aka "kotihenki" on ollut kännissä ja äite ei ruokaa osaa tehdä. Ilman minua ruokalistalla olisi vain kahvia ja leipää tai pahimmassa tapauksessa täti nousisi helvetin tärkeänä tekemään ruokaa ja yökkisi sitä tehdessään.
Ilman minua hänellä ei edes olisi tota vitun peliä. Joo oma vika mitäs tilasin.
"Se on nyt halunnu sitä nii paljon että kai se sille pitää tilata. Musta tuntuu et se liittyy niihin sen kavereihin, et ne vois sit pelata sitä yhessä ku kaikilla olisi se."
Samalla periaatteella äite vois mulle hankkia Provinssiin 4pv liput et mä pääsisin sinne kavereideni kanssa koska mä haluan sinne niin paljon että suunnittelen tässä meneväni takas jakaan mainoksia. Eiku nii joo, mä en kehtaa ees pyytää koska ymmärrän jotain rahan päälle, liput maksaisi ~150€ mikä on paljon ja oon tämän vuoden huvittelurahani käyttäny ku tilasin 20€ DVDn.
Pikkuveljeni ei varmaan ikinä tule oppimaan sellaisia käsitteitä kuin kiitollisuus, kunnioitus ja avuliaisuus. Jos täti tämän putken juo kunnolla eikä minua olisi, äite joutuisi navettaan yksin myös viikonloppuisin, sillä eihän se pikkuveljen persekarvoja kutita onko äite navetassa 23 vai 2 asti. Pääasia että pikkuveli saa pelata, vahtia telkkaria ja löhötä pirtissä. Onhan hän jo koko viikon ollut koulussa.
Vittu. Mielelläni menisin kouluun jos pääsisin. Mielummin kuin kuuntelisin kännistä tätiäni joka vitun törkeä taas töpöttää tossa ja naukuu kun "Kaikki pitää tehä ite. Vittu saatana talo täynnä tommosia paskoja. Voi kilin vittu tekisivät edes jotain mutta ei "mun pitää kattella telkkaria ku mä oon niin läski etten mä jaksa seistä". Voisit vittu ees kissat ruokkia mutta ei, ite vaa syödään ihan sama mitä kissalle käy."
Kiitos.
Juoppo.
//eilen turhautti jo niin paljon että itkin vihaani. pitkästä aikaa tuntu pahalta useamman tunnin ajan.
Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.
Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?
Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.
Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.
27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.
Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.
Lomat on näköjään alkaneet. Minulla mikään ei ole muuttunut. Vaikka pitäisi muuttua. Tarvitsen muutoksia, mutta en saa niitä aikaiseksi.
Pitäisi ottaa yhteyttä psykoterapeutteihin. En saa aikaiseksi. Epäilen motivaatiotani. Välillä tuntuu etten tarvitse sitä, välillä tiedän tarvitsevani, mutta tiedän etten jaksaisi raahautua paikalle.
Syksyn YO-kirjoitukset piyäisi maksaa. En saa aikaiseksi ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää että lasku toimitettaisiin minulle, sillä en koululle pysty raahautumaan. Eräpäivä kuulemma ensi maanantaina.
Olotila heittelee. Aamulla heräsin ylpeänä itseeni. Kello oli 7, olin nukkunut vain 4h mutta olin pirteä. 5min ja teki mieli viillellä. Äsken olin iloinen, nauroin, nyt haluaisin tappaa ihmisen katseellani. Samaa vaihtelua kuin syksyllä. Se pelottaa.
Rahat loppuvat. Sekä minulta, iskältä että äideltä. Vuokraa pitäisi onnistua pienentämään. H:n kanssa suunniteltu kaksiota. Olisi halvempaa, mutta tarvitsen sen tilan itselleni, jossa voin vetää rauhassa itkupotkuraivarit ja sitten nauraa itseni puolikuoliaaksi. Ja paikan jossa lukea kokeisiin. H:n kanssa en siihen onnistu. En tiedä mitä tehdä.
En todellakaan tiedä mitä tehdä.
Tarvitsen elämänkäyttöohjeen.
Kaikki vain on niin väärin.
Haluaisin tavan päästä polttamaan ilman kyselyjä.
Synttärit kuivuivat jälleen kasaan, kolmas vuosi peräkkäin.
Alkuperäinen suunnitelmahan oli pitää juomingit kämpällä. Se kuihtui kasaan, kun ainoat alaikäiset, L ja eräs toinen tyttö, eivät päässeet paikalle. Täysi-ikäisenähän voi mennä baariin, mikä olisi tietenkin kaikille muille sopinut paremmin kuin hyvin, paitsi minulle, paniikilleni ja kyvyttömyydelleni ymmärtää baarin hienoutta.
Yritin niellä pelkoni ja ennakkoluuloni, ajattelin että kai sitä kerran voi baariin mennä. Torstaina sitten kysäisin ketkä ovat tulossa. Köyhä loppu tulos: K oli sopinut sopivasti muuta, B, E ja pari muuta eivät vastanneet mitään ja I oli kipeänä. Jäljelle jäi siis minä, A ja N.
Olin jo kertaalleen niellyt pelkoni, joten perjaina puhuessani N:n kanssa päätimme aloitella kämpällä ja lähteä sitten baariin. Lopulta vaikutti olevan aukoton suunnitelma.
Lauantai aamu. Kello 07.54. Rakas juoppo tätini herättää minut kännissä. "Mee auttaa äitees, lypsää lehmät, mä en viitti." VITTU. Navetan jälkeen kun ei hirveästi kiinnosta pukea farkkuja ja meikata, vaan sen sijaan olla likaisissa lökäreissä välittämättä miltä näyttää.
Se olo lisättynä kuumeeseen, joka minulla on ollut nyt viikon verran, ja suunnitelmien muuttumiseen jatkuvasti oli viimeinen pisara. Peruin, sanoin syyksi vain kuumeen ja jäin mummulle lypsämään kantturoita kuumeessa, kuuntelemaan juopon tädin haukkuja ja viettämään synttäreitä lehmän paskan keskelle.
Mutta hei, 19v.
Tiistaina olisi Hallituskadulla lääkäri ja L tulee ehkä yöksi, koska lupasin pitää hänelle seuraa. En vielä tiedä mitä teen keskiviikkona, koska minun pitäisi olla mummulla ottamassa pitkäkarvaisia vastaan samaanaikaan kuin olla psykologilla Tampereella.
//L:lle tulee tiistaina olemaan rankka päivä, joten kysyin häntä mummulle edes käymään keskiviikkona, minua maalla keskellä ei mitään rentouttaa.
Oli suunnitelmissa juoda viime viikonloppuna. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet varmoja pääsevätkö ja lopulta minä en enää jaksanut yrittää järjestää mitään, kun minulla ei edes ollut mitään halua juoda.
Mietin maanantaina, että voisin tänä viikonloppuna juoda. Muilta ei kauheasti tullut kannatusta, joten taas vähitellen luovuin ajatuksesta. En vain jaksa järjestää ja juoda ja plääh.
Minua pelottaa, etten jaksa enää koskaan mitään. Että teen vain sen mikä on pakollista ja loppuajan homehdun kotona peiton alla.
Pelottaa, että elän vanhaksi ja kadun, kun en nuorena tehnyt mitään mitä ikäisiseni oletetaan tekevän. En käynyt baarissa, en viettänyt kaikkea vapaa-aikaa kavereiden kanssa, en valvonut koko yötä ja mennyt seuraavana päivänä kouluun koomassa.
Minua pelottaa, että kadun kun en nauttinut nuoruudestani.
Olen vain taas niin uupunut, etten jaksa uskoa parempaan. En jaksa muistaa niitä hetkiä menneisyydessäni, kun viimeksi olin näin pohjalla, jopa syvemmällä, ja kuinka lopulta pääsin ylös ja näin taas toivoa elämässä. Olen väsynyt etsimään voimia siihen, että selviäisin taas huomiseen, mikä on suurella todennäköisyydellä vielä paskempi päivä kuin tämä päivä olikaan.
Olen väsynyt. Uupunut. Kyllästynyt. Turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kiukkuinen.
Tekee mieli kiukutella, vetää kunnolliset itkupotkuraivarit ja hakata lattiaa. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Se olisi täysin turhaa.
Tämä päivä alkoi aivan mahtavasti. Toivottavasti mikään tai kukaan ei pilaa tunnelmaani.
Heräsin 8 aikaan kun, T soitti. Hän oli huolissaan minusta, hän pelkäsi, että olin tehnyt itselleni yön aikana jotain. Olin eilen todella maassa H:n sanojen vuoksi, mielestäni aivan oikeutetusti. En luultavasti olisi tässä enää, jos T ei minulle eilen olisi vastannut.
"Eilen tais olla vähän haikee vaikee fiilis?"
Joo no minähän vain itkin samalla, kun soitin hänelle. Kenellekään muulle en olisi kehdannut siinä tilanteessa soittaa. K kyllä kävi mielessä, mutta hänen kanssaan minulla oli jo eilen vähän hyiset välit, joten T oli parempi vaihtoehto.
Onneksi hän ymmärsi ja puhui minulle, vaikka hetki olikin todella huono. T:n exä oli ollut hänen vieressään, eikä hän tiedä vieläkää minusta vaan luulee, että T on aina ollut saunomassa.
Elämäni tuntuu olevan aivan sekaisin. Minua ahdistaa. Masentaa. H:n kanssa minulla on oikeastaan välit poikki. E:n kanssa tuntuu olevan myös aika jäistä, tälläkin hetkellä hän istuu vieressäni, mutta emme puhu juuri mitään. Viesteihinikin hän vastaa vain yhdellä sanalla. Kuulemma hän on kuullut K:lta jotain muuta, jota en mitään hyvää ollut.
Menee nyt kyllä hermot K:hon. Vitun. Ei olisi pitänyt puhua hänelle yhtään mitään. Sitä virhettä en tee enää ikinä. E:n mukana menetän myös K:n. Vaikka K nyt onkin juorunnut asiani eteenpäin, totta kai harmittaa menettää hänetkin, hän on kuitenkin ollut minulle todella läheinen ja auttanut minua vaikeiden hetkien yli. Hän on kuitenkin parempi kaveri E:n kanssa, joten ei ole vaikea arvata kumman kanssa hän viettää aikaa jos meidän väliltä pitää valita.
A:n, L:n ja T:n kanssa välini sentään ovat aivan kunnossa. Luojan kiitos, minulla on sentään heidät. Ehkä tästäkin helvetistä selvitään. Ehkä nytkin saan itseni ylös tästä sekasotkusta.
Ehkä en. Itsemurha pyörii mielessä koko ajan. Haluan itkeä lähes koko ajan, vain silloin ku puhun T:n kanssa, itku unohtuu. Haluan satuttaa itseäni. En haluaisi olla näin pahasti H:n sanojen mukainen, mutta haluan viiltää "muuten vain". Myös sen vuoksi, että olen H:n sanojen mukainen, mitä en haluaisi olla, haluan viiltää. Tulipas se selkeän epäselvästi, mutta sellaista elämäni on tällä hetkellä.
Elämäni on sekaisin, se on minulle hyvä syy viiltää.
Jotain muutakin hyvää tähänkin postaukseen kuin vain hyvät välini A:n, L:n ja T:n kanssa sekä T:n aamuinen ihana herätyssoitto. Musiikkia.
~Its just one of those days
Where you don't want to wake up
Everything is fucked
Everybody sucks
You don't really know why
But you want to justify
Rippin' someone's head off
No human contact ~
Päivä on ollut aika mitään sanomaton postauksen jälkeen.
Muutaman tunnin makoilin sängyssä ja surffailin netissä. Sitten kaikessa tylsyydessä latailin musiikkia ja poistin tiedostoja koneelta. Vähän aikaa siivosin ja vaihdoin huonekalujen paikkoja, jospa nyt kämppä tuntuisi toimivammalta. Hetken juttelin K:n kanssa, mutta sekin tuntui olevan pakotettua ja lopulta se katkesi, kun kumpikaan ei enää keksinyt sanottavaa.
Käväisin nopeasti myös viemässä lehdet roskiin ja kaupassa ostamassa huomiseksi booliin laimennukset ja mässäiltävää.
Sitten tuli toimettomuus, en keksinyt yksinkertaisesti mitään tekemistä. Masennus pääsi valloilleen, minulla ei ollut mitään tehtävää jota miettiä tai suunnitella. Terä. Ajattelematta asiaa sen enempää terä hakeutui jälleen iholleni avaten reitin verelle. Uudestaan. Vielä kerran. Lopeta! Olet sairas. Sairas!
Oli pakko keksiä jotain tekemistä. L:lle viesti, voisinko mennä tänään käymään. Ei onnistunut, L oli toisella paikkakunnalla kotonaan. Helvetti. Hetken viestittelin hänen kanssaan, mutta sitten sekin kuivui kasaan.
Leffa, katselisin leffan. Kaikki DVD:t jotka minulla on kämpällä osaan joko ulkoa tai minua ei kiinnosta katsoa niitä. Leffan minä kuitenkin katsoin, Ironmanin. Sen seurassa kului mukavasti pari tuntia ja sitten olikin jo aika mennä suihkuun ja nukkumaan.
Hetken juttelin E:n kanssa, kerroin hänellekin "sopineeni" H:n kanssa. Virhe se oli, tiedän sen itsekin, mutta en vain halunnut olla riidoissa. Vituttaa kuitenkin, kun menin pyytämään ensimmäisenä anteeksi, vaikka enhän minä siinä ketään haukkunut! Mitä oikein pyysin anteeksi?
"Vitun nyhverö, hanki selkäranka ja hiukan itsekyyttä. Ei sinun tarvitse koko ajan miettiä muiden tunteita!"
// Antauduin tekemään tälläisen kyselyn/mielipidetestin. Käykääs valitsemassa mieleisenne sen mukaan, mitä minusta blogin perusteella ajattelette tai tosielämässä tiedätte.
Paha olo kaivautuu esille. Haluan viiltää. Miksi minä aina haluan viiltää? Olen säälittävä. Aivan helvetin säälittävä.
Hävettää. Menetin niin paljon H:n mukana. Miksi ihmeessä haastoin riitaa? Miksen vain tyytynyt olemaan hiljaa, nielemään kaiken niin kuin ennenkin?
Viha. Olen niin vihainen H:lle! "Vietä hyvä ilta viillellen ja angsti blogia päivitellen...". Miten hän saattoi? Luulin, että hän välitti minusta, että hän oli ystäväni? Raivostuttaa! Miten olin niin tyhmä, että kuvittelin H:n olevan ystäväni?
Hän puhui paskaa muistakin minulle, miksei siis minusta muillekin. E kertoi jo viime syksynä, että H oli puhunut paskaa minusta selkäni takana. Mitä tein tiedolla? Kohautin olkiani ja unohdin kaiken, "ei se mua haittaa, kyl mä sen tien".
Kaikkein helpointa olisi vain poistaa koko ihminen elämästäni. Helpommin sanottu kuin tehty. H:n tavarat ovat edelleen luonani, tai oikeastaan ullakolla ja kellarissa. Joudun kuitenkin pitämään häneen vielä yhteyttä, jotta pääsen niistä eroon.
Sen jälkeen pyyhin koko ihmisen elämästäni, vaikka paljon hyviä muistoja meillä onkin. Vituttaa muistella niitä, ja samalla muistaa mitä kaikkea pahaa H minulle sanoi.
Tämä on vain niin turhauttavaa. Olen taas niin sekaisin ajatusteni kanssa. En tiedä mitä mieltä olisin, mitä tuntisin, miksi tuntisin. Tämä on niin väärin!
Olen koko päivän ollut hyvällä tuulella. Aamulla jaksoin jopa kunnolla meikata ja laittaa hiukset, vaikka olikin aikainen herätys. Tai minulle aikainen, tunti alkoi 8.15.
Viimeisellä tunnilla oli fysiikkaa. 20min tunnin lopusta tehtiin tehtäviä, tai ne teki, jotka jaksoivat. Minä nojasin pääni pöytään ja mietin mitä kirjoittaisin tänään.
Katselin jalkojani. Kamalaa. Inhoan jalkojani, ne ovat järkyttävät. Reiteni ovat luonnottoman isot. Vielä kamalamman näköiset ne ovat paljaana. Viilto viillon päällä. Järkyttävää. Ensimmäisenä asiani itsessäni muuttaisin reiteni, inhoan niitä enemmän kuin mitään muuta. Joka päivä saan tarpeekseni reisieni ulkonäöstä ja päätän tehdä asialle jotain.
Mitäkö?
Liikkua, laihduttaa, syödä vähemmän ja terveellisesti, lopettaa viiltelyn.
Mitä oikeasti teen?
Ahmin, oksennan, masennun, viiltelen ja pidän joskus päivien pituisia jaksoja, jolloin en syö mitään, tai jos syön niin todella vähän ja senkin vähän oksennan.
Mikä minussa on vikana? Miksen saa otettua itseäni niskasta ja iskostettua itseeni terveellisiä elämäntapoja?
Joka päivä luen Instassa kuvieni kommenteista kohteliaisuuksia; "kaunis" "ihanat hiukset" "nätit silmät". En usko heitä. En pysty sisäistämään, että joku pitäisi MINUA kauniina. Se olisi sama asia, kuin pitäisi homehtunutta omenaa kauniina. Uskon vakaasti, että he valehtelevat. Anteeksi.
Kaikein helpointa olisi, jos kuolisin. Pääsisin eroon itsestäni, elämästäni, epäonnistumisista. En olisi enää rasitteena. Kaverit, perhe, yhteiskunta. Kaikki pääsisivät paljon helpommalla, kenenkään ei tarvitsisi enää olla huolissaan minusta, kukaan ei enää olisi velvoitettu valvomaan ja auttamaan minua eteenpäin.
Olen pahoillani, näin minä vain koen itseni ja elämäni tällä hetkellä. Olen rasite, elämäni on tuhlausta.
Kello on nyt vähän yli 16. Koulu loppui. Uskaltaisinko sanoa päivää hyväksi? Tähän asti se on ollut parempi kuin eilinen. Huomioikaa, parempi kuin eilinen.
Pitkästä aikaa kunnollinen ryhmäkeskustelu, samanlainen kuin keväällä. Se piristi päivällä, kun alkoi väkisin masentamaan. Pelottavaa, kuinka tuollainen pieni, mitättömältä tuntuva asia vaikuttaa mieleeni niin paljon.
Goodbye
Nice to know you
I am leaving unexpectedly before I got to show you...
How month's go by and I only feel worse
Try to forget the ones who forgot you first
And you don't need him and she don't need you
Päänsärky. Muita muistoja ei eilisestä ole. No eipä sillä, yöllisen postauksen mukaan en varmaan haluaisikaan muistaa. Muilla tuntuu olevan kauhee krapula, onneksi pääsin itse jälleen paljon helpommalla.
Masennus löysi minut taas. Mielenkiinto elämään on taas kadoksissa. En jaksaisi elää. Koko päivä on ihan turha, haluaisin vain kotiin nukkumaan.
Äikäntunti nyt meni, pidän äidinkielen tunneista ja A:kin oli osan tunnista paikalla, joten minullakin oli juttuseuraa. Vielä olisi kaksi tuntia, kemiaa ja fysiikkaa. A pääsi koulusta jo, joten tupakka- ja juttukaverikin puuttuu välitunneilta.
Ei kiinnostaisi. En jaksa enää olla kolmas pyörä E:n ja K:n porukassa. Olen aina ollut kolmas pyörä, aina se, joka jää juttujen ulkopuolelle, aina se, jonka seura kelpaa silloin, kun muita ei ole koulussa. Aina se, joka roikkuu mukana kuin se kuuluisa rautapallo, jota ei kehtaa jättää jälkeenkään.
Helvetti. Milloin minä oikein ymmärrän, että omakin käyttäyminen vaikuttaa kavereiden määrään? Minulla on nyt 3 hyvää kaveria koulussa, joista kahden seura ei minua enää oikein kiinnostaisi huonoina päivinä.
Ottaisin itseäni niskasta ja esittäisin edes, että kaikki on hyvin, pitäisin tiuskimisen ja vittuilun itselläni. Minun pitäisi itsepäisesti liittyä heidän juttuihinsa, minun pitäisi puhua heidän kanssaan, kun he minun seurastani vielä välittävät. Minun pitäisi nauraa heidän kanssaan, pakottaa se itsestäni ulos, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta.
Mutta ei. Tiuskin, erakoidun, petyn kaikesta. Petyn itseeni aina vain enemmän. Menetän ystävänikin pian, pian he saavat tarpeekseen ja ymmärtävät etten minä ansaitse heitä.
Mitä teen täällä? Olen aivan väärässä paikassa. Ei minun kuulu opiskella, ei minun kuulu viedä opintotukea niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Minun opiskeluni on yhteiskunnan varojen tuhlaamista. En kuitenkaan saavuta tällä mitään. Lopulta päädyn itsemurhaan ja silloin kaikki kuluttamani minuutit lääkärillä, psykologilla, psykiatrilla menettävät merkityksensä. Kaikki kuluttamani rahat on tuhlattu turhuuteen. Kaikki kuluttamani olisi voitu antaa jollekin, joka niitä oikeasti olisi tarvinnut.
Olen niin yksin. Minuun sattuu, sattuu ihan helvetisti! Epäonnistuminen. Koko elämäni on täysi floppi. Hapen tuhlausta. Tuhlausta. Joku toinen olisi ansainnut kaiken sen hyvän mitä olen saanut, minä en sitä ansainnut. Syyllisyys, sitä minä koen. Pettymys, se kuuluu elämääni.
Haluan vain kotiin itkemään, nukkumaan, viiltelemään, rauhoittumaan.
Tai miksi odottaa että pääsisin kotiin? Vessaan heti, kun välitunti alkaa. Lompakosta terä ja viilto, viilto, viilto. Epäonnistuminen. Annoin taas periksi itselleni. Onneksi on punainen paita päällä niin veri ei näy huomattavasti.
Anteeksi.
Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.
Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.
"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."
"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."
En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta? Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?
Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?
Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.
Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?
Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen.
Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.
Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.
Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.
Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?
Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia, en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.
Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.
Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.
Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.
Luoja, että minua väsyttää. Haluan nukahtaa, nukkua, kunnes painajainen on ohi. Tarvitsen apua, tarvitsen unta, tarvitsen rauhaa.
Istun ja tuijotan kännykän näyttöä, odotan, että jossain tapahtuisi jotain, että joku kaipaisi minuakin. Viesti, facebook-chat, soitto, jotain? Unohdettu. Minusta tuntuu, että olen olemassa vain, kun minulta tarvitaan jotain. Ei, ei sekään voi olla totta. Ei minulla ole mitään, mitä voisin toisille antaa. En pysty tukemaan, kuuntelemisesta ei tule enää mitään, kun en pysty keskittymään. Hajoan itsekin sisältä, miten pystyisin auttamaan muita?
Onko millään enää väliä? Miksi me ylipäätään elämme? Tämä on jotain sairasta pilaa, jos Jumala on olemassa, Hänellä on vielä sairaampi huumorintaju kuin minulla. Ei kukaan hyödy tästä, miksi masennus on olemassa?
Mahtavaa, ajattelin taas liikaa. Tuskastuin. Turhauduin, kun ymmärsin, etten voi tehdä mitään, ei kukaan voi. Masennus on ja pysyy minussa aina, välillä se hellittää otettaan, mutta ei koskaan päästä minusta irti.
Viilto. Helpotus. Kaksinkertainen ahdistus, masennus, viha. Syvempi viilto. Turhaa. Uusi viilto, muistoksi ensimmäisen helpotuksesta. Turhautuminen, viilto viillolta lisää muistoja. Lisää arpia, joita peitellä, hävetä. Oma syy, häpeä.
Kiukuttaa, minusta ei ole enää mihinkään, en saa mitään enää tehtyä ilman pakottamista. Tapahtuisi nyt edes jotain, että saisin syyn taas elää, yrittää edes nauttia. Pettymys.
Musiikkia. Puran tämän kiukun ja pettymyksen musiikkiin. Istun keskellä yötä rappusella napit korvissa kuunnellen musiikkia. Hukun musiikin rauhoittavuuteen. Olen kuuntelematta muiden sanoja, kuuntelen musiikkia ahdistuksen ja masennuksen vyöryessä ylitseni. Voimaton olo, imen voimaa rumpujen iskuista, toivoa kitaran soinnuista. Minä selviän, SELVIÄN, niin kauan kuin minulla on musiikki.
Minulla on toivoa niin kauan kuin minulla on musiikki.
Olin eilen todella loukkaantunut, poissa tolaltani, siitä mitä exäni, R, minulle sanoi. Palasimme yhteen monta kertaa muutaman vuoden ajan, kunnes viimeisin selkkaus maaliskuussa sai meidät pysymään vain ystävinä. Eilen juttelimme ja kysyin, miksi meillä meni poikki niin usein.
"Emt sun kans oli aina mukavaa, mut välil tuntu niiku toi sun masennus ois ollu sulle mua tärkeempi, se tunki meiä välii."
Jumalauta. Se ei todellakaan ole ketään tärkeämpi. Minä en todellakaan pidä siitä huolta, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Minä haluan eroon siitä enemmän kuin mistään muusta elämässäni, se ei ole tehnyt mitään hyvää minulle, olen sen vuoksi rikki, väsynyt, herkkä.
Jos olisin tiennyt tuon olevan yksi syy, olisin syrjäyttänyt masennuksen pois mielestäni aina nähdessämme ja puhuessamme, olisin halunnut, jopa tarvinnut, R:n tukea ja seuraa tänä kesänä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta se on myöhäistä jo nyt.
Loukkaantumispuuskassa itsemurha tuli taas ajatuksiin. Imin loukkaantumisesta syitä masentua, luin R:n lähettämän viestin yhä uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää.
Oloni oli niin yksinäinen, että halusin vain pois.
Suunnittelin pikaisesti miten ja missä. Menin valitsemalleni kivelle istumaan, katselin lääkepurkkeja, jotka olin kerännyt mukaani. Avasin ensimmäisen purkin, mut sitten päätin vielä viimeisen kerran viiltää. Viilsin, kunnes verta valui kunnolla ja sitten viilsin vielä kerran.
Liian syvä, veri virtasi haavasta. Refleksinä painoin haavaa kädelläni ja nostin käteni ylös. Sitten mieleni valtasi houkutus : kuolen kuitenkin tänään, miksen vain vuotaisi kuiviin. Laskin käteni alas ja annoin veren valua.
Lähetin S:lle avunhuuto viestin, kun ymmärsin, mitä olin tekemässä. Luojan kiitos hän vastasi heti, hetken viivytyksen vuoksi olisin voinut loukkaantua siinä tilassa vielä lisää ja viiltää toiseenkin ranteeseen. Ilman häntä en olisi tässä enää.
Jotenkin sain verenvuodon tyrehtymään ja kompuroin kotiin. Koko ajan viestittelin S:n kanssa, jotten muuttaisi mieltäni. Kotona lukittaudui huoneeseeni ja sidoin haavan umpeen, alimpana ollut tuke oli aivan veressä aamulla, kun vaihdoin uuden tilalle.
Tänään on kaduttanut. Ranne on kipeä, se muistuttaa eilisestä pakoyrityksestä, mahdollisuudesta päästä pois. Masennus on ollut vielä pahempi kuin aikoihin, viha ja turhautuminen ovat täyttäneet mieleni. Olen vain nukkunut, hereillä ollessani olen ollut vain vihainen, tiuskinut kaikelle nauruni takaa ja taas pyytänyt anteeksi.
Tämä on rasittavaa. Miksen voi vain lähteä, mitä muka menettäisitte jos lähtisin? Ette mitään. Ette edes huomaisi poissaoloani. Olen niin yksin. Taas.
Turhauttava päivä. En ole tehnyt mitään. Istunut ja täyttänyt ristikoita. Heräsin 10 ja tulin istumaan keittiön pöydän ääreen. Sen jälkeen en ole tästä juurikaan noussut. Kerran kävin vessassa, muuten olen velvoittanut pikkuveljeni palvelemaan minua. Kyllä, olen ollut 9 tuntia hereillä ja käynyt vessassa vain kerran. En ole syönyt mitään, en ole juonut mitään, en ole käyttänyt kännykkäänikään juuri ollenkaan (nm. nukun kännykkä kädessäni), en ole juuri puhunutkaan vapaaehtoisesti, vastaillut vain kysymyksiin ja pyydellyt antamaan vettä tai avaamaan ikkunan.
Miettinyt olen. Mieliala on pitkästä aikaa taas etusijalla ajatuksissani. Erehdyin miettimään tulevaisuutta. Tänään on 25.7., biologian kirjoitukset 16.9., en ole tehnyt elettäkään lukeakseni. Minulla ei ole mitään innostusta lukea ja opiskella. Minua ei kiinnosta oppia enää ikinä mitään, minua ei kinnosta tietää mitään, minua EI KIINNOSTA!!! Se pelottaa, olen aina tykännyt oppia. Oppiaine on vaihdellut, mutta olen aina halunnut oppia uusia asioita ja etenkin tietää turhaa nippelitietoa, jolla olen voinut päteä (heh). Mitä nyt, kun minua ei enää innosta oppia? Mitä nyt voin enää odottaa huomiselta?
Olen aina ollut hyvä oppilas, joitakin aineita minun ei ole tarvinnut edes kummemmin opiskella saadakseni hyviä numeroita. Mitä jos nyt kun kiinnostus on mennyt en enää opikaan ja numerot putoavat? Nyt olisi aika jolloin ainakin pitäisi opiskella. Minua pelottaa, että viimeisenä lukiovuotena numeroni laskevat kuin lehmän häntä, koska masennus vie kiinnostuksen jopa rakastamastani oppimisesta.
Helvetti. Epäonnistuminen pudottaa minut aivan varmasti pohjalle, en halua, jaksa enää sitä. Minun voimani eivät riitä enää nousemaan siitä suosta, mutta voimani eivät myöskään riitä enää opiskeluunkaan. Kesälomaa jäljellä vielä ~3vkoa ja minä murehdin opiskelusta.
Säälittävää valitusta, ota itseäsi niskasta ja opiskele äläkä siellä poraa. Noin minä olisin muutama vuosi sitten ajatellut jos olisin lukenut jonkun muun tekstiä. Nyt ymmärrän heitä, ja sisimmässäni anon anteeksiantoa kaikilta, joita olen pitänyt heikkoina. Minä ymmärrän teitä ja haluaisin ottaa teiltä kaiken sen tuskan pois, jota olette kokeneet. Minä ansaitsen tämän tuskan, olen käyttäytynyt väärin, mutta te kaikki rakkaat, miten haluaisinkin auttaa teitä!!
