Mikäköhän vittu mua taas vaivaa?

Viilsin. Mä viilsin. Ei oo mitään syytä. Toisaalta ei oo mitään syytä miksen viiltäis. Oon säälittävä. Kyl mä sen vittu tien. Ei viiltämällä saa henkee pois. Se on vaan lapsellista leikkimistä.

 

Mä itken koko ajan. Pidättelen itkua muiden edessä, mutta kun kukaan ei katso, päästän kyyneleet kohoamaan silmiini.

En tie mikä mua taas vaivaa. Oon rikki. Nii vitun väsynyt. En tie mitä voisin tehä et olo ois parempi. En tie mitä teen väärin et olo on tällanen.

En päässy tänä aamuna ees sängystä ylös et oisin ehtiny kouluun. Lintsasin koko päivän. Oon ihan saatanan laiska. Häpeen itteeni.

Nimenomaan. Häpeän itseäni. En pidä itsestäni.

Haluan ahmia ja oksentaa. Vittuku ei oo rahaa ostaa ruokaa, muute ahmisin. Vittu.

Mun on pakko mennä oksentaa. En kestä itteeni. En kestä tota läskiä joka kattoo takas peilistä.

En yhtää ihmettele miksei muutkaan kestä mua.

menneitä

olen miettinyt viime aikoina todella paljon masennustani ja miten se on vaikuttanut ihmisiin. ja miten muiden masennus on vaikuttanut minuun. 

oikeastaan minun elämäni alkoi mennä kunnolla sekaisin vasta 9lkn lopun ja lukion aikana. elämässäni oli yhtäkkiä niin paljon muutoksia. muutto, uusi koulu, uudet ihmiset.
olin jo aiemmin nähnyt masennusta ja kaikkea siihen liittyvää mutta vasta tuona aikana se alkoi tuntua minusta jotenkin minulle sopivalta. että oloni ei ollut enää "normaali" vaan olin alakuloinen yhä useammin vaikka esitin kaiken olevan hyvin. tai että itsensä satuttaminen näyttäytyi pakokeinona olooni. 

en muista oliko se 8lk vai 9lk jolloin terveystiedossa oli aiheena mielenterveys, luultavasti se oli 9lk. opettaja soitti mielellään Dingoa tunneilla ja kun käsittelimme masennusta kuuntelimme jälleen musiikkia.

~Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes paha sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin ~ 

tapoihini kuului tekstata tunnilla, etenkin kun sain paikan takaa. tuolla tunnilla jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. tuntui kuin ihmiset olisivat puhuneet minusta. en silti sisäistänyt että minulla olisi ollut masennus. 

ei minulla loppujen lopuksi niin huonosti vielä mennyt vaikka itsensä satuttamista olin testannut. tupakointi oli minusta "normaalia", jotkut vain aloittavat. eräällä tavalla tupakointi vähensi pelkoa mikä minulla oli jo silloin sosiaalisista tilanteista, antoi syyn lähteä ulos jos ahdistus kasvoi.

sitten tuli lukio ja stressi opiskelusta. kaikkea oli enemmän, kaikki oli vaikeampaa, en enää selvinnyt pelkällä kokeisiin lukemisella.
kavereita riitti ja opin sulkemaan korvani kiusaajilta. lopulta kiusaaminen loppui, mutta monta vuotta kestänyt itsetunnon alentaminen näkyy yhä. minun oli pakko olla hyvä koulussa, ei minulla ollut muuta, ja kun lukiossa numerot laskivat tasaisesti, kaikki tuntui kaatuvan päälle. olin epäonnistunut. 

kesällä -12 muutto omaan kämppään. kaikki säätö R:n kanssa, koulu, K ja E. en osannut käsitellä stressiä, vaadin itseltäni liikoja, en osannut ottaa aikaa itselleni. viiltely alkoi. lähes päivittäin, aina kun H ei jäänyt yöksi.
muistan kuvistunnin jolloin näytin säälittävät naarmuni K:lle. en itseasiassa tiedä, miksi näytin ne. en muista mitä puhuimme ennen sitä enkä mitä sen jälkeen. muistan vain kun vedin hihani ylös ja miten sillä samalla hetkellä häpesin itseäni.
sen jälkeen minusta tuli taakka kaikille. sen jälkeen en enää piilottanut tunteitani enää niin tarkasti lähimmiltä ystäviltäni. jos minulla oli huono päivä he huomasivat sen kyllä. 

pääasiassa taisin vetää heitä alaspäin. aiheutin huolta ja riitoja ja pahaa mieltä ihmisille ympärilläni. jossain vaiheessa taisin alkaa aiheuttaa riitoja tarkoituksella että he olisivat saaneet tarpeekseen minusta ja jättäneet minut oman onneni nojaan. sitten se taisi onnistua. onnistuin saamaan välit huonoiksi kaikkien kanssa, en enää voinut kaataa ajatuksiani ja olojani heidän päälleen. 

ja siinä tilanteessa ollaan yhä.

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Riparilla

Vähän rentoa musiikkia aluksi.

Musiikkia.

Musiikkia.

.
.
.

Kesäkuu 2010

Riparilla näin ensimmäisen kerran jonkun uuden ihmisen jonka kädessä oli viiltoja.
Olin nähnyt kerran aiemmin nähnyt viiltoja silloisen poikaystäväni serkun käsivarsissa. En silloin vielä kokenut halua koittaa itse viiltelyä, ylipäätään satuttaa itseäni, vaikka olo oli jo silloin huono. Minulla oli kuitenkin ihmisiä, kuten poikaystäväni, joihin luotin ja joiden kanssa pystyin puhumaan kaikesta.

Riparilla nukuin samassa huoneessa 4 minulle ennestään tuntemattoman tytön kanssa, muut minun koulustani olevat tytöt menivät toiseen huoneeseen. Tuntuihan se pahalta, olin silloin todella ujo ja minut sysättiin tuntemattomien joukkoon. Lisäksi leirillä oli isosena eräs minua ala-asteella kiusanut henkilö, jonka kanssa olimme kyllä sopineet asiat, mutta silti en pitänyt hänestä erityisemmin.

Tunsin itseni leirin alussa todella yksinäiseksi, vaikka 2/3 leiriläisistä oli samalla luokalla kuin minä. En kuitenkaan kuulunut heidän porukkaansa, en koulussa enkä riparilla. Lopulta kuitenkin ystävystyin huoneeni tyttöjen kanssa, erityisesti yksi heistä, sanotaan vaikka Å, tuli läheiseksi minulle leirillä.

Olo oli ollut koko leirin ajan huono; tunsin itseni yksinäiseksi, huolehdin kotiasioista (äite olisi tarvinnut apua navetassa, koska täti oli silloinkin kännissä), en ollut pystynyt puhumaan kenenkään kanssa kunnolla olostani (koska leirillä ei ollut ketään ystäviäni ja poikaystäväni oli Saksassa), ihmisten määrä ahdisti (en silloinkaan sopeutunut isoihin ihmisjoukkoihin) ja uskonto ahdisti minua jo silloin vaikken sitä silloin oivaltanutkaan.

Kerran leirin loppupuolella jäimme Å:n kahdestaan huoneeseen. Tiesin hänen olevan masentunut, hän oli kertonut siitä minulle. Å vaihtoi lämpimämmän pitkähijaisen päälleen, ja silloin näin arvet hänen käsivarsissaan. En sanonut mitään, esitin etten huomannut.
Mutta olin huomannut. Ja ensimmäisen kerran eläissäni halusin kokeilla miltä itseaiheutettu kipu tuntuu.

Sinä päivänä aloitin polttamisen uudelleen. Ensimmäisen tupakan 5 kuukauteen poltettuani oloni oli todella huono. Uudet ajatukset pelottivat minua, ajatus että "haluan satuttaa itseäni". Muistan vain sen kuinka sekaisin olin. Leiri järjestettiin metsässä järven rannalla. Valehtelin parille tytölle huoneessani että lähden hetkeksi ulos, jotta voin puhua rauhassa puhelimessa. Minun oli saatava hengittää rauhassa.

Kävelin järven rantaan ja istuin kivelle. Muistan kuunnelleeni HUn Bulletia. "I think I'll slit my wrists again and I'm gone, gone, gone, gone."
Itkin vajaan tunnin verran yksin järven rannassa, kunnes "kiusaaja-isonen" tuli etsimään minua. Hän istui viereeni ja 20min ajan puhuimme kaikesta mahdollisesta. Sitten hän halasi minua. Silloin annoin hänelle anteeksi ala-aste ajan.

Iltapalan jälkeen olin huoneessamme Å:n kanssa. Olin ottanut metsästä mukaan tikun, jonka olin teroittanut parhaani mukaan veitsellä iltapalalla. Å luki jotain kirjaa sängyllä ja minä istuin lattialla häntä vastapäätä. Samalla kun puhuimme jotain päivän tapahtumista, raavin tikulla käsivarteeni haavan. En vielä silloin uskaltanut tehdä mitään vakavampaa.

Haava oli leveä, mutta korkeintaan 2cm pitkä ja juuri ja juuri niin syvä että veri tihkui iholle. Tämä harmiton haava kuitenkin tulehtui ennen leirin loppua. En näyttänyt haavaa aikuisille/isosille, kai häpesin itse tehtyä haavaa. Toiseksi viimeisen iltaohjelman aikana leirin apuri huomasi pahasti tulehtuneen haavan ja heti ohjelman jälkeen hän tuli luokseni desifiointiaineen ja laastarin kanssa.
Loppu leirin aikana lähes jokaikinen leirillä ollut kysyi mitä kädelleni oli tapahtunut, mistä haava oli tullut. Halusin etenkin luokkalaisilleni sanoa "vittuako se teitä kiinnostaa kun ei mikään muukaan minussa ole kiinnostanut tähän mennessä?". Kädessäni on edelleen arpi haavan jäljiltä, vaikkakin se on osaksi peittynyt uusilla arvilla.

Päivä ennen leirin loppua minulla oli huono päivä. Ryhmässäni oli eräs jätkä joka suoraan sanottuna otti minua päähän. Sinä päivänä sain tarpeekseni hänestä ja lähdin kesken "tunnin" pois pienoisen raivokohtaukseni jälkeen. Se jo itsessään oli iso juttu leirillä. Isomman siitä teki se että kun "tunti" loppui ja muut tulivat, minä istuin huoneessamme itkemässä pahaa oloani ja kiukkua ja väsymystä.

Illalla leirin pappi tuli keskustelemaan kanssani; "Onko sinulla kaikki hyvin, haluatko puhua jostakin, voit puhua kaikesta leirin aikuisille ja isosille, lässynlässynlää.." Loppuleirin juorut oli siinä, "Sil on jokin ongelma, pappi puhu sen kaa kahestaa, mikä sitä vaivaa..". Sain vielä 9lkn syksyllä kuulla siitä koulussa, etenkin luokan tytöt jotka olivat leirillä revittelivät sillä kunnolla.

Muistan yhä poikaystäväni reaktion kun hän näki haavan kädessäni ja kun kerroin mistä se oli tullut. "Älä tee sitä enää ikinä, älä ennen ku oot puhunu mulle, älä ennen ku oot antanu mun ees yrittää auttaa sua."  Halaus ja asia oli käsitelty. Ei riitaa, ei syyllistämistä, ei sääliä, ei mitään mitä odotin kuulevani.

//helvetti että mun on ikävä häntä\\

Ja sitten tuli yö

Eilinen oli niin hyvä. Tai ilta oli hyvä. Tai se kuva minulla siitä nyt on. Sain vihdoin jotain tehtyä, sain vähennettyä stressiä. Oli helpompi olla, oli asia pois päiväjärjestyksestä. Pystyin hymyilemään oikeasti ylpeänä itseeni, siihen että sain jotain tehtyä.

Sitten tuli yö. En ole reiluun viikkoon nukkunut kunnolla. Pääsen nukkumaan 1 aikaan yöllä ja olen niin helvetin väsynyt, että luulisi että nukahdan heti. Mutta ei. Valvon vähintää 4 asti. En saa nukuttua. En uskalla nukahtaa. Hän on palannut uniini. Hän aiheuttaa painajaisia.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin siihen kun kynsin käsivarteni verille. Unessa siihen kaadettiin happoa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin kun purin hampaita niin lujaa yhteen että päätäni alkoi särkeä. Unesta muistan vain pelon.

Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin kun luulin jonkun koskeneen minua. Näin unta jossa mies murhasi naisen ja miehen. Sitten hän katsoi suoraan minuun ja kurkotti minua kohti. Hän otti kiinni kädestäni enkä estellyt mitenkään vaikka tiesin että hän tappaa minut. Sitten hän otti tupakan ja sytytti sen vapaalla kädellään ja painoi sitten palavan tupakan käsivarteeni.
En sulkenut silmiäni enää sinä yönä. Enkä seuraavana. En uskaltanut. Uni oli niin todellinen.

Viime yönä yritin. Nukahdinkin hetkeksi, mutta sitten heräsin. Ei mitään syytä herätä, en muista nähneeni untakaan. Seuraavaksi huomasin käveleväni navetalle ilman takkia pelkkä t-paita ja pyjaman housut päälläni muutaman asteen pakkasessa. Pysähdyin. Seuraavaksi kyyneleet alkoivat valua. Toivoin niin, että olisi ollut kylmempi. Edes 15°C pakkasta. Halusin niin satuttaa itseäni. Halusin niin tuntea jotain. Halusin niin saada oikean syyn itkeä.

Palasin sisälle ja nukuin pari tuntia. Heräsin 11 aikaan enkä ole vieläkään noussut sängystä kunnolla. En ole tehnyt mitään kunnollista, vain maannut sängyssä. Olen itkenyt enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. En saa tänään syödä. En ansaitse tänään syödä. Äsken oli pakko lähteä ulos kun sisällä oli liikaa ihmisiä. En pystynyt itkemään hiljaa, oli pakko päästä ulos itkemään ääneen. Oli pakko saada olla yksin. En saa nyt saada mitään kohtausta kun äite ja veli ja täti on sisällä. Minä olen heidän mielestään terve ja niin heidän kuuluu luullakin. Muuten en pääse olemaan yksin.

Odotan että muut ovat lähteneet. Odotan että olen yksin. Sitten voin tehdä mitä haluan. Sitten saan rauhan edes täksi yöksi.

339

Edelliset viillot paranivat vasta. Viime yönä ei tarvinnut vetää pitkähihaista päälle nukkumaan mennessä.

Haluan tehdä lisää.

Sattuu. Paha olo vyöryy päälle. Itkettää, kiukuttaa, masentaa. Epätoivo.

Kaikki sanat ovat minua vastaan.

Minä olen väärä.

Näitä hetkiä on ollut usein viime aikoina.

Jään tuijottamaan teriä.

Hukutan ajatukset musiikkiin. 

En suostu kuuntelemaan muiden sanoja.

Vältän viimeiseen asti.

Taistelen.

Olen terve

.

.

.

Miten olen taas tässä tilanteessa? 

Virheitä

En jaksa edes kirjoittaa.
Olisi niin paljon, mitä haluaisin purkaa, mutta en jaksa.
En jaksa nyt.
Haluan vain luovuttaa taas.
Herpaantua ja antaa tämän paskan olon tehdä mitä se on koko päivän palanut halusta tehdä.
Vuotaa verta.
Viiltää kerta toisensa jälkeen, kunnes kädet puutuvat.
Raadella joka ikinen verisuoni riekaleille. Satuttaa ja saada lupa itkeä.

Minun on oltava vahva.
Minun on pidettävä muut pinnalla.
Minun on edes yritettävä pitää heidät pinnalla.
Heidän on selvittävä.

"Mitä mä luin sun blogista ni sulla menee nyt vähä huonommin?"
"Entä ootko sä kunnossa?"
"Selviätkö?"

Aina sama vastaus.
"Joo kyl tää tästä vähitellen. Ei mul oo mitää hätää, kyl mä selviin"
Haluaisin puhua totta.
Haluaisin, että voisin pitää sanani kaikille.
Mutta pelkään, etten pysty siihen.
Pelkään, että vajoan taas enkä voi sille mitään.

Miten mä oon taas tässä tilanteessa? 

Vihaan itseäni.
Oikeutetusti.
Olen syyllinen.
Anteeksi.
Olen niin pahoillani.
Mokasin niin pahasti.
Ymmärrän kyllä josset siedä minua enää.
En itsekään siedä itseäni.
Olen niin pahoillani.
Kaikesta.

Anteeksi.

anteeksi

Musiikkia.

Synttäreiltä

H:lla oli synttärit eilen ja juhlistettiin sitä käymällä American Dineris ja leffas. Koko päivä meni hyvin. Juttelin Q:n kaverin kanssa, eka kerta ja pelotti ihan helvetisti hänen reaktionsa, mutta hyvin se meni.

Pääsin kotiin leffasta 2 aikaan. Q oli lähettänyt viestin 1, hänellä oli huono olo. Pääsin kotiin ja ehdin kunnolla vastata hänelle. Tuntui kuin jotain katkaisinta olisi painettu: muutuin siitä nauravasta ihmisestä ihmiseksi, joka tietää miltä tuntuu kun haluaa vain satuttaa itseään. 

Oloni ei niinkään muuttunut, mutta tiesin sen olon. Muistin sen olon taas.

Vituttaa huono netti kotona. Viestit ei lähe ajallaan mikä aiheuttaa väärinkäsityksiä. 

Turhauttaa.

Pakko alkaa nukkumaan, päätä särkee vitusti liikaa taas.

Hyvä päivä silti. Viiltely pysyi tänään poissa mielestä melkein koko päivän.

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

Mummun syntymäpäivä

Eilen oli mummun syntymäpäivä. 21.6. Mummu olisi nyt 88-vuotias. Minun laskujeni mukaan.

Päivä meni kuten lähes jokainen tällä viikolla. En saanut mitään tehtyä. Heräsin ensimmäisen kerran 9, mutta koska olin nukahtanut vasta lähempänä 4 en yksinkertaisesti jaksanut nousta. Uudelleen heräsin 13 aikaan. Ja samaa on jatkunut koko viikon. Uni ei vain tule vaikka olisin kuinka väsynyt.

Heräämisen jälkeen vähän aikaa selailin kännykkää. Sitten ylös, vaihdoin vaatteet ja söin vähän. Sitten katselemaan telkkaria. Ja siinä istuinkin 23 asti. Välillä kävin syömässä tai vessassa, mutta muuten pyhitin päivän telkkarille. Aivan kuten lähes kaikki muutkin päivät tällä viikolla.

Jep jep. Tänään sentään tuli itku. Katsoin Vuosi nuoruudestani -leffan. Jälleen kerran samaistuin ja sain itkettyä. Olen koko viikon halunnut itkeä, mutta en vain ole pystynyt. Siihenkin oppii.

Mutta edelleen tekee mieli raadella.

Sitten kun

Mietin sitä tosissani.

Että viiltäisin.

Sitten mietin niitä jälkiä, jotka jäisivät jälkeen. Arvet. Ensin veri hyytyy haavan päälle ja suojaa sitä. Sitten syntyy arpikudos, jota repimällä haavan saa syvenemään, vuotamaan, luultavasti tulehtumaankin. Vähitellen iho alkaa korjaantua. Sitten jäljelle jää enää punaiset viirut, jotka yrittävät parhaansa mukaan hälventyä, muuttua ihoksi. Käteni ovat jo nyt täynnä punaisia viiruja.

Se sattuu. Viiltäminen. Se sattuu monella tasolla. Henkisesti ja fyysisesti. Se sattuu ja se satuttaa monia.

Joskus nautin siitä, kun tunnen fyysisen kivun. Useimmiten nautin siitä. Se antaa sen syyn itkeä, keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin itkuun jota pidätellä, tyhjään alueeseen joka kasvaa kasvamistaan rinnassa, kipuun joka on henkistä.

Joskus viiltäminen kuitenkin sattuu enemmän kuin se kipu, johon se toimii lääkkeenä. Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Huomaa, että se satuttaa muitakin. Silloin se sattuu niin paljon, ettei siitä voi enää nauttia. Silloin se tekee lisää haittaa. Silloin fyysisen kivun lisäksi on vielä henkinen kipu, joka on pahentunut entisestään.

Mietin äiden reaktiota viiltelyyni. Että heti kun pääsen olemaan yksin, minä viillän. Että minun ei kuulu olla yksin, koska silloin viillän. Sen hetken, kun äite näkee uudet haavat. Se hetki, kun istumme yhdessä Hallituskadun psykologilla ja kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun hän syyttää itseään olostani. En voi tehdä sitä hänelleni.

Pidän lupaukseni. Lähetän kahdelle kaverilleni viestin ennen kuin viillän. Mutta lähetän ne viestit vasta, kun on aivan pakko. Kun tiedän, etten todellakaan selviä yksin.

//Psykologi ylihuomenna.
Taidan olla huonossa kunnossa hänenkin mielestään.

Syöpähoitoon

Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.

Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.

Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?

Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.

Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.

Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.

Musiikkia tähän tunnelmaan.

Jonkin perässä

Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.

Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.

Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.

"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"

K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.

"Miks kysyt?"

Miksiköhän?  

Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?

Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.

Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin.