Ystävällisin terveisin

Ajattelin nyt kertoa teille, miten ystävystyin E:n ja K:n kanssa.

Aloitin tosiaan lukion 2011 syksyllä. Uusi paikkakunta, joten en tuntenut ketään.  Ensimmäinen jakso meni minun kanssani samalla luokalla olevan tytön kanssa. Me tosiaan olemme luokkamme ainoat tytöt, joten oli aika selvää alusta lähtien, että tutustuimme toisiimme. Hänen kauttaan tutustuin useimpiin muihin kavereihini, muunmuassa A:han.

Jatkoin fysiikan ja kemian opiskelua. Fysiikassa ei minun lisäkseni ollut 2011 alottaneita tyttöjä kuin vain E, joten tavallaan ystävystyimme pakolla. Kemiassa oli muutama muukin kaverini, joihin olin aiempaa tutustunut, mutta E:n seura tuntui kaikista parhaimmalta.

Pian huomasimme meillä olevan muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita kuin vain kemia ja fysiikka. Ykkösvuotena emme oikeastaan vielä ystävystyneet paremmin, mutta kakkosen syksyllä sekin muuttui. Jäimme kemiassa ja fysiikassa ainoiksi kakkosvuoden tytöiksi, joten vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä tutustuen.

Yhteisiä kiinnostuksen kohteita tuntui löytyvän ja huumorintajummekin oli samanlaista. Huomaamatta juttelimme päivittäin, valitsimme samoja kursseja seuraaviin jaksoihin ja vietimme yhä enemmän aikaa yhdessä.

Kevättalvella 2013 olimme jälleen E:n kanssa samalla kuvaamataidon kurssilla. Siellä oli myös K johon olin tutustunut jo aivan ensimmäisessä jaksossa englannin kurssissa. Vaikutti todella mukavalta ihmiseltä, mutta hänen kanssaan ei uskaltanut viettää vielä ykkösellä aikaa, hän liikkui koko ajan joko tyttöystävänsä tai muutaman jätkän kanssa, joista en oikein välittänyt.

Kevään kuvaamataidon kurssilla K oli ilman tyttöystäväänsä, joten hänelle uskalsi puhua. Eräällä tunnilla, muistaakseni helmikuussa, näytin hänelle viillellyt käsivarteni hetken mielijohteesta.

Edellinen ilta ja viikonloppu olivat olleet todella rankat: mummun tila oli jälleen heikentynyt, isä oli taas suuttunut ja muistoksi siitä sain mustelman ja kuhmun selkääni sekä exäni, joka oli muutama kuukausi aiempaa kuollut, veli oli soittanut minulle ja pahentanut vain ikävääni väittämällä, että oli minun syyni että exäni, silloinen poikaystäväni, kuoli.

Sinä iltana minä tartuin jälleen puukkoon, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Kadun sitä hetkeä todella paljon. Ilman sitä, elämäni olisi voinut olla helpompaa.

En tiedä mitä mielessäni oikein liikkui. Sen sekunnin kuluttua, kun olin vetänyt hihani ylös ja näyttänyt säälittävät viiltoni, häpesin itseäni niin paljon. "Miksi teit sen?" pyöri mielessäni. Kuka tahansa luokassa olisi voinut nähdä. K:ta ei välttämättä olisi kiinnostanut, emme me olleet vielä niin hyviä ystäviä.

Toisin kävi. Vaihdoimme numeroita K:n kanssa ja pitkästä aikaa sain puhuttua asiani jollekin. Keksimme puhumista koko ajan, juttelimme monta tuntia. Me molemmat kerroimme ajatuksemme. Sitä ei enää tapahdu, keskustelumme on pätkittäistä, juttelemme muutaman minuutin tai pari tuntia ja yleensä vain minun asioistani, K kun "ei tarvitse apua".
Eräänä iltana juttelimme taas ja K pyysi ilmeisesti vitsillä E:n numeroa. Minäpä sitten annoin sen ja siitä minun alamäkeni sitten alkoi. Jossain vaiheessa E perusti ryhmäkeskustelun minun ja K:n kanssa.

Aluksi se toimi, minunkin mielestäni, mutta jossain vaiheessa aloin tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Kesällä tunsin itseni aina vain ulkopuolisemmaksi, samalla kun E ja K ystävystyivät yhä enemmän. Tunsin itseni häiriöksi, en halunnut tunkea heidän joukkoonsa pilaten kaikkea. Pidin yhä harvemmin yhteyttä heihin, etenkään ryhmän kautta.

"Jos heitä ei kiinnosta kysyä, miten voin, niin en minäkään itseäni heille tuputa".

Tuon ajatuksen ansiosta aloin kirjoittamaan tätä blogia. Aioin itse etsiä jonkun jota kiinnostaa, jonkun, joka saa minut tuntemaan itseni eläväksi. Jos joitakin edes kiinnostaisi, miten minulla menee, jos joku edes kiinnostuisi, olenko elossa vai en, jos joku edes huomaisi, muistaisi minun olevan täällä myös.

Ja niin olemme tässä hetkessä. Muutun vieläkin kateudesta vihreäksi ja suutun, kun kuulen E:n ja K:n jutelleen WhatsAppissa samalla kun minä olen istunut yksin kotona, itkien viiltämässä, odottaen jonkun muistavan minua ilman muistutusta; "minäkin olen täällä, minäkin tarvitsen sinua".

Minä todella tarvitsen teitä, mutta haluan teidän itse ymmärtävän sen. Minun käyttäytymiseni huokuu itsetuhoisuutta, minun puheestani huomaa kaipuuni ajasta ikuisuuteen. Minä tarvitsen apua, tukea, kuuntelijaa. Minä vain niin haluaisin, ettei minun tarvitsisi itse itkeä apua. Minä niin toivoisin, että ihmiset huomaisivat itse minun tarvitsevan apua, tarjoaisivat apua, vaikken sitä itse pyytäisikään.

E ja K. Puhuin tästä jo eilen K:lle, keräsin rohkeutta, jotta uskaltaisin puhua E:lle. Kerron tämän nyt tännekin.

Päätin vältellä E:tä ja K:ta. Niin vältän riidat, tiuskimiset, ylimääräisen masentumisen. Vietän mahdollisimman paljon aikaani A:n ja L:n kanssa. En halua loukata heitä, E:tä ja K:ta, mutta näin vältän heidän loukkaamisensa ja heidän päivänsä pilaamisen. Haluan heille kaikkea hyvää, joten en halua pilata heidän oloonsa. Heidän on parempi kahdestaan, ilman minua.