Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Taas tein sen

Jotain pitäisi varmaan eilisestä kertoa.

Hävettää. Taas.
Hyvä päivä, sain vietettyä aikaa äoden kanssa kahdestaan ja juteltua kaikenlaista.
Koko päivän olin kuitenkin väsynyt, en ole pian kahteen viikkoon saanut nukuttua kunnolla painajaisten vuoksi. Mirtazabin on melkein loppu, lisää saan vasta kun olen taas käynyt läpi melatoniin lääkärinmääräyksellä. Painajaiset herättävät öisin, nukun pätkissä, en uskalla nukahtaa koska pelkään painajaisia.

Väsymys aiheutti hysteeriset naurukohtaukset mutta myös tiuskimiset. Mieliala muuttui sekunneissa. Välillä kaikki tuntui helpolta, välillä halusin luovuttaa koska mistään ei tullut mitään. Olin kuin kaksi ihmistä.

Pääsin 23 aikaan navetasta. Olin yksin sisällä. Tai oli täti sisällä mutta varmaan sammunut kammioonsa. Leikkasin leipää.  Yhtäkkiä se ajatus vain ilmestyi päähäni. Seuraavaksi puukko oli ihollani ja veri alkoi vuotamaan. Viisi ranteessa, myöhemmin yöllä tein vielä 4 reiteen.

Oon taas täällä ja vaikka tiedän että täältä voi päästä pois rn jaksaisi enää yrittää. olen monta kertaa ollut ylhäällä mutta kerta toisensa jälkeen putoan ja kaikki se taistelu tuntuu taas turhalta.

Kävin taas yöllä ulkona. Halusin kadota. Halusin käydä järvellä. Pudota jäihin.  Hukkua. Pakotin itseni itkemään. Purkamaan oloa. Itkin tunnin verran ulkona ja palelin. Hyvä. Tunsin jotain muuta kuin tämän paskan. Tunsin olevani elossa.

// K:n kanssa on tosiaan välit poikki.. tai jotain. ei olla puhuttu, mitään. ei siinä mitään, en häntä haluaisikaan häiritä, meiän välit on ollu huonot jo vajaan 2 vuotta.. taisin roikkua hänessä, tiesin sen jo silloin mutta tarvitsin jotain joka pitää minut ylhäällä. tein väärin, se on minun tehtäväni pitää minut ylhäällä ja jos en pysty siihen niin se ei ole elämää. en saa käyttää heikkouttani tekosyynä vetää muitakin alas.

Riparilla

Vähän rentoa musiikkia aluksi.

Musiikkia.

Musiikkia.

.
.
.

Kesäkuu 2010

Riparilla näin ensimmäisen kerran jonkun uuden ihmisen jonka kädessä oli viiltoja.
Olin nähnyt kerran aiemmin nähnyt viiltoja silloisen poikaystäväni serkun käsivarsissa. En silloin vielä kokenut halua koittaa itse viiltelyä, ylipäätään satuttaa itseäni, vaikka olo oli jo silloin huono. Minulla oli kuitenkin ihmisiä, kuten poikaystäväni, joihin luotin ja joiden kanssa pystyin puhumaan kaikesta.

Riparilla nukuin samassa huoneessa 4 minulle ennestään tuntemattoman tytön kanssa, muut minun koulustani olevat tytöt menivät toiseen huoneeseen. Tuntuihan se pahalta, olin silloin todella ujo ja minut sysättiin tuntemattomien joukkoon. Lisäksi leirillä oli isosena eräs minua ala-asteella kiusanut henkilö, jonka kanssa olimme kyllä sopineet asiat, mutta silti en pitänyt hänestä erityisemmin.

Tunsin itseni leirin alussa todella yksinäiseksi, vaikka 2/3 leiriläisistä oli samalla luokalla kuin minä. En kuitenkaan kuulunut heidän porukkaansa, en koulussa enkä riparilla. Lopulta kuitenkin ystävystyin huoneeni tyttöjen kanssa, erityisesti yksi heistä, sanotaan vaikka Å, tuli läheiseksi minulle leirillä.

Olo oli ollut koko leirin ajan huono; tunsin itseni yksinäiseksi, huolehdin kotiasioista (äite olisi tarvinnut apua navetassa, koska täti oli silloinkin kännissä), en ollut pystynyt puhumaan kenenkään kanssa kunnolla olostani (koska leirillä ei ollut ketään ystäviäni ja poikaystäväni oli Saksassa), ihmisten määrä ahdisti (en silloinkaan sopeutunut isoihin ihmisjoukkoihin) ja uskonto ahdisti minua jo silloin vaikken sitä silloin oivaltanutkaan.

Kerran leirin loppupuolella jäimme Å:n kahdestaan huoneeseen. Tiesin hänen olevan masentunut, hän oli kertonut siitä minulle. Å vaihtoi lämpimämmän pitkähijaisen päälleen, ja silloin näin arvet hänen käsivarsissaan. En sanonut mitään, esitin etten huomannut.
Mutta olin huomannut. Ja ensimmäisen kerran eläissäni halusin kokeilla miltä itseaiheutettu kipu tuntuu.

Sinä päivänä aloitin polttamisen uudelleen. Ensimmäisen tupakan 5 kuukauteen poltettuani oloni oli todella huono. Uudet ajatukset pelottivat minua, ajatus että "haluan satuttaa itseäni". Muistan vain sen kuinka sekaisin olin. Leiri järjestettiin metsässä järven rannalla. Valehtelin parille tytölle huoneessani että lähden hetkeksi ulos, jotta voin puhua rauhassa puhelimessa. Minun oli saatava hengittää rauhassa.

Kävelin järven rantaan ja istuin kivelle. Muistan kuunnelleeni HUn Bulletia. "I think I'll slit my wrists again and I'm gone, gone, gone, gone."
Itkin vajaan tunnin verran yksin järven rannassa, kunnes "kiusaaja-isonen" tuli etsimään minua. Hän istui viereeni ja 20min ajan puhuimme kaikesta mahdollisesta. Sitten hän halasi minua. Silloin annoin hänelle anteeksi ala-aste ajan.

Iltapalan jälkeen olin huoneessamme Å:n kanssa. Olin ottanut metsästä mukaan tikun, jonka olin teroittanut parhaani mukaan veitsellä iltapalalla. Å luki jotain kirjaa sängyllä ja minä istuin lattialla häntä vastapäätä. Samalla kun puhuimme jotain päivän tapahtumista, raavin tikulla käsivarteeni haavan. En vielä silloin uskaltanut tehdä mitään vakavampaa.

Haava oli leveä, mutta korkeintaan 2cm pitkä ja juuri ja juuri niin syvä että veri tihkui iholle. Tämä harmiton haava kuitenkin tulehtui ennen leirin loppua. En näyttänyt haavaa aikuisille/isosille, kai häpesin itse tehtyä haavaa. Toiseksi viimeisen iltaohjelman aikana leirin apuri huomasi pahasti tulehtuneen haavan ja heti ohjelman jälkeen hän tuli luokseni desifiointiaineen ja laastarin kanssa.
Loppu leirin aikana lähes jokaikinen leirillä ollut kysyi mitä kädelleni oli tapahtunut, mistä haava oli tullut. Halusin etenkin luokkalaisilleni sanoa "vittuako se teitä kiinnostaa kun ei mikään muukaan minussa ole kiinnostanut tähän mennessä?". Kädessäni on edelleen arpi haavan jäljiltä, vaikkakin se on osaksi peittynyt uusilla arvilla.

Päivä ennen leirin loppua minulla oli huono päivä. Ryhmässäni oli eräs jätkä joka suoraan sanottuna otti minua päähän. Sinä päivänä sain tarpeekseni hänestä ja lähdin kesken "tunnin" pois pienoisen raivokohtaukseni jälkeen. Se jo itsessään oli iso juttu leirillä. Isomman siitä teki se että kun "tunti" loppui ja muut tulivat, minä istuin huoneessamme itkemässä pahaa oloani ja kiukkua ja väsymystä.

Illalla leirin pappi tuli keskustelemaan kanssani; "Onko sinulla kaikki hyvin, haluatko puhua jostakin, voit puhua kaikesta leirin aikuisille ja isosille, lässynlässynlää.." Loppuleirin juorut oli siinä, "Sil on jokin ongelma, pappi puhu sen kaa kahestaa, mikä sitä vaivaa..". Sain vielä 9lkn syksyllä kuulla siitä koulussa, etenkin luokan tytöt jotka olivat leirillä revittelivät sillä kunnolla.

Muistan yhä poikaystäväni reaktion kun hän näki haavan kädessäni ja kun kerroin mistä se oli tullut. "Älä tee sitä enää ikinä, älä ennen ku oot puhunu mulle, älä ennen ku oot antanu mun ees yrittää auttaa sua."  Halaus ja asia oli käsitelty. Ei riitaa, ei syyllistämistä, ei sääliä, ei mitään mitä odotin kuulevani.

//helvetti että mun on ikävä häntä\\

Murtuva

Musiikkia.

"Been called a monster, called a demon, called a fake
(called a fake)
I'm not an idol, not an angel, not a saint
(I'm not a saint)

I walk alone, I always have, I'm not ashamed
(not ashamed)
A living nightmare from the cradle to the grave"

En osaa kirjoittaa mitään. Mielessä on niin paljon kaikkea, mutta en osaa muodostaa lauseita ajatuksistani.

Hukassa.

Olen hukassa.
Taas.
Ja toisaalta olen yksin hukassa.
Ei kukaan enää huolehdi minun olostani.
Ei kukaan enää huolestu jos ei kuule minusta pariin päivään, viikkoon, kuukauteen.
Ei kukaan enää osaa pelätä minun tappavan itseni.
Olen terve.

Miksi hoen tuota kun kaikki täällä tietävät ettei se ole totta?

Olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten.
Kai.
Siihen ei oikeastaan paljoa vaadita.
Olin vuosi sitten niin huonossa kunnossa että on ihme että olen yhä täällä.
Olin silloin varma että kuolen oman käden kautta.

Oikeastaan ajattelen yhä niin. Olen lähes 100 varma että kun lähden täältä se tapahtuu oman käden kautta. En elä vanhaksi. Kuolen ennen kuin täytän 40v.
En halua elää vanhaksi.

Ei elämällä ole mitään tarkoitusta. Synnymme, elämme, kuolemme. Ei mitään merkitystä suuressa mittakaavassa.

Syvällistä.

Pointti hävisi.

Pointti on että olen hukassa, kukaan ei ole etsimässä minua ja miksi olisikaan, olen heidän mielestään terve.

Mutta kun en ole. En ole lähelläkään tervettä.

Halu kuolla kasvaa päivä päivältä vaikken sitä näytäkään.

Se pyörii ajatuksissa yhä enemmän.

Ja se pelottaa minua.

Miten voin olla näin rauhallinen ulkoisesti vaikka sisältä olen niin sekaisin?
Olenko todella niin rauhallinen kuin luulen?
Eikö minusta todella huomaa miten sekaisin olen?

"Hän alistui kohtaloonsa. Hän seisoi uppoavan laivan kannella, otti lakin päästään ja vilkutti meille. Sitten hän katosi jääkylmään veteen, ilman minkäänlaista avunhuutoa. Hän oli poissa."

Saanko lähteä ulos? Käydä järvellä?
Odottaa että jää murtuu.
Muistaa taas miltä tuntuu rauha.
Hyväksyä kohtaloni.
Kuolla tai selviytyä, aivan sama.
En jaksa enää välittää.

Rajattu

En enää erota rajaa. Missä minä lopun ja masennus alkaa. Mitkä ajatukset ovat minun ja mitkä masennuksen. Ajattelinko itse että olisin voinut tehdä tuon paremmin, vai oliko se masennus joka kertoi taas virheeni. Olemme sulautuneet yhteen. Ei ole minua ilman masennusta. Ei masennusta saa minusta pois.

Musiikkia.

"I don't wanna breathe, I don't wanna die
I can't feel, I'm paralyzed
I'm not taking this tonight
Give me back my life!"

Enkä vieläkään tiedä haluankokaan masennuksesta eroon.
Se on antanut minulle paljon. Ilman masennusta minulla ei olisi (ollut) K:ta, L:ää, Q:ta, T:tä, R:ää. Olisin vaatinut itseltäni enemmän enkä olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi kun epäonnistuin. Nyt pystyin edes osan syystä vierittämään masennuksen piikkiin.

Olen oppinut näkemään elämän toiselta kannalta. Olen nähnyt sen helvetin olen kokenut sen helvetin johon ihminen joutuu mielen sairastuessa. Olen huomannut miten helposti täältä oikeastaan pääsee pois. Olen kokenut sen surun kun toinen on lähtenyt omasta tahdostaan ja olen kokenut sen epätoivon kun on itse halunnut lähteä. 

Välillä osaan iloita pienistä asioista, kuten uuden hyvän biisin löytämisestä, kun saan työt tehtyä ja pääsen nukkumaan, kun kaveri laittaa viestiä. Olen oppinut arvostamaan jokaista pientä hyvää hetkeä, sillä kuka tietää milloin seuraava tulee.

Koko tekstiltä häviää pointti. Pointti on se, että olisin nyt todella erilainen ihminen, jos minulla ei olisi masennusta.
Enkä luultavasti pitäisi siitä ihmisestä.
Hän olisi pumpulissa kasvanut nuori nainen, joka ei loppujen lopuksi tietäisi elämästä mitään. Hän ei osaisi arvostaa elämää. Hän hukkaisi elämänsä ilman että ehtisi nauttia sillä hän odottaisi aina jotain erityistä asiaa josta iloita.
Olisin yhä sama ihminen kuin 7lkn keväällä jolloin kaikki oli suht hyvin.

"Jokainen hetki on korvaamaton,
älä tuhlaa aikaas vaan käytä se"

Musiikkia.

"Ja arkkuni kanteen vedän viimesen kompin "

Ja sitten tuli yö

Eilinen oli niin hyvä. Tai ilta oli hyvä. Tai se kuva minulla siitä nyt on. Sain vihdoin jotain tehtyä, sain vähennettyä stressiä. Oli helpompi olla, oli asia pois päiväjärjestyksestä. Pystyin hymyilemään oikeasti ylpeänä itseeni, siihen että sain jotain tehtyä.

Sitten tuli yö. En ole reiluun viikkoon nukkunut kunnolla. Pääsen nukkumaan 1 aikaan yöllä ja olen niin helvetin väsynyt, että luulisi että nukahdan heti. Mutta ei. Valvon vähintää 4 asti. En saa nukuttua. En uskalla nukahtaa. Hän on palannut uniini. Hän aiheuttaa painajaisia.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin siihen kun kynsin käsivarteni verille. Unessa siihen kaadettiin happoa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä heräsin kun purin hampaita niin lujaa yhteen että päätäni alkoi särkeä. Unesta muistan vain pelon.

Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin kun luulin jonkun koskeneen minua. Näin unta jossa mies murhasi naisen ja miehen. Sitten hän katsoi suoraan minuun ja kurkotti minua kohti. Hän otti kiinni kädestäni enkä estellyt mitenkään vaikka tiesin että hän tappaa minut. Sitten hän otti tupakan ja sytytti sen vapaalla kädellään ja painoi sitten palavan tupakan käsivarteeni.
En sulkenut silmiäni enää sinä yönä. Enkä seuraavana. En uskaltanut. Uni oli niin todellinen.

Viime yönä yritin. Nukahdinkin hetkeksi, mutta sitten heräsin. Ei mitään syytä herätä, en muista nähneeni untakaan. Seuraavaksi huomasin käveleväni navetalle ilman takkia pelkkä t-paita ja pyjaman housut päälläni muutaman asteen pakkasessa. Pysähdyin. Seuraavaksi kyyneleet alkoivat valua. Toivoin niin, että olisi ollut kylmempi. Edes 15°C pakkasta. Halusin niin satuttaa itseäni. Halusin niin tuntea jotain. Halusin niin saada oikean syyn itkeä.

Palasin sisälle ja nukuin pari tuntia. Heräsin 11 aikaan enkä ole vieläkään noussut sängystä kunnolla. En ole tehnyt mitään kunnollista, vain maannut sängyssä. Olen itkenyt enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Kauhea nälkä mutta en halua syödä. En saa tänään syödä. En ansaitse tänään syödä. Äsken oli pakko lähteä ulos kun sisällä oli liikaa ihmisiä. En pystynyt itkemään hiljaa, oli pakko päästä ulos itkemään ääneen. Oli pakko saada olla yksin. En saa nyt saada mitään kohtausta kun äite ja veli ja täti on sisällä. Minä olen heidän mielestään terve ja niin heidän kuuluu luullakin. Muuten en pääse olemaan yksin.

Odotan että muut ovat lähteneet. Odotan että olen yksin. Sitten voin tehdä mitä haluan. Sitten saan rauhan edes täksi yöksi.

Suku on pahin

Enollani on murrosikä. Tai keski-iänkriisi. Tai ei, ei keski-iänkriisi, eikö silloin yleensä etsitä uusi nais-/miesystävä. Teini-ikä voisi olla hyvä sana, mutta silloin se olisi verrattavissa minuun/minun kavereihini. Ehkä hän on vain juoppo.

Kyllä. Suvussani tosiaan viina maistuu yhdelle jos toisellekin. 

Nyt äidin vanhempi veli eli enoni aloitti putken. Tai jatkaa putkeaan. Oli kuulemma vaimon mukaan aloittanut sen joulukuussa.

Tämä vaimo on kanaemo. Hän on huolissaan kaikesta. Aina. Hän kuuli eilen minun käyneen maanantaina ojassa. Sain eilen JA tänään hänellä viestillä kyselyn "Olethan kunnossa?". Kanaemo. Kaikki tiput turvaan vaikkeivat olisi omiakaan.

Vaimo soitti tänään 16 aikaan äidelle ja kertoi olevansa huolissaan enosta. Äiteä suoraan sanottuna ottaa päähän vaimon huolehtiminen. Etenkin kun vaimo purkaa huolensa äidelle vaikkei äiteä jaksa enää huolettaa juoppojen juominen ollenkaan.

Ei siinä mitään, ei ole ensimmäinen kerta kun eno juo. Tai pitää putkia. Tällä kertaa erikoista oli se että eno oli kadonnut. Lähtenyt kotoa ilmeisen ärtyneenä muutama tunti takaperin. Vaimo oli olettanut että eno oli lähtenyt vain hakemaan lisää juomia, mutta ajan kuluessa hän oli alkanut epäillä että eno on varmaan tulossa mummulan lähellä olevalle mökille juomaan alkomaholia.

"Hänellä on nyt niin rankkaa, ollut jo reilun kuukauden ajan, hän on ollut todella alakuloinen." Vaimon kälätys kuului puhelimen läpi hyvin. Alkoi suoraan sanottuna vähän naurattamaan. Siis aikuinen ihminen joka on monta kymmentä vuotta juonu ja yhtäkkiä jostain tempastaan ajatus että nyt tämäkin juoppo on masentunut ja tappaa itsensä heti kun kalja loppuu.

En kiellä etteikö niin voisi käydä. Enkä todellakaan kiellä sitä etteikö juomisen yms muiden päihteidenkäytön taustalla olisi mielenterveysongelmia.

Tulee vain tämän Vaimon hössötyksen kohdalla jokin asia vastaan. Ei enoni mielestäni itsetuhoinen ole ollenkaan. Edes tätini joka itkeäpilittää välillä kännissä ei ole itsetuhoinen.

En todellakaan tiedä. Mutta minulta ei sympatiapisteitä juopoille heru, niin paljon paskaa heiltä olen niskaani saanut.

Ja ikää enolla on sellainen vajaa 70v. Joten niin.

.
.
.

//sain kuulla tänään että toinen enoni on yrittänyt itsemurhaa. lääkkeillä. tiesin kyseisen enoni olleen Niemessä useammankin kerran ja käyttäytyneen väkivaltaisesti muita ja itseään kohtaan ja sekoilleen muutenkin, esim seurustelleen isän äidin kanssa joka silloin vielä oli naimisissa vaarini kanssa...  mutta itsemurhayritys tuli puskista. tai kai sen jotenkin tiesin. tai en oikeastaan, luulin että hän oli vain sekaisin päästään. "kävelen treelta kotiin ilman kenkiä koska en Niemessä halua olla"-tavalla sekaisin.

Kyllä, tässä suvussa on näköjään mielenterveysongelmatkin yleisiä. tiedän kahden muun sukulaiseni olleen Niemessä minun lisäkseni.
joten niin..

339

Edelliset viillot paranivat vasta. Viime yönä ei tarvinnut vetää pitkähihaista päälle nukkumaan mennessä.

Haluan tehdä lisää.

Sattuu. Paha olo vyöryy päälle. Itkettää, kiukuttaa, masentaa. Epätoivo.

Kaikki sanat ovat minua vastaan.

Minä olen väärä.

Näitä hetkiä on ollut usein viime aikoina.

Jään tuijottamaan teriä.

Hukutan ajatukset musiikkiin. 

En suostu kuuntelemaan muiden sanoja.

Vältän viimeiseen asti.

Taistelen.

Olen terve

.

.

.

Miten olen taas tässä tilanteessa? 

Vahinkoja

Eilen kävi pieni vahinko. Olin hakemassa pikkuveljeäni koulusta.

Tie oli jäässä, jään päällä oli lunta. Autot olivat painaneet raiteet tiehen, keskelle tietä.

Tulimme kohtaan jossa on aluksi alamäki ja sitten ylämäki. Olin toiseen suuntaan mennessäni meinannut jäädä kiinni ylämäkeen, joten ajattelin ottaa vauhtia jotta pääsisimme nyt kunnolla ylös.

Ohjasin auton tien reunaan, jossa oli lunta joka näytti vähemmän liukkaalta kuin jäätikkö keskellä tietä. 

Lumen alla oli raitteet, jotka johtivat yhä lähemmäs ojaa. Jäimme raiteisiin kiinni. Yritin saada auton pois raiteista, käänsin renkaita vasemmalle.

Jäätikkö. Auto lähti kiertymään keskelle tietä.

Sama tilanne käynyt pari kertaa. Kytkin pohjaan ja jalka pois kaasulta. Eipä siinä muuta ehtinyt tekemään, kun ei refleksinä vielä toimi.

Auto oli ehtinyt pyörähtää 180°. Pyöriminen loppui, mutta vauhtia oli edelleen niin paljon, että auto jatkoi matkaansa jäätiköllä.

Lopulta tuntui töyssähdys, kun osuimme repsikan kylki edellä vastaantulevien puolella lumipenkkaan. 

Vauhti hidastui hiukan, mutta matka jatkui edelleen takaperin ylämäkeen. Lopulta auto pysähtyi.

Olimme ojassa. Kallellaan pellolla olevaa lunta vasten. About 45° kulmassa. Auton nokka oli alamäkeä kohti, mutta silti vaakasuorassa pituussuunnassa.

Koko tilanne kesti max 5 sekuntia. Ainut selkeä ajatus oli pelko että pikkuveljelleni käy jotain. Etenkin kun auto törmäsi lumipenkkaan hänen kylki edellä. Eikä se saatanan idiootti taaskaan pistänyt turvavyötä kiinni kun en huomannut sitä erikseen sanoa.

Sammutin auton ja etsin kännykkäni joka oli lentänyt pidikkeestä jonnekin. Soitto äidelle. Ei vastausta. Pakko päästä seisomaan. Ovi vaivoin auki (piti avata ylöspäin). Ulos autosta. 

Jalka upposi lumeen ja luisti auton alle. Housun puntti jäi kiinni johonkin ja keriytyi ylös. Repiessäni punttia irti ja jalkaa ylös jalkaan tuli sentin syvyinen viilto ~20cm matkalle.

Lopulta pääsin ylös.  Uusi soitto äidelle, ei vastausta. Soitto iskälle.

"Tota mä ajoin ojaan, voiks sä tulla vetää mut pois?" Vittu että hävetti.

Iskä tuli 10min päästä pikku traktorillaan.

"On vissii ollu liikaa vauhtia? Mä oon sanonu et vauhtia pois huonolla kelillä. Jos ois ollu vielä vähän enemmän vauhtia, se ois lentäny katolleen tonne pellolle."

Ja sama saarnaus jatkui seuraavan 10min. Hän oli todella kiukkuinen. Myönnän, hän saarnasi ihan aiheesta, mutta sillä hetkellä en olisi tarvinnut minkäänlaista valitusta, oloni oli muutenkin kauhea. Hävetti ja pelotti.

Lopulta saimme auton pois ojasta ja iskä tarkasti nopeasti ettei vaurioita ollut tullut. Sitten lähdin mummulle veljeni kanssa.

Enpä tiedä. Veljeni taisi pelästyä enemmän kuin minä. Eilen äiden piti viedä hänet kotiin, minun kyytiini hän ei halunnut. Tänään hän laittoi turvavyön heti kiinni kun tuli autoon ja kyseisessä mäessä hän otti kiinni kahvasta katossa ja pisti silmänsä kiinni.

En osannut koko tilanteen aikana pelätä itseni puolesta. En välittänyt, "aivan sama jos minulle käy jotain, kunhan veli vain selviää". 

Kysyin tänään äideltä, olisiko hän ollut kauhean katkera minulle, jos veljelleni olisi käynyt jotain. 

"Enpä tie. Kai siinä jotain ois tullu. Isäs on vissii nyt jo katkera mulle ku ostin sulle tollasen ropposen. Kyl sulla liikaa vauhtia siinä oli. Ei pitäis näillä keleillä sälyttää sen hakemista sulle ku et sä osaa viel ajaa hitaasti jäätiköllä."

Joo, toi jos mikä opetti kunnolla. Ajan edelleen kyten ennenkin kun olen yksin autossa, mutkissa totta kai hidastan ja jos tuntuu ettei renkaissa ole pitoa. Mutta silloin kun joku muu on kyydissä, esim veli, ajan koko ajan hitaammin kuin ennen. Ainaki tänään ajoin noin. 

 

//Loppuviikko on varmaan aika kiireistä. Täti kävi hakemassa viinalastin ja kaljaa joten hän on taas änkyräkännissä. Eli olen navetassa aamut/illat ja päivällä teen ruuan ja olen todella väsynyt koko ajan. Eli en varmaan postaile kovin usein.

Eli ajoitan tekstit kun ehdin postaamaan kunnolla. 

MiTäkö?

Ihminen on loppujen lopuksi aika tyhmä olento. Vaikka muistissa on yhä, kuinka alhaalle vajosi toisen tekojen vuoksi, se unohtuu heti kun se toinen tulee puhumaan.

Viime kerrasta on vuosi. Olisi minun puolestani voinut jatkua niin loppu elämäni ajan. Tunteet vasta unohtuivat, olin vasta pääsemässä pystyyn.

T. Juuri se samainen T, joka pudotti minut lähes yhtä syvälle kuin mummun kuolema. Nosti minut taivaaseen ja pudotti sitten kun en ollut valmis kannattelemaan itseäni, kun olin jo tottunut että voin tukeutua häneen.

Hän tuli puhumaan. Toisen kerran viikon sisällä.

Ja olen jälleen sekaisin.

Mitä hän haluaa minusta?

Tai no, minulla on vahva epäilys mitä hän pääasiassa haluaa minulta. Hän ei vain tule saamaan sitä ainakaan minulta.

Mutta haluaako hän jotain muutakin?

Miten minun pitäisi suhtautua häneen?

Haluanko ylipäätään suhtautua häneen mitenkään vai haluanko vain unohtaa hänet?

Päästänkö hänet jälleen elämääni peläten, että hän tuhoaa sen heikot perustukset?

Vai luotanko siihen, että osaan pitää itsestäni huolta ja potkia hänet pois jos hän edes ajattelee satuttavansa minua?

En todellakaan tiedä.

Seuraavaksi olisi vuorossa miettiä niihin vastaus.

Wonderland

Välillä vain tekisi mieli huutaa. 

"Ettekö te huomaa etten ole kunnossa?"

"Ettekö te huomaa etten minä selviä yksin?"

Vaikka oikeasti, kaikki on hyvin.

Vaikka oikeasti, minä selviän.

Vaikka todellisuudessa, kaikki on toisin.

Kaikki on niin toisin.

Itsemurhasta

Kun hollantilainen Jannittie Pankoeke vuonna 1707 surmasi vastasyntyneen vauvansa ja sen jälkeen itsensä, syyttäjä vaati, että hänet piti kuristaa ”aivan kuin hän olisi ollut elossa”. Se ei kuitenkaan ei riittänyt rangaistukseksi, vaan kuristamisen jälkeen Pankoeken oikea käsi katkaistiin ja hänen ruumistaan raahattiin pitkin katuja. 

Kesäkuun 23. päivä vuonna 1823 jäi Abel Griffithsin viimeiseksi elinpäiväksi. Silloin 22-vuotias brittiläinen oikeustieteen opiskelija ampui riidan seurauksena ensin isänsä ja sitten itsensä.    

Kaksi päivää myöhemmin nuoren Griffithsin ruumis vietiin Lontoon vainajista vastaavan viranomaisen käskystä Hyde Parkin ja Buckinghamin palatsin läheisyydessä olevaan tienristeykseen. Griffithsin ruumista verhosi yhä verinen yöpaita, joka hänellä oli ollut kuollessaan yllään. Poliisit pitivät vainajan surevat omaiset ja ystävät loitolla. 

Kantajat käärivät Griffithsin ruumiin huopaan ja heittivät sen maa kuoppaan, joka oli kaivettu keskelle vilkkaasti liikennöityjen katujen risteystä. Vuoden 1823 Edinburgh Annual Register -vuosikirjan mukaan viranomaiset eivät kuitenkaan enää suorittaneet ”seremonian ikävintä osuutta, jossa ruumiin päälle heitettiin sammuttamatonta kalkkia ja sen rintaan iskettiin puinen vaarna”. 

Yleensä miespuolisten itsemurhaajien ruumiita raahattiin pitkin katuja kasvot alaspäin, minkä jälkeen ne hirtettiin. Oman käden kautta kuolleiden naisten ruumiit taas poltettiin useimmiten roviolla. 

Itsemurhaan päätyneet olivat kirkon ja yhteiskunnan silmissä syyllistyneet suurimpaan mahdolliseen syntiin. 

Elämä oli Jumalan lahja, ja vain Jumalalla oli valta päättää ihmiselämän päättymisestä. 

Kun ihminen päätti riistää oman henkensä, hänen katsottiin turmelevan Jumalan luomistyötä. 1100- luvulta peräisin olevien kirkollisoikeudellisten tekstien mukaan Juudas Iskariot teki suuremman synnin hirttäytyessään kuin kavaltaessaan Jeesuksen.  

Myös maallinen oikeus tuomitsi itsemurhan. Se rinnastettiin mihin tahansa murhaan, ja siksi useimmissa Länsi- Euroopan valtioissa oman henkensä riistäneille langetettiin kuoleman jälkeen  ankara tuomio. 

• Esimerkiksi Ranskassa vuonna 1670 annettu laki määräsi, että itsemurhaajan ruumista piti raahata pitkin katuja ja lopuksi se piti heittää tunkiolle. 
• Preussissa itsemurhaajat haudattiin hirttolavan juureen.
• Ruotsissa puolestaan oli 1700- luvun puoliväliin asti vallalla tapa polttaa itsemurhaajien ruumiit. 

Kaikille rangaistuksille oli yhteistä se, että oman henkensä riistänyttä ei haudattu kristillisin menoin siunattuun maahan vaan heidät kuopattiin siunaamattomaan maaperään. Näin pyrittiin varmistamaan se,  etteivät itsemurhaajat pääsisi paratiisiin eikä heidän sielunsa saisi koskaan rauhaa.      

Vaikka itsemurhaan syyllistyneiden hautaamiskäytännöt vaihtelivat, yhdestä asiasta Euroopan viranomaiset olivat yhtä mieltä: itsensä surmanneen omaisuus piti  takavarikoida valtiovallalle lisärangaistuksena hänen tekemästään kauheasta synnistä. 

Vaikka itsemurhaajien hautaamiskäytäntö inhimillistyi, itsemurhaa pidettiin Englannin laissa yhä rikoksena vuoteen 1961 asti eli huomattavasti pitempään kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomessa itsemurha dekriminalisoitiin vuoden 1889 rikoslaissa, joka astui voimaan vuonna 1894. Vaatimus itsemurhaajien hautaamisesta kaikessa hiljaisuudessa  kumottiin vuonna 1910. 

Historia 1/2015

.
.
.

Ainoastaan Jumala voi päättää milloin ja miten ihmisen tulisi kuolla. 

Raamatun mukaan itsemurha ei määrää ihmisen pääsyä taivaaseen. Jos pelastumaton ihminen suorittaa itsemurhan, hän on ainoastaan nopeuttanut matkaansa Helvettiin. 
Mitä Raamattu sanoo uskovasta, joka tekee itsemurhan? 
Raamattu opettaa, että siitä hetkestä alkaen, kun ihminen tulee aidosti uskoon, hänen pelastuksensa on ikuinen. Raamatun mukaan uskovat voivat olla täysin varmoja siitä, että heillä on ikuinen elämä, tapahtuipa mitä tahansa. Jeesus kuoli kaikkien syntiemme puolesta ja jos todellinen kristitty tekisi jollakin hengellisen hyökkäyksen ja heikkouden hetkellä itsemurhan, Jeesus on sovittanut senkin synnin. 
Itsemurha on kuitenkin vakava synti Jumalaa vastaan. Raamatun mukaan itsemurha on murha: se on aina väärin. Voidaan suuresti epäillä sellaisen ihmisen uskon aitoutta, joka väitti olevansa kristitty, mutta teki silti itsemurhan. Ei ole olemassa olosuhteita, jotka oikeuttaisivat jonkun, varsinkaan kristityn, päättämään itse päivänsä. Kristitty on kutsuttu elämään elämänsä Jumalalle - päätös kuoleman ajankohdasta kuuluu Jumalalle, ja vain Jumalalle. 

Linkki. 

.

.

.

Erityisesti Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin tulkinnat vaikuttivat merkittävällä tavalla käsityksiin itsemurhan sanktioinnin välttämättömyydestä. 

Akvinolainen näki itsemurhan olevan paitsi luonnonvastainen synti myös rikos niin Jumalaa kuin yhteiskuntaakin vastaan. Koska ihminen rikkoi Jumalaa vastaan, itsemurhaajaa tuli hänen mukaansa rangaista Jumalan lain mukaan. Itsensä surmannutta tuli rangaista myös maallisen lain mukaan, koska murhaamalla itsensä ihminen rikkoo myös yhteiskuntaa ja läheisiään vastaan, sillä yksilö on aina yhteisön jäsen. Samalla Akvinolainen painotti, kuinka itsemurhaaja ei ehtinyt katua tekoaan ja näin ollen joutui väistämättä helvettiin. 

Uskonpuhditus ei muuttanut kirkon kantaa. Luther näki itsemurhan aiheuttajaksi perkeleen, joka houkutteli ihmisen epätoivoon. Paha oli saanut vallan itsemurhan tehneiden elämässä ja Saatana pimitti syntiseltä Jumalan anteeksiantamuksen. Vaikka perkele oli Lutherin näkemyksen mukaan päävastuullinen teosta, ihmisen tuli kuitenkin vastata seurauksista. Hänkin piti itsensä surmaamista yhteiskunnallisesti tuomittavana ja kannatti väärin kuolleen ruumiin rankaisemista myös maallinen oikeuden piirissä. Näin esivalta voisi Lutherin mielestä pelotella ihmisiä tekemästä itsemurhia.

Ellei itsemurhaa selitetty mielenvikaisuudella, yhteisö ja syytetyn tunteneet tulkitsivat selityksen vainajan moraalisesta tilasta ja yliluonnollisista tekijöistä. Elämänvaikeuksien edessä masentuneiden ja rikosrangaistusta pakoilevien tulkittiin pohjimmiltaan hylänneen luottamuksen Jumalaan ja ajautuneen pahan voimien houkuttelemina epätoivoon. Päättäessään päivänsä tavalla, jonka seurauksena tekijä varmisti tiensä helvettiin, tietoisesti itsensä surmanneen voitiin katsoa luovuttaneen sielunsa lopullisesti Saatanalle. Tavallaan siis vain täysin järjettömien tai pahuuden riivaamiksi katsottujen epätoivoisten uskottiin tekevän itsemurhia. 

Linkki. 

Emt

Aamu alkoi vitutuksella. H:lta oli tullut 6 aikaan viesti jossa hän ihkutti uusinta Age of Ultron traileria joka tosiaan ilmestyi yöllä. Muuten iha ok ihkuttaa mutta juuri eilen hän valitti kun "Marvel rahastaa leffoilla, ne tekee uusia ja uusia trailereita ja osa leffoista tehää uudestaa ja aina vaa uusista hahmoista tehää leffa. siis GOTGikin on iha turha, oikeesti se ei liity mitenkää Avengersseihi.."

....*hiljaisuus*....

ehkä GOTGin ei kuulukkaa liittyy Avengersseihin... Ehkä pointtina on ikuisuuskivet ja lopulta Thanos... ja siis Marvelhan on ainut joka rahastaa leffoilla, muut yhtiöt ei teekkää koko ajan uusia leffoja, trailereita, venytä päätösosia kahteen leffaan, yms. Enkä todellakaan osaa olla katkera siitä et Marvel tekee leffoja uusista hahmoista kuten GOTG ja Ant-Man.
Koska mulle Marvel on elämä 
btw ihanaa et kännykkä tietää nää hahmot/leffat/ym valmiiks 
.
.
.

koko päivä mennyt lamaannuksissa. oikeastaan ainoat tunteet jotka tänään tunnistin olivat lievä vitutus koko päivän ja väsymys. 

masennus. 

en tiedä. se tuntui oikealta sanalta. ollut sellainen "siipi maassa" olo koko päivän. en ole jaksanut, en ole välittänyt, ei ole kiinnostanut. olen vain halunnut itkeä ja nukkua ja hautautua peiton alle ja hävetä olemassaoloani.

mutta täti on taas kännissä kuin käki joten minun piti ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä ruokaa ja lämmittää taloa. vaikka olisin niin mielelläni vain hautautunut peiton alle.

revin arvetki taas auki. tai en tarkoituksella. aluksi. olin laittanut laastarin viillon päälle kun se oli eilen alkanut vuotamaan ja tänään kun vaihdoin pitkähihaista, laastari lähti irti ja repäisi arven auki. ja sit mä epähuomiossa revin loputkin auki. ja teippasin ne uudelleen kun ne alkoivat vuotamaan kunnolla.
kuinka tyhmä ihminen voi olla?

njoo. mitään sanomaton päivä. huoh. voisin aamulla olla todella itsekäs laiska paska ja hautautua peiton alle koko päiväksi nukkumaan. kyllä äite pärjää navetassa yksinkin ja ehkä täti kiukkusena menee sinne tekemään työt kun muut eivät osaa. 

tai sitten otan taas itseäni niskasta kiinni, juon mukillisen pahaa kahvia ja raahaan laiskan perseeni navettaan, josko minusta olisi edes siellä jotain hyötyä.

äh en tiedä. Q:nkin kanssa oli vaikea puhua tänään. en osannut sanoa mitään kun en pystynyt ajattelemaan mitään. en jaksanut ajatella mitään, mutta silti yritin illalla pitää hänelle seuraa. minä yritin. mutta taisin epäonnistua.

☆ Q:n piirtämä ☆ 

Viestittelyä

Sunnuntai 11.1.2015

 

 

                            Maanantai 12.1.2015

 

 

//joo tappelin kuvat kännykällä joten ne eivät ole mitenkään siististi.. pahoittelut. aika järjestyksessä niiden pitäisi olla...

PeLaSu

Viimeiset 4 päivää ovat olleet todella erilaisia. Laidasta laitaan.

Perjantaina näin tosiaan Q:n. Stressasin ja panikoin koko päivän, vaikka samalla sanoin Q:lle kaiken menevän hyvin. Eniten ahdisti paikka jossa meidän oli tarkoitus nähdä. Olin kerran aiemmin käynyt sielä, I pakotti yläasteella minut mukaansa, ja se kerta oli ollut todella stressaava.

Keräsin rohkeuteni ja 18 aikaan ilmestyimme I:n ja toisen tytön kanssa paikalle. Olin edeltävän 2 tunnin aikana polttanut 6 tupakkaa (paljon minulle nykyään), stressasin todella paljon. Olimme sisällä ehkä puoli tuntia ennen kuin ahdistus vyöryi ylleni ja minun oli pakko lähteä ulos. En yksinkertaisesti kestä paikkoja joissa on paljon ihmisiä ja melua ja tässä tapauksessa mukana oli myös uskonto joka jo itsessään on asia mitä vältän.

Palasimme sisälle ja olimme siellä pari tuntia. Sinä aikana kävin kaksi kertaa vessassa oksentamassa tai ainakin rauhoittumassa. Henkeä ahdisti todella paljon, oksetti, päätäni särki, en ollut nukkunut edellisenä yönä paniikiltani joten olin väsynyt. Halusin vain kotiin. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä, tiesin kuinka tärkeää minun siellä olemiseni oli Q:lle ja I:lle. Koitin pitää itseni kasassa edes jotenkin.

21 aikaan lähdimme. Heitimme toisen tytön kotiin ja sieltä jatkoimme I:lle. Rentouduin heti hiukan kun pääsin pois ihmispaljoudesta.

I:n luokse päästyämme paistoimme (lue I paistoi) piirakoita ja söimme niitä. Kunnollista ruokaa ennen sipsejä. Katselimme Captain America: The Winter Soldierin vaihtelevalla menestyksellä. Päätäni särki aina vain enemmän, oli tukala olo ja väsytti todella paljon. 

Kun leffa lopulta loppui aloimme avaamaan sohvaa jolla minun ja Q:n oli tarkoitus nukkua. Olin juonut mandariini juissia joka oli aivan liian makeaa. Tuli sellainen ällöttävä olo. Viimeinen niitti oli kun katsoin kännykkääni tulleen ilmoituksen: fb chat T:ltä. "Tupakalle?" Ensimmäisenä kuulin sanovani "voi vittu", seuraavaksi vastasin T:lle "en taida tulla..", laitoin kännykän laukkuun ja juoksin vessaan oksentamaan. Njoo mitään en saanut oksennettua vaikka todella huono olo olikin, joten tyydyin vain tasaamaan hengitykseni ja juomaan lasin vettä.

Lähempänä 1 pääsimme lopulta nukkumaan, minä ja Q vuodesohvalla. Jos ihan totta puhutaan niin ei mikään maailman paras paikka nukkua. Mutta nukuin silti melko hyvin, pääasiassa koska olin todella väsynyt. Aamuyön nukuin katkeilevasti kevyessä horroksessa, aivan kuin olisin vahtinut Q:ta. Muistan katsoneeni kännykkääni 6.43, mutta sen jälkeen nukahdin kunnolla ja heräsin 9 (?) aikaan herätykseeni. Muut olivat jo hereillä, itseasiassa olin kuunnellut heidän keskusteluaan aamulla, mutten ollut jaksanut herätä vielä.

Pari tuntia katselimme telkkaria, josta ei lauantai aamupäivällä tullut mitään järkevää katsottavaa. Q torkkui, hän ei ilmeisesti ollut saanut yöllä kunnolla nukuttua, vaikka myöhemmin sanoikin että minun läsnäoloni helpotti nukkumista.

Vähän 13 jälkeen aloimme katselemaan Thor: The Dark Worldia, sillä I halusi nähdä sen.
13.43 Q:n isä soitti minulle. Voi luoja sitä paniikin määrää kun kännykkään ilmestyi outo numero ja pian sen jälkeen tunnisrus kuka soittaja oli. Vastasin pitäen pokkani mahdollisimman hyvin. Hän pyysi Q:n puhelimeen joten herätin Q:n joka havahtui horroksestaan. Häntä oltiin tulossa hakemaan.
14 aikaan Q lähti. Harmitti ettemme olleet ehtineet puhua ja tutustua kasvotusten, mutta ehkä ensi kerralla.

Jatkoimme I:n kanssa leffan katselua ja sen jälkeen katsoimme Guardians of the Galaxyn. 3. Marvel leffa 12 tunnin sisällä oli normaalia minulle, mutta se että sain I:nkin katsomaan, oli suorastaan menestys.

Leffa loppui vaille 18 ja minun oli tarkoitus lähteä silloin. Jäin kuitenkin katsomaan vielä jotain turhanpäiväistä reality ohjelmaa ja juttelemaan I:n kanssa, emme olleet nähneet pitkään aikaan.
Lähempänä 19 olin viimein lähdössä. Kun olin saanut auton kaivettua lumikinoksesta, lähdin kotia kohti. Matka oli todella pitkä sillä suoraa, nopeaa reittiä ei oikein ollut, pääni oli kipeä taas ja en ollut koko päivänä syönyt muuta kuin sipsiä.

Lopulta 20 aikaan pääsin mummulle. Viimein sain vaihtaa lökärit päälle, syödä kunnon ruokaa ja maata kaikessa rauhassa.
Ilta meni jutellen Q:n kanssa. Hänellä oli huono olo ja se alkoi purkautumaan kunnolla puolen yön aikaan. Hän puhui lopusta. Tiesi sen olevan lähellä. Yritin rauhoitella häntä parhaani mukaan. Viimein hän vaikutti jotenkin rauhoittuneen.

Olin aivan poikki, olin syönyt unilääkkeet ja olin muutenkin väsynyt. Juuri pahimpaan aikan minun oli pakko mennä nukkumaan. Inhosin itseäni että jouduin jättämään hänet ilman seuraa, mutta en voinut muutakaan.

Sunnuntai aamuna heräsin 10 aikaan hyvin levänneenä. Katsoin ensimmäisenä whatsappin viestit. Q ei ollut ollut online. Paniikki. Viesti. Oliko hän sittenkin tehnyt jotain? Rauhoittelin itseäni, ehkä hän nukkuu. 11 aikaan uusi viesti. Alkoi todella pelottamaan. Lopulta hän vastasi. Kaikki hyvin. Tai ainakin sinne päin.

Omat olot ovat tosiaan menneet ahdistuksesta iloon. Olin viikonlopun ajan niin väsynyt kaikesta stressaamisesta ja vähistä yöunista ja "vieraiden" ihmisten keskellä olemisesta, sillä eihän silloin voi kunnolla rentoutua, minä en ainakaan pysty siihen.
Enpä tiedä. Pääasiassa hyvä viikonloppu mutta silti mielessä on päälimmaisenä se ahdistuksen määrä. Hävettää olla tällainen hermoraunio, joka ei kestä vieraita ihmisiä.
Kai siitäkin pääsee joskus yli.

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.