Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Paniikin pala.

Se saatanan pala on taas kurkussa. Miten siitä pääsee eroon? Ahdistaa, kun en saa hengitettyä kunnolla. Välillä haluaisin oksentaa sen pois. Inhoan sitä. Hyi. 

Tänään oli taas astetta huonompi päivä. Tai keskimäärin ihan hyvä päivä, mutta mieliala vaihteli todella paljon. Olin hetken kuolla nauruun, seuraavassa hetkessä halusin viiltää saadakseni itkeä. Njoo, sitähän elämä on, tunteet vaihtuu. Mutta halusin viiltää, se on se pointti. Miten se ajatus on taas päässyt päähäni?

Ilta olikin sitten jännitystä, pelkoa, paniikkia, itkua, surua, epätoivoa, jne. Q stressaa huomista. Tai tätä päivää. Häntä pelottaa nähdä minut ensimmäistä kertaa, viettää ilta minun ja I:n kanssa ja puhua huolistaan srkn nuorisotyöntekijän kanssa (en ole vrm onko hän nuorisotyöntekijä, mutta työntekijä ainakin). Noin pääpiirteissään. 

Ymmärrän todella hyvin hänen pelkonsa. En itsekään toissa syksynä olisi pystynyt nähdä ketään uutta ihmistä ilman viikon stressiä ja panikointia. En todellakaan luottanut itseeni, pelkäsin toisen mielipiteitä. Pelkäsin olevani arvoton, turhanpäivänen, korkeintaan haitta. Tai tiesin, en pelännyt. 

Ja Q:lla on nyt samoja ajatuksia minusta. Yritän kerta toisensa jälkeen sanoa, ettei minun mielipiteeni hänestä muutu: pidän hänestä ja hän on ystäväni, oli hän minkälainen tahansa.
Mutta pakko myöntää että sattuuhan se hiukan kun toinen ajattelee minun olevan niin pinnallinen että heti kun näemme heitän hanskat tiskiin ja käännyn kannoillani. Niin EI tule käymään, minä en todellakaan luovuta eikä hänen näkemisensä vaikuta haluuni auttaa ystävääni. Ystävääni.

En tiedä miten tämän kirjoittaisin. En osaa kirjoittaa sitä. Laitan viestit kuvina. Pääasiassa kuitenki, Q oli vähällä lähteä täältä. Lopettaa. Sillä hetkellä tuntui, että epäonnistuin. Tuli niin paha olo Q:n puolesta. Itkin. Vähän. Muutaman kyyneleen. En enempää, kello oli niin paljon että muut olivat tulossa sisälle takaisin. Pala kasvoi aina vaan kurkussa, alkoi ahdistamaan todella paljon. Henki ei kulkenut. Sydän hakkasi. Pelotti. Pelotti todella paljon. 

Pelottaa edelleen. Asiat rauhottuivat mutta pelko pysyi silti. Koitan nukkua. Huomenna uusi päivä. Parempi päivä.

Kottero

Äite osti minulle tiistaina auton. Renault Clio. Ottaa suoraan sanottuna päähän tuollainen ropponen. En halua olla kiittämätön, mutta tuo auto on huonontanu minun ja äiden välejä enemmän kuin mikään muu koskaan.

Koko auto asia lähti nyt siitä, kun löysin netistä ihanan Opel Astran, johon rakastuin. Se olisi ollut täydellinen, hintaakin oli vain 1990€ ja seuraava katsastus olisi ollut vasta ensi vuonna. Se oli, itseasiassa on edelleen, myynnissä liikkeessä, joten takuut auton kunnosta olisivat olleet paremmat.

Äite kuitenkin ihastui tuohon Renaultin kotteroon eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun sanoin haluavani mielummin sen Opelin. Hän vain tivasi uudelleen ja uudelleen ostetaanko Renault ja kun en viitsinyt vaivautua sanomaan enää mitään, hän osti sen.

Ottaa päähän. Äiden kanssa tulee riitaa lähes kaikesta mahdollisesta, mikä on todella harvinaista meidän kanssa. Riitojen lisääntyessä minun tekee yhä useammin mieli viiltää. Viime kerrasta, kun halusin viiltää on kulunut monta viikkoa, mutta nyt ajatus tulee päähän monta kertaa päivässä. Pelottaa. Kaikki tuon saatanan kotteron takia.

Älkääkä ajatelko, että olen lapsellinen, kultalusikka perseessä syntynyt kakara, joka on tottunut saamaan kaiken ilmaiseksi minkä haluaa. En ole. Olen kaiken eteen tehnyt töitä. Sain muuttaa omilleni, kun olin ensin ollut lomilla töissä päivittäin. Ajokorttia en pyytänyt, mutta äite maksoi sen silti. Hyvitykseksi olin taas töissä. Opelinkin eteen olin jo ollut töissä koko lukuloman aina viime tiistaihin asti.

Pelottaa vaan, että tuo kottero pilaa minun ja äiden välit pidemmäksi aikaa.

Huononko hyvin?

Elämässä kaikki edelleen hyvin. Huomaan, että tämä aika vaikuttaa minuun. Maalis-huhtikuun vaihde. Vuosi on kulunut ja paljon on tapahtunut. Kävin todella pohjalla, mutta nousinkin. Jossain vaiheessa piilotin kaiken surun ja nyt se nousee taas pintaan. Tiedän, oikeus surra, mutta se onko siitä minulle hyötyä on toinen asia. Onko siitä enemmän haittaa minulle jos kaivan vanhan asian esille kaikille?

Pari päivää kulunut lähes kokonaan H:n seurassaan, tälläkin hetkellä olen hänen luonaan. Eilen kävimme hänen lähikaupassaan ja olin saada sydänkohtauksen, kun myyjä näytti aivan T:ltä. Kädet tärisivät, polvet eivät kantaneet kunnolla, hengitys oli tiheää. Kaupan pihassa romahdin maahan ja olin vähällä itkeä helpotuksesta.

Kävimme katsomassa leffan ensi-illalssa, pari muuta leffaa katselimme H:n luona, telkkarisoopaa kyllästymiseen asti taas hetkeksi, kiersimme IKEAn sekä BILTEMAn ja pyörimme Koskikeskuksessa tuhlaamassa ruokaa.
Olen taas nauranut enemmän kuin viime syksynä yhteensä.

Koulu mietityttää edelleen. Olen kahden vaiheilla jätänkö fy12 kesken, koska en sinänsä siitä mitään hyödy. En jaksaisi tulla Tampereelle vain yhden ainoan kurssin vuoksi, jotta voisin sitten raahautua 75min ajaksi lukiolle. Toisaalta vaihtelu virkistää. En tiedä.

Sen tiedän, että huomenna on raahauduttava kouluun kemian tehtävien kanssa, joita en sattuneesta syystä ole ehtonyt/jaksanut tehdä, joten huomenna on aikainen herätys.

//lukiopsykologi eilen. Minulla on lupa surra, olen vahva, vaihtelu virkistää. Elokuussa uudelleen.

\\Voin hyvin, mutta silti välillä vain tekisi mieli itkeä ja hautautua peiton alle koko päiväksi.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Väsynyt

Oli suunnitelmissa juoda viime viikonloppuna. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet varmoja pääsevätkö ja lopulta minä en enää jaksanut yrittää järjestää mitään, kun minulla ei edes ollut mitään halua juoda.

Mietin maanantaina, että voisin tänä viikonloppuna juoda. Muilta ei kauheasti tullut kannatusta, joten taas vähitellen luovuin ajatuksesta. En vain jaksa järjestää ja juoda ja plääh.

Minua pelottaa, etten jaksa enää koskaan mitään. Että teen vain sen mikä on pakollista ja loppuajan homehdun kotona peiton alla.
Pelottaa, että elän vanhaksi ja kadun, kun en nuorena tehnyt mitään mitä ikäisiseni oletetaan tekevän. En käynyt baarissa, en viettänyt kaikkea vapaa-aikaa kavereiden kanssa, en valvonut koko yötä ja mennyt seuraavana päivänä kouluun koomassa.
Minua pelottaa, että kadun kun en nauttinut nuoruudestani.

Olen vain taas niin uupunut, etten jaksa uskoa parempaan. En jaksa muistaa niitä hetkiä menneisyydessäni, kun viimeksi olin näin pohjalla, jopa syvemmällä, ja kuinka lopulta pääsin ylös ja näin taas toivoa elämässä. Olen väsynyt etsimään voimia siihen, että selviäisin taas huomiseen, mikä on suurella todennäköisyydellä vielä paskempi päivä kuin tämä päivä olikaan.

Olen väsynyt. Uupunut. Kyllästynyt. Turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kiukkuinen.
Tekee mieli kiukutella, vetää kunnolliset itkupotkuraivarit ja hakata lattiaa. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Se olisi täysin turhaa.

Helvetistä itään

Eipä tullut H tänäänkään. Ei sillä, en häntä kyllä olisi halunnutkaan nähdä.

Pitkästä aikaa juttelin tänään E:n kanssa niin kuin ennenkin. Keskustelu ei tuntunut, ainakaan minusta, yhtään jäiseltä tai kiusalliselta. En ymmärrä miten noin pieneltä kuulostava asia voi aiheuttaa niin hyvän mielen, että hymyilen vieläkin, kun mietin sitä parin minuutin keskustelua.

L:n on paha olla. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä hänet niin surullisena ja tietää, että kun hän lopettaa naurunsa, hänestä tuntuu taas pahalta. Esimerkiksi tänään olin lähdössä kämpältä heittämään L:ää laitokselle ja sieltä suoraan kotiin. L istui hiljaa tuolilla ja näytti siltä, kuin purskahtaisi pian itkuun. Halusin niin halata ja lohduttaa häntä, "kaikki muuttuu paremmaksi", mutta en itse pidä kosketuksesta silloin, kun tekisi mieli vain romahtaa, joten koitin vain puheillani piristää häntä, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Huomaan L:n mielialan vaikuttavan omaani. Minun on paha olla hänen puolestaan. En tiedä varmaan puoliakaan niistä asioista, joiden vuoksi L:stä tuntuu pahalta, mutta jo nekin, jotka tiedän, romahduttaisivat minut täysin. Toisaalta ihailen L:n vahvuutta, mutta toisaalta ymmärrän ettei hänkään voi olla vahva koko ajan. Toivon vain, että hän löytäisi jonkin paremman keinon purkaa oloaan kuin viiltely.

Tekopyhää. Itse viillän välillä vain siksi, että se tuntuu hyvältä. Viillän, vaikka ei olisikaan paha olla. Minä en välitä itsestäni, minulle on tärkeämpää, että L : llä on kaikki hyvin, tai edes niin paljon paremmin ettei hänen tarvitsisi turvautua viiltelyyn. Minä niin toivoisin, että hän selviäisi tästäkin helvetistä ja että tämä olisi hänen viimeinen helvettinsä. 

Musiikkia. Toivoisin, että tämä biisi olisi valhetta. Kuitenkin pelkään sen olevan täyttä totta.

Suunnitelmat kusi

Suunnittelin tänään tekeväni 4 asiaa valmiiksi.

1. Raskaustesti. Sain sen vihdoin ja viimein tehtyä. Luojan kiitos negatiivinen. Tein kaksi testiä, varmuuden vuoksi, ja molemmat olivat negatiivisia. Helpotus oli todella suuri, kun testiin ilmestyi vain yksi viiva. Se tästä kaikesta olisi vielä puuttunut, että olisin raskaana ja joutuisin taas kestämään ne kaikki käynnit lääkärissä ja "kyllä vai ei kyllä"-mietinnät ja abortin ja oksentelut sen jälkeen. Luojan kiitos, nyt minun ei tarvitse sitä rumbaa kestää.

2. T:lle puhuminen. Kävin päivällä L:n kanssa T:n työpaikalla. Minunoli tarkoitus puhua hänelle kolmesta asiasta: epäilystäni olevani raskaana, mitä hän haluaa minusta ja oliko hän tosissaan perjantaina. Yhden kolmesta sain sanottua: tunnustin hänelle menkkojeni olevan viikon verran myöhässä, johon raskaus voisi olla syynä. Raskaustestit tein vasta myöhemmin, mutta en ole vielä kertonut T:lle tulosta. Kerron tuloksen hänelle huomenna, kun hän tulee käymään. Haluan nähdä hänen helpottuneen ilmeensä. Lisäksi aion nyt ottaa itseäni niskasta ja kysyä mitä hän minusta haluaa.

3. Tehdä rästissä olleet tehtävät. Koulu on tosiaan viime aikoina vähän jäänyt. Useilta tunneilta olen lintsaillut niin paljon, että lennän kohta kursseilta pihalle poissaolojen vuoksi. Kemian tunneilla en ollut viime viikolla ollenkaan, fysiikassa olin vain kerran. Muistiinpanot tunneilta on siis jäänyt kirjoittamatta. Sain fysiikan muistiinpanot tunti sitten, mutta ne taitavat jäädä huomiseksi, väsyttää aivan liikaa, että jaksaisin opiskella ledejä. Äidinkielessä on pari kirjoitelmaa tekemättä, yhteiskuntaopin kurssille pitäisi saada kurssityö alkuun. Mitään en saanut vieläkään tehtyä.

4. Käydä kaupoilla. Tänään tuli opintotuki tilille, joten minulla olisi viimein ollut varaa käydä ostamassa koulukirjat. Niiden lisäksi minun piti käydä katselemassa talvikenkiä. Ne molemmat taitavat jäädä loppuviikkoon: huomenna käyn viemässä auton äidelle ja keskiviikkoiltana vedän perseet kuunnellen Avenged Sevenfold'ia ja Five Finger Death Punch'ia kännykästä samalla itkien, kun en pääse heidän keikalleen.

Siinä olikin päivän suunnitelmani. Näiden lisäksi minun piti myös olla koulussa, mennä ajoissa nukkumaan ja käydä suihkussa. Suihku jää huomiseen, ennen 23 taidan päästä nukkumaan ja koulussa olin vain fyysisesti. Melko laimea suoritus jopa minulta, olisi luullut, että olisin edes päässyt suihkuun.

Päivän aiheeksi selkeästi nousi raskaus, muuta en tänään tehnyt kuin murehdin ja pelkäsin olevani raskaana. Mielialani muuttui heti, kun sain negatiivisen tuloksen. Yksi huoli vähemmän. Rentouduin. En enää masennellut koko aikaa, kuten viime aikoina, vaan puhuin, vitsailin ja nauroin. En edes tajunnut, että stressasin raskaudesta niin paljon. Onneksi se on nyt menneisyyttä.

Huolia helvetisti

A:lla on juomisen jälkeinen väsymys.
L:llä on krapula.
Minulla on vain paskat muistot eilisestä hysteerisestä itkusta ja viiltelystä. Kaduttaa, reisi on todella kipeä.

H ei tule tänään, onneksi. Tai en tiedä, olisin halunnut päästä hänestä eroon lopullisesti. Olisin halunnut jo poistaa hänen numeronsa kännykästäni ja unohtaa hänet kokonaan.

T aiheuttaa edelleen päänvaivaa. Pelkään edelleenkin, että olen raskaana hänelle. Tänään olisi tarkoitus hakea testi ja tehdä se. En tiedä mitä meidän välillämme on, enkä sitä halua kysyäkään häneltä viestillä. Haluan kysyä sen häneltä kasvotusten, jolloin näen hänen katseestaan ja eleistään, jos hän valehtelee. Näen hänet tänään, sen päätin itse, ja kysyn häneltä. Haluan eroon tästä löysästä hirrestä.

Olotila? Masentaa. Kaduttaa eilinen viiltely, mutta haluaisin silti tehdä sen uudelleen. Ahdistaa. Tuntuu kuin minulla ei taaskaan olisi minkäänlaista suuntaa, että leijun taas tuulen mukana sinne minne se kulloinkin minua vie. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin, mutta sitten elämä potkaisi vielä kerran, enkä enää jaksanut olla vahva.

Väsyttää. Väsyttää aivan helvetisti. Jos vain voisin menisin kotiin nukkumaan, kunnes kaikki olisi hyvin. Olen taas niin solmussa elämäni kanssa, niin moni asia muuttuu nyt elämässäni.

Menetän E:n ja K:n, oikeastaan olen menettänyt heidät jo. Emme me enää ole ystäviä, me olemme vain kavereita, joiden seurassa olemme tunneilla, joilta voimme kysyä läksyt, joiden kanssa voimme pitää hauskaa, mutta joille emme puhu ongelmistamme.
En oikeastaan ole edes pahoillani heidän menettämisestään. Heidän on parempi olla kahdestaan ja minun on parempi olla muiden kanssa. Olen pahoillani vain silloin, kun näen E:n yksin koulussa. Silloin tuntuu kuin olisin jättänyt hänet yksin. Silloin tuntuu, että jätin hänet itsekkäästi yksin, kun vaihdoin A:n ja L:n seuraan.

H:n menetin jo aikoja sitten, enkä siitä ole ollenkaan pahoillani. Päinvastoin, olen kiitollinen, että pääsin eroon hänestä.

Ja sitten on tietenkin T. Pidän kiinni hänestä, estän häntä putoamasta pois elämästäni, vaikka se ei välttämättä ole oikea vaihtoehto. Jos hänkin häviää elämästäni. Onko se jo liikaa?

Minulle jäisi enää L, jolle voisin todella puhua ja A, jonka kanssa voisin viettää aikaa. Onko kaksi läheistä ystävää jo liian vähän? Ehdin jo tottua yläasteen ja lukion aikana suureen kaveriporukkaan, joille pystyin puhumaan. Nyt, kun todella tarvitsisin jonkun, jolle puhua, heitä ei tunnu löytyvän enää mistään. En minä voi kaikkea puhua L:lle, hänelläkin on omia ongelmia, en minä voi olettaa, että hän jaksaisi kantaa minunkin ongelmani.

L puhuu taas kuolemasta. En tiedä mitä voisin sanoa hänelle. Voisin sanoa hänelle, että jaksa vielä, mutta se ei auttaisi mitään. Tiedän itse millaista helvettiä elämä voi olla, ei se riitä, että joku kehoittaa jaksamaan vielä. Ei jaksaminen riitä. Ei se riitä, että jaksaa vielä huomiseen. Jossain vaiheessa ei vain enää jaksa. Silloin tarvitsisi edes sen yhden päivän, jolloin nauttii joka sekunnista, josta voisi imeä voimaa seuraavaa paskaa päivää varten.

Toivoisin vain niin, että hän jaksaisi, että hänkin saisi jonkin syyn, jonka vuoksi jaksaa, kunnes saa sen paremman päivän. Minulle se syy on L, A ja T, en halua lopettaa elämääni, kun minulla vielä on täällä joku joka jäisi kaipaamaan minua. Minä niin toivoisin, että olisin L:lle tarpeeksi hyvä syy jaksaa hyvään päivään.

Kunpa hän jaksaisi. Kunpa voisin auttaa häntä jotenkin. Kunpa voisin ottaa osan hänen pahasta olostaan, jotta hänellä olisi helpompaa.

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Matkakissa kassiin

Vähän postausta ennen kuin unilääkkeet vaikuttaa.

En tänään mennyt kouluun ollenkaan, en jaksanut nousta aamulla kemian tunnille, ja äikän tunnilla minulla oli aika lääkärille. Jälkeen jäin kemiassa, mutta sittenpähän jäin.

Sain viimein unilääkkeet. Tai no "unilääkkeet", Mirtazapinin. Riittää minulle, sen verran olen sentään perinyt äiden unenlahjoja. Hain ensimmäisen satsin heti lääkäristä päästyäni ja samalla ostin jälkiehkäsypillerin. Hintavaa lystiä, jos saan sanoa. Söin tabletin heti, mutta oksensin sen melkein heti, tuli vatsa aivan vitun kipeäksi ja heikotti. Hain uuden, jonka sain pysymään sisällä.

14 aikaan menin koululle ja näin A:n ja L:n. A oli huolissaan minusta raskausjutun vuoksi, vaikka itse olin aivan rauhallinen. En oikeastaan edes pelännyt olevani raskaana, otin jälkiehkäisyn vain varmuuden vuoksi.

Poltimme savukkeet ja siitä lähdimme L:n kanssa parturi-kampaamoon. Muistan ikuisesti parturin ilmeen, kun hän näki L:n kännirastat. Järkytys oli todella suuri, sen voin sanoa.

15 aikaan lähdimme L:n luokse, jossa olinkin 20 asti, sillä L ei saanut lupaa lähteä kaupungille. 19 jälkeen juttelin I:n kanssa facebookissa ja kerroin hänelle lauantain tapahtumista ja minun ja T:n väleistä. Samoihin aikoihin K tuli puhumaan kanssani WhatsAppissa. Pitkästä aikaa keskustelu oli rentoa, samanlaista kuin alkuaikoina.

Koko päivän minulla on ollut kauhea ikävä T:tä. Sen vuoksi olen ollut välillä surullisen oloinen. Olen halunnut itkeä. En kuitenkaan kehdannut ottaa yhteyttä T:hen. Onneksi hän otti yhteyttä minuun 17 aikaan, hän sai jälleen kerran hymyn kasvoilleni. Oikeastaan hän sai minut nauramaan, hänellä ei ole tarkkoja muistikuvia sunnuntaiaamun tapahtumista, joten hän muistaa kyllä, että teimme jotain, mutta ei sitä, että pienen yksityiskohdan vuoksi saatan nyt olla raskaana hänelle.

Tänään ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kuitenkin olin koko ajan menossa. Suunnittelin lukevani tänään uusintoihin, mutta se jäi. Pakko loppuajan lukea koko ajan tai saan unohtaa hyvät numerot. Toisaalta tekisi kyllä mieli olla T:n kanssa, mutta se on nähty, että en pysty keskittymään fysiikkaan hänen seurassaan.

Mielialani on pysynyt koko päivä melko vakaana. Välillä on meinannut tulla paniikki, kun olen miettinyt liikaa, mutta onneksi silloin joku on pitänyt minulle seuraa. Välillä taas olen lähes itkenyt onnesta. Oikeastaan mielialani on heitellyt aika paljon, mutta pääasiassa olen koko päivän ollut hyvällä tuulella.

Musiikkia.

~ Ever thank you if it all goes right
You got something that could change your life
Use that moment just to show your life
Everything is gonna be alright ~

Kivuton kipu, hajonnut hajoamaton

Ahdistus on jatkunut koko päivän. Vituttaa. Olen niin kyllästynyt tähän. Minä vihaan ahdistusta, se ei tule esille minusta mitenkään, se vain rutistaa sisimpääni. Se painaa keuhkojani, estää minua hengittämästä kunnolla. Kuitenkaan en pysty näyttämään mitään konkreettista kipua muille, vaikka mieleni tekisikin mieli huutaa apua.

Minusta tuntuu taas niin yksinäiseltä. Makaan sängyssäni ja itken. Minun on ikävä kaikkia, haluan takaisin kämpälle, jossa voin nähdä huoletta kavereita, jonne voin kutsua kaverin yöksi jos vain haluan. Ja nyt minä todella haluaisin kutsua jonkun kaverin luokseni, en haluaisi olla yksin.

Pelkään taas itseäni. Pelkään, etten jaksa taistella enää kauaa ahdistusta vastaan. Pelkään olla yksin itseni kanssa. Minä satutan itseäni. Minä rakastan satuttaa itseäni, tuntea kipua. Minä pelkään, että kukaan ei pelasta minua itseltäni.

"Eikä musta jäis jäljelle ku tuhkaa ja kaipaus"

Pelkään, että viillän. Minä haluaisin viiltää. Haluaisin viiltää syvän haavan ranteeseeni. Edes yhden ainoan viillon.Viime kerrasta on niin kauan. Todella kauan. Haluaisin vain viiltää.
Viillon ranteeseeni. Toisen reiteen. Kolmannen kylkeeni. Neljännen käsivarteen. Viidennen pohkeeseen. Kuudennen vatsaani. Seitsemännen ranteeseen suonta pitkin ylöspäin.

Antaisin sen vuotaa, kunnes en enää tuntisi kättäni, kunnes tietäisin, että kuolema on lähellä. Antaisin sen vuotaa, kunnes en enää tuntisi ahdistustakaan. Kunnes en olisi enää täällä.

Olen niin rikki. Olen vain rikki. Minä luulin, että T saisi korjattua minut, että hän saisi pidettyä minut kasassa. Olin väärässä. Kukaan ei, ei edes T, saa minua korjattua, pysymään kasassa. Minä murenen aina, olen liian pieninä palasina. Minusta puuttuu aina yksi palanen. Minä tulen aina olemaan rikki. Läpi elämäni minä tulen olemaan rikki. Minä korjaannun vasta sitten, kun elämä jättää minut.

"Voinko mä rakentaa tuhkasta taivaan?"

Olen toivoton. Säälittävä. Sairas. Olen taas niin loppu. Odotan vain, että joku saisi pidettyä minut elossa. Että joku antaisi minulle syyn elää. Että se joku lähettäisi minulle taas viestin.

"Mitä mun murulle kuuluu?"
"Onhan kaikki hyvin?"

Silloin kaikki olisi hyvin. Silloin hymyilisin taas ilman esittämistä, silloin äidin ei tarvitsisi huolehtia. Silloin minun ei tarvitsisi valehdella.

"Nyt minulle kuuluu vain hyvää"
"Nyt minulla on kaikki hyvin"

Hupparini tuoksuu häneltä.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Let's kill people

Minua pelottaa. En saa nukuttua. En pysty keskittymään. Kaikki, mitä mielessäni nyt on, on pelkoa. Mustaa, toivon itseensä imevää pelkoa.

Miksi tunnen pelkoa? Juttelin ystäväni kanssa viesteillä ja hän kertoi haluavansa viillellä ja että hänellä oli todella paha olo. Hän pyysi minua lukemaan hänen bloginsa, siellä hän oli jo selittänyt tuntemuksensa.

Luin sen ja se oli täynnä samaa vihaa, mitä minä itsekin olen välillä täynnä. Kun luin samat sanat toisen blogista, samat ajatukset toiselta, ymmärsin, kuinka pohjalla olen oikeasti ollut. Olen aina pitänyt itseäni "terveempänä" kuin muita masentuneita.

Minulla ei ole ikinä ollut muita diagnooseja masennuksen lisäksi. Olen jotenkin kuvitellut voivani "ihan hyvin", vaikka mieleni onkin ollut täynnä vihaa. Olen aina synkimmällä hetkellä verranut itseäni muihin masentuneisiin ja todennut, että "minähän olen aivan terve heihin verrattuna".

Anteeksi törkeä yleistys, en tarkoita sulloa kaikkia tätä sairautta sairastavia samaan kasaan.

Takaisin pelkoon. Ilmoitin ystävälleni lukeneeni blogin ja annoin kaiken tukeni ja "viisaita elämänohjeita" hänelle. Hän ei ole vieläkään vastannut viestiini. Viimeiset viestit, jotka häneltä olen saanut, ovat todella synkkiä. En voi olla ajattelematta pahinta, etenkin blogi tekstin luettuani.

Minua niin pelottaa, että hän tekee itselleen jotain. Pelottaa, että hän lähtee ja jättää minut tänne yksin. Pelottaa, etten ole osannut tukea häntä tarpeeksi hyvin. Pelottaa, etten ollut hänen seuranaan silloinkun hän sitä tarvitsi, etten kysynyt hänen oloaan silloin, kuin se olisi ollut tarpeen.

Pelottaa.

100.

Blogin 100. postaus. Enpä tiedä onko tästä ollut enemmän haittaa vai hyötyä minulle. Pääasiassa olen tänne kirjoittanut päivän tai hetken mielialastani. Olen hetken mielijohteessa haukkunut ystäväni pystyyn, mutta myös kertonut heidän olevan minulle todella tärkeitä.

Sitten tähän päivään.

Aamulla nukuin kunnolla pommiin. Heräsin kyllä herätykseen ajoissa, mutta sammutettuani sen silmäni painuivat takaisin kiinni ja nukahdin. Uudemman kerran heräsin 7.55, joten päätin sulkea silmäni ja jatkaa nukkumista, en olisi ehtinyt mitenkään tunnille 5 minuutissa. Matka aamuruuhkassa olisi kestänyt vähintään 20min ja olisin päässyt matkaan vasta noin 10min kuluttua, joten "sallittu" 30min myöhästyminen olisi ehtinyt mennä umpeen.

Uudelleen heräsin 10 aikaan. Ensimmäisenä lähetin pahoittelut E:lle etten ollut tunnilla, hän oli joutunut sinne yksin. Seuraavaksi ruokaa ja viestittelyä L:n kanssa. Ruuan jälkeen keskustelua K:n kanssa WhatsAppissa.

Koko ajan pelotti, E ei ollut vastannut mitään viesteihini, pelkäsin hänen olevan vihainen minulle. Suunnittelin pyytäväni K:ta kysymään E:ltä onko hän vihainen minulle jostain, mutta en sekoittanut häntä tähän. Koko ajan pelko kasvoi, "menetinkö taas yhden ystävistäni?". Halusin oksentaa, olin taas syönyt liikaa. Olin syönyt liikaa hyvää ruokaa. Häpesin itseäni.

"Saatanan läski ihrakasa, katso itseäsi peiliin. Haluaisisitko sinä olla tuollaisen ryhävalaan kaveri? Kehtaisitko liikkua hänen seurassaan? "

Itsensä alentaminen jatkuu edelleen. 14.00 alkaa uskonnon koe, johon en tietenkään ole lukenut yhtään. Makaan edelleen sängyssä, pakotan itseni pysymään hereillä.

Miten ihminen voi olla näin laiska? Miksen saa enää edes koulua hoidettua? Aikaisempaa menin kouluun mielelläni, vaikka aamulla väsyttikin. Nyt en pääse kouluun edes keskellä päivää. Laiska paska.

Olen vain niin väsynyt kaikkeen. Kyllästynyt tähän. Haluan muutoksen. Jotain uutta. Jotain, joka pyyhkisi uupumuksen pois.

Jälleen kuulen sen houkuttelevan kuiskauksen

Minun piti postata vielä eilen illan tapahtumista, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi.

Eilen kirjoitettua:

"Masennus kasvaa kasvamistaan. Haluan viiltää ihoni riekaleille, hakata kehoni mustelmille, kuristaa keuhkoni tyhjäksi. Haluan satuttaa itseäni, jotta saan luvan itkeä.

Itsemurha ilmestyi taas ajatuksiini. En haluaisi ajatella sitä, se on vääryyttä, kaikki tuomitsevat sen. Minusta vain tuntuu siltä, että itsemurha on taas yksi vaihtoehto.

Taistelen mieltäni vastaan. En nyt onnistu siinä kovin hyvin. Ajatukseni ajautuvat suunnittelemaan itsemurhaa. Olen toivoton. Mielessäni pyörii vuorotellen itsemurha ja Cicatrixin kommentissa sanoma ajatus: "itsemurha ei ole tuskan lopettamista, se on vain sen siirtämistä muille".

Hävettää. Välit kavereihin ovat todella huonot. E:lle en saanut sanottua kuin 6 sanaa. K:lle puhuin vielä vähemmän. Viestejä WhatsAppissa en ole lähettänyt heille ollenkaan. Itseasiassa, bussissa, kun olin menossa koulusta kämpälle, poistuin ryhmäkeskustelustamme.

En ymmärrä, miksi. Ilmeisesti se oli jonkinlainen mielenosoitus, tai sitten en halunnut lukea heidän kahdenkeskistä "ryhmäkeskusteluaan". Halusin vain eroon heistä, etten loukkaa heitä tai he minua. En halunnut taas odottaa koko viikonlopun ajan viestiä WhatsAppissa, jota ei ikinä tule. En halunnut taas tuntea itseäni olemattomaksi, turhaksi, unohdetuksi. Mielummin jäin yksin itseni ansiosta kuin siksi, ettei muita vain kiinnosta olenko elossa vai enkö.

Ensiviikko pelottaa. Ensinnäkin, en tiedä selviänkö sinne asti. Toiseksi, L joutuu ensiviikoksi TAYSiin päiväosastolle. Tai en tiedä onko se joutumista. Ehkä ero koulusta voi auttaa häntä, koulu ei todellakaan ole hänen juttunsa.

Toivon, että ensiviikko auttaa L:ää. Toivon todella, että hän jaksaa vielä, sillä ilman häntä en tiedä, jaksaisinko minäkään. Tuo oli todella väärin sanottu, en saisi painostaa häntä. Toivon hänen vain tietävän, että haluan tukea ja auttaa häntä kaikin tavoin.

L:stä on tullut minulle todella tärkeä ihminen todella nopeasti. En tiedä, miten selvisin, kun en vielä tuntenut häntä. Hän ymmärtää minua, hän on todella mahtavaa seuraa, vaikken muiden ihmisten seuraa kestäisikään. Hänestä on tullut minulle uusi tuki ja turva, jolle voin puhua kaiken tietäen, että hän ymmärtää minua.

Katselin äsken elokuvan, romanttisen komedian. Koko elokuvan ajan minä itkin. Vaikka elokuvassa tapahtuikin jotain hauskaa, minä itkin. Vaikka elokuvan hahmot nauroivat, minä itkin. Itkusta ei tullut loppua, vaikka elokuva loppuikin.

Olen vain niin yksin. YKSIN. Omasta syystäni, tiedän sen, mutta vaikka en olisi poistunut ryhmästä, olisin silti yksin. Saan syyttää siitä vain itseäni. Voin vain katsoa peiliin ja nähdä sen saman ruman, luotaantyöntävän ilmestyksen, jonka muutkin näkevät. Voin vain muistella kaikkea väärää, mitä olen suustani päästänyt ulos.

Ymmärrän täysin, miksi he haluavat unohtaa minut viimeistään, kun pääsevät eroon minusta. Ymmärrän täysin, miksi he eivät välitä minusta, kun eivät ole seurassani. En minäkään välittäisi, oikeastaan en välitäkään.

Haluan vain päästä eroon itsestäni. Minä tapan itseni. Joko hitaasti kituen tai nopeasti, vain poistuen täältä parempaan paikkaan."

//Ja jälleen minä itken. Häpeän itseäni. Olen hirveä ihminen. Paha. Miksi edes kuvittellen jonkun välittävän minusta, kun en pysty siihen itsekään?

Itken. Viiltelen. Nukun. Ainiaan.

Anteeksi.