Autettu

Enpä oo kirjotellu melkein kuukauteen. Kauhee ku aika kuluu ilman et mitään kertomisen arvoista tapahtuu.

Marraskuun lopussa muutettiin kamat Treelta.  Pikkuveljelle nousi kuume matkalla Treelle eikä hän sitten tehnyt muuta kuin kantoi sängyt. Saatiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia muutettua, vaikka olikin kauhee kiire. Kämppä oli vielä tän kuun mun nimissä mut ei ollu vapaita joulukuussa et oltais voitu jättää muutto myöhempään.

Muuton jälkeisenä maanantai-tiistai yönä palelin ihan helvetisti. Seuraavana aamuna oli saatanan kuuma. Päätä särki, kurkku oli käheä, oksetti ja kuume nousi 40°. Tota jatku pari päivää ja kun alkoi muuten paraneen niin sitten nousi kutiavat nypyt. Vesirokko. Sain sen sit pikkuveljeltä just oikeeseen aikaan. Sitä vitutuksen määrää kun sinä perjantaina ois ollu ylppärit ja mulla oli naama ja kädet täynnä kutiavia, punaisia nyppyjä.
Toisaalta olin tyytyväinen ettei tarvinnu selitellä sen paremmin miksen järkänny juhlia mutta ois kai se lakki pitäny hakee. Vaikkakin mun papereilla saa kyllä pyyhkiä perseensä ihan huoletta, hävettää nii huonot paperit.

Naama parani viikon päästä. 10.12 kävin yönäytökses katsomas Hobitti: Viiden armeijan taistelun H:n kanssa. Oli kyllä semmosia kohtauksia et tuli mieleen oliko aika loppunu kesken.

Viikko ennen joulua oli perus löhöömistä. En jaksanut tehdä mitään. Nukuin söin ja pelasin kännykäl. Ei kiinnostanut yhtään. Halusin vaa nukkua. Heräsin 2 menin nukkuu 11. Olin ihan helvetin väsynyt. Tiuskin ja ärsyynnyin helposti. Pitkästä aikaa vihasin itteeni.

19.12 I laittoi viestin mulle. Hän kysyi apua parin kaverinsa kanssa.

 Tuli muistot mieleen heti. Annoin todella pitkän vastauksen, vaikka ainut ohjeeni oli kuunnella. En osannut sanoa muuta. Miten muuten masentunutta voi auttaa? 

Muutaman päivän ajan I kyseli miten reagoida ja mitä sanoja välttää puhuessaan heidän kanssaan.  21.12 (?) muistaakseni hän otti yhteyttä epätoivoisena. 

Lupasin puhua ja laitoin lähes heti viestin tälle henkilölle, vaikka nyt Q. Siitä lähtien ollaan puhuttu, aloitetaan aamupäivällä kun herään ja lopetetaan yöllä kun alan nukkuun. Hän luottaa minuun, ainakin vaikuttaa siltä ja hän on todella samanlainen minun kanssani. Samat ajatukset, samat mielipiteet,  samat pelot. Saman kaltainen tausta ja perhe. Jopa sama etunimi 😁 

Samanlaisia muuten mutta en anna hänen käydä läpi samaa paskaa minkä minä kävin. En anna hänen joutua niinsyvälle. En anna hänen menettää viimeistä toivon kipinää. Koska se on kaikilla. Sen huomaamiseen tarvitaan vain tukea. Ja minä haluan auttaa häntä näkemään sen koko ajan.  

// pakko lähipäivinä kirjoittaa ihan ajatus postaus, on muistot alkanu pyöriin mielessä vuoden vaihteen, pimeyden ja Qn auttamisen vuoksi. Uusia näkökulmia ja toisaalta kaipuuta. 

Paluu edelliselle tasolle

Haluaisin kertoa, että kaikki on hyvin. Oikeastaan voisin kertoakin sen.

Kaikki on todella hyvin.

Jännittää biologian alustavat, kertailen edelleen kokeen tehtäviä ja mietin olisinko voinut vastata muuten. Vähän stressaa kämppäkin. Pitäisi periaatteessa jatkaa kämpän etsimistä, mutta alkaa usko kämpän löytymisestä loppumaan. Nyt kun opiskelut on ohi, ainakin hetkeksi, käsityöt palasivat kuvioihin. Yksi pari villasukkia tehty viikonlopun aikana ja toisen parin ensimmäinen sukka on kärkikavennuksia vaille valmis. Tuntuu hyvältä taas tehdä jotain, minkä osaan keskittymättä siihen koko aikaa.

.
.
.

//mutta silti. meinasin viiltää tänään. viime kerrasta on monta kuukautta. puukon terä oli jo ihollani.

Mikä vittu minua vaivaa?

Uusintaa

Biologian kirjoitukset olivat tänään. Meni ihan hyvin, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta aina ennenpääkin kun on vaikuttanut hyvältä niin tulokset ovat olleet aivan eri luokkaa kuin odotukseni.  Esimerkiksi kemian kirjoitukset tuntuivat menevän hyvin, mutta nyt saan rukoilla että pääsen läpi. Myös pitkä englanti tuntui menevän ihan hyvin, mutta nyt kun arvosanaksi tuleekin luultavammin B, koe menikin erityisen hyvin minun kokeekseni.

Enpä tiedä. Nyt rukoillaan, että biologia meni hyvin. Pakko saada siitä parempi kuin B, muuten meni rahaa ja aikaa ihan hukkaan.

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Koulusta

En ole muistanut kertoa. Kemian itsenäinen menikin päin mäntyä. Sain samaisen 7 mikä minulla oli aiemminkin. Tosin nyt sentään ymmärrän jotain aiheesta.

Kirjoitukset. Niidenhän tulokset tulivat aikaa sitten. Matematiikasta E, äidinkielestä M ja fysiikasta B.
Syksyllä on edessä pitkä englanti, kemia ja biologia. Kaikki sellaisia aineita, joita on pakko kerrata.
Hah, "kesälomaa" vielä 2kk jäljellä. Olen syntynyt stressaamaan.

Juhannuksena olisi tarkoitus.. niin en tiedä vielä. H on menossa baariin kavereidensa kanssa, enkä heistä oikein välitä, joten pitää keksiä jotain muuta. Toivoisin, että voisin viettää aikaa edes L:n ja A:n kanssa, toki muutkin olisi mukava nähdä pitkästä aikaa. Pitää suunnitella vielä, onhan tässä vielä aikaa viikon verran.

Tämä oli taas tällainen "pitää kertoa nämäkin" postaus. Blogi alkaa vähitellen palata takaisin jokapäiväiseen elämääni.
Aiemmin se olisi tarkoittanut huonoa kautta. Nyt en tiedä vielä.

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Luottoa toverit

46 pistettä lyhyen matematiikan YOkokeen alustavista. Rukoilen, että saan En.
12 pistettä fysiikan YOkokeen alustavista. Saan rukoilla, että saan An.

Elämässä kaikki hyvin. Pakotan mielialan pysymään hyvänä. Sen on pakko pysyä hyvänä. Iltaisin tulee taas masennushetkiä, mutta minä voitan ne. En huomioi niitä. Se on normaalia, ei koko ajan voi olla hyvä fiilis. Suru ja väsymys ja pelko ovat tunteita siinä missä ilokin. Eivät ne tarkoita, että minä olisin palaamassa sairauteen.
Eihän?

H:n kanssa vietän yhä enemmän aikaa. Eilen erehdyimme sekailemaan Hervantaan, aivan kuten vuosi sitten kun kaikki oli hyvin. Aivan kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Psykoterapeutti pitäisi etsiä. Se on kuulemma haastavaa ja rankkaa. Miksi minusta tuntuu, että tämä on samanlainen haaste kuin syödä aamupalaa. Syön aamupalan jos ehdin tai jaksan. Jos viitsin tai jos on pakko. Teen sen jotta pääsen siitä eroon. Jotta saan sen pois päiväjärjestyksestä.

Kemia 4 suoritan itsenäisesti. Ehtona oli, että saan kurssista arvosanaksi 9. Ja minähän saan sen. Perkele.

Kaikki on hyvin. Tunnen taas olevani normaali ihminen. Eikä minun tarvitse olla muuta.

Minä selviän.

Anteeksi taas pitkästä tauosta. Toisaalta tauko tarkoittaa, että minulla on kaikki hyvin. Ja uskon, että teilläkin tulee olemaan kaikki hyvin, jos ei heti niin hetken päästä. Luottakaa ja toivokaa. Uskokaa.

Mabbia

Lyhyen matematiikan kirjoitukset huomenna. Muu ei stressaa tai jännitä, mutta pelkään nukkuvani pommiin ja jos en nuku niin tunnin odotus ennen koetta aulassa. Ahdistaa nähdä heidät, kun en tiedä miten heihin pitäisi suhtautua. Mutta alan nukkumaan. Onnea teillekin mikäli kirjoitatte ! :)

//Pieni aivopähkinä. Kertokaa vastaus minullekin jos sen tiedätte.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

Uutta vanhaa

Viikko taas kulunut viime kerrasta.

Torstai ja perjantai menivät kotona nukkuen ja selaillen fysiikan kirjaa. Lauantaina juhlimme synttäreitäni vihdosta viimein. Tosin en tiedä onko juhliminen oikea sana.

Vietimme ensin aikaa L:n kanssa kämpällä juoden ja kuunnellen musiikkia. N tuli vähän ajan päästä.
K ja E tulivat, juuri kun olimme tupakalla. Menimme takaisin sisälle juttelemaan ja puolen tunnin kuluttua he lähtivät.
Otti päähän. He olivat kyllä ilmoittaneet, että ehtivät olla vain vähän aikaa, mutta puoli tuntia..?

A tuli vähän ennen 21 jolloin lähdin heittämään L:ää laitokseen. Palattuani kämpälle joimme siellä vähän aikaa ja juttelimme abiristeilystä. 22 jälkeen lähdimme baariin minne tuli vielä yksi kaveri.

Baarissa olimme pari tuntia, kunnes järkkäri tuli heittämään minua pihalle, minkä vuoksi paniikkia alkoi kasvaa. Vähän 1 jälkeen kaveri lähti heittämään minua kämpälle.

Muistan menneeni kämpälle ja menneeni sänkyyn nukkumaan. Kuitenkin kun heräsin aamulla yksi lasipullo oli rikki, sirpaleet sängyssä ja selässäni 10cm haava, jossa oli lasinsiru. En muista rikkoneeni pulloa, mutta ilmeisesti olin saanut kohtauksen ja siinä samalla rikkonut pullon.

Sunnuntai meni itseään keräillessä ja maanantaina oli äidinkielen essee YO. Sekin olisi voinut mennä paremmin, mutta voihan sen aina uusia.

Tiistaina oli Hallituskadun psykologi. Tuntuu idioottimaiselta käydä psykologilla kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Tosin psykologi kysyi lopuksi mummusta ja itku tuli taas, joten en ole tainnut vielä kokonaan käydä sitä asiaa läpi.

Tiistaista lähtien olenkin ollut mummulla; nukkunut, lukenut fysiikkaa ja katsellut telkkaria.

.
.
.

Mieliala. Edelleen hyvä. Välillä tulee epätoivo, joko fysiikan tai L:n auttamisen vuoksi. En osaa enää auttaa häntä. En pysty siihen enää, välillä en halua edes kuulla, koska pelkään putoavani takaisin sinne mistä vaivoin kiipesin takaisin ylös. Törkeää ja itsekästä, huono omatunto kasvaa.
Kaverijutut pyörivät taas mielessäni. Mietin koko ajan mitä minun pitäisi tehdä: antaa asioiden olla tällaisina vai vähitellen laittaa välit poikki kokonaan. En jaksaisi enää roikkua, mutta aina kun ajattelen välien poikki pistämistä, mieleen tulee kaikki, ylipäätään kaikki. Ehkä pitää vain antaa välien hiipua poikki vähitellen.

Stressaa. Kaikki stressaa taas, mutta toisin kuin ennen nyt se ei saa minua itkemään, viiltämään tai panikoimaan. Tiedän, että tästäkin selvitään, jos ei hyvin niin sit huonommin.

Keskiviikkona on matikan YO ja perjantaina fysiikan, joten yritän lopun lomasta pyhittää opiskelulle.

Ahdistusta ja stressiä

En tiedä. Minun ei varsinaisesti ole paha olla. Kuitenkin välillä vain tulee ahdistus. Tulee sellainen olo, että olisi pakko saada itkeä. Pakko saada purkaa ajatuksia johonkin tai tulen hulluksi. Ajatukset juoksevat enkä saa niistä kiinni. En saa tehtyä mitään, keskityttyä mihinkään. Aivan kuin olisin epäonnistumassa ja viime hetken pakokauhu valtaisi mieleni: "pakko keksiä jotain".

Stressi kirjoituksista alkoi eilen. Istuin kahdeksan tuntia pöydän ääressä tekemässä fysiikan tehtäviä enkä saanut tehdyksi kuin 6 tehtävää 8:sta, joita yritin. En vain yksinkertaisesti osaa tai muista enää lakeja ja kaavoja, joita tarvitsisin.

Pelkään aina vain enemmän, että uneni käy toteen; että saan C:n ja olen huonompi kuin muut. Äidinkielen tekstitaidonkin yo meni aivan päin vittua, vaikka olen aina tykännyt ja osannut kirjoittaa ja ymmärtänyt, mitä tekstiltä haetaan.

Ainut kirjoitus mitä en stressaa on matematiikan, mutta sekin on lyhyt oppimäärä, joten siitä minun kuuluukin saada vähintään M.

Kesästä tulee taas samanlainen helvetti kuin viime kesästäkin, jos kirjoitukset menevät päin vittua enkä saa työpaikkaakaan.

Päivitystä

Kirjoittelu taas jäänyt, siitä pahoitteluni. Olen tehnyt sitä ja tätä, enkä oikein ole saanut inspiraatiotakaan kirjoittaa.

Abiristeily tosiaan oli ja meni. Itse selvisin vähällä, minkäänlaista krapulaa ei ollut, muisti oli pysynyt liiankin hyvin enkä löytänyt kuin kaksi mustelmaa käsivarresta ja jalasta.

Sunnuntaina (16.2) äite tuli kämpille yöksi, joten sen päivän raivasin asuintilaa. 17.2. oli Hallituskadun psykologille aika. Harvinaisen turha käynti, psykologi vain selitti ja neuvoi psykoterapeutin etsimisessä. Eipä sillä, ei minulla olisi ollut mitään sanottavaakaan, kaikki on pääasiassa ollut ihan hyvin.

Viikon verran olen nyt ollut mummulla ja tehnyt kaikkea turhaa. Olen muun muassa jäänyt koukkuun yhteen kännykkäpeliin, en yksinkertaisesti pysty olemaan tarkistamatta tilannetta vähän väliä. Synttäreitäkin olen suunnitellut, näillä näkymin pidän jonkinlaiset pirskeet 1.3. kämpillä.

Eilen aloitin varsinaisesti vasta lukemisen kirjoituksiin. Enpä tiedä, en oikein osaa stressata kirjoituksista näin valveilla, ainakaan niin, että pakottaisin itseni pänttäämään.

Viime yönä näin kuitenkin unta, että sain fysiikan kirjoituksista Cn, mikä jo itsessään on minulle kehno arvosana. Vielä pahemman siitä teki se, että E sai minua paremman arvosanan. Lisäksi jouduin uusimaan (?) Yo kokeen aivan kuten normaalin kokeenkin. K oli myös uusimassa kirjoitusta ja lähti huoneesta ennen minua.

Uni oli suorastaan painajainen minulle. Kaikki kauhukuvat, jotka minulla fysiikan kirjoituksista on, olivat unessa; kokeen uusiminen, olla huonompi kuin K ja E sekä saada arvosanaksi C. Stressi kasvoi tänään todella nopeasti. Pelottaa, että uni käy toteen ainakin osittain.

//hän vituttaa edelleen. ei mene päivääkään niin etten miettisi miten kostaisin. kuinka säälittävä voin ollakaan! unohtaisin vain, niin hänkin teki.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Takaisin rutiineihin

Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.

Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä. 
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.

Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.

Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.

Ottaa vain ihan vitusti päähän!

Failure

Lukio pidentyi 3,5 vuoteen. Kirjoitan keväällä vain fysiikan, lyhyen matematiikan ja äidinkielen. Syksyllä kemia, englanti ja biologia.

Luuseri. En pystynyt edes kirjoittamaan keväällä. Helvetti. YO-juhlat syksyllä. Ketään ei kiinnosta kirjoitanko vai en. Jos olisin kirjoittanut keväällä, useammat olisivat kiinnostuneet. Nyt korkeintaan lähimmät sukulaiset kiinnostuvat.

Nyt ahdistaa. Luin L:n blogin parin päivän tauon jälkeen ja tuli todella paska olo. L voi huonosti ja se on suurimmaksi osaksi minun syyni. Minun syyni.

Viiltely. Pakko. Ehkä.

74.

Jepjep. Biologian kirjotukset. Meni kyllä taas niin säätämiseksi, mutta niinhän se aina menee minun kanssani.

Kirjoituspaikalla piti siis olla 8.15. Olin paikan pihassa 8.14, ajoissa siis, mutta jänistin ja lähdin paikalta. Menin fysiikan tunnille, saisin edes jotain järkevää aikaiseksi. Fysiikan luokkaan päästyäni ensimmäinen kysymys opettajaltani oli "eiks sun pitäis olla kirjottamassa?" "Joo nii piti, ei kiinnostanu mennä kuseen sitä koetta vapaaehtosesti". No okei, en sanonut aivan noin, mutta kaunistellen saman.

Siellä minä sitten istuin, fysiikan luokassa tuskastuneena pelkuruuteeni. Tilannetta ei yhtään ainakaan parantanut K:n lähettämä viesti.

8.33 minulle soitti ennestään outo numero, Fonectan ohjelma tunnisti sen lukion numeroksi. En aluksi aikonut vastata, mutta lopulta kiinnostus heräsi ja menin käytävään vastaamaan.

"Rehtori pyys kyseleen että ootko menos kirjottaan?"

Kohtelias kieltäytyminen ja luokkaan häpeään lisää. Uusi puhelu samasta numerosta. En vastannut. 8.53 uusi puhelu. Tympääntynyt ilme kasvoilla käytävään ja vastaus.

"Voit mennä paikalle myöhässäkin, vaxi voi hakea sinut tai tuletko itse" Pakollinen "jaa kai mä si tuun, kestää 20min". Laahaten luokkaan takaisin, kamat kasaan ja ilmoitus opettajalle: "meen kirjottaan" "Okei, lykkyä".

Heti, kun pääsin pihalle tupakka syttyi. Tiedättekö sen vitutuksen määrän, kun on muutenkin huono päivä ja sitten on pakko mennä tekemään koe, tässä tapauksessa vielä yo, johon ei ole lukenut juuri yhtään ja tietää jo ennen kuin näkee kokeen, että huonosti menee, läpi pääsy on täysin mahdotonta. Harmittaa jo valmiiksi lopputulos, hävettää, kun ei ole saanut aikaiseksi lukea, vituttaa, kun joutuu mennä nolaamaan itsensä.

Sinne minä lopulta menin, kirjoituspaikalle. Matka autolla kesti 5min, ehdin polttaan 2 tupakkaa vitutukseeni. Salin ulkopuolella alkoi paniikki taas kasvaan, olin valmis lähtemään uudestaan karkuun, en halunnut tuottaa itselleni jälleen pettymystä. Vessaan hetkeksi rauhoittumaan, tuijotin kirjaimellisesti itseäni silmiin ja valoin itseeni rohkeutta. Taistelin itseäni vastaan ja menin saliin. Klo 09.12

Koe. 8 tehtävään vastaus, 12 vaihtoehtoa. Ympyröin helpolta tuntuvat, 3 tehtävää. Tehtävät, joihin tiesin jotain vastauksen suuntaista, 2 tehtävää lisää. 1 tehtävä lisää, osaan vastata a) kohtaan kunnolla.
Aloin kirjoittamaan. Vastauksista tuli 0.5-1.5 sivullista. "Ei tärkeintä ole vastauksen pituus, vaan sen aihe." Vastaukset oli lähes kaikkiin tehtäviin vähän aiheen sivusta, ehkä 1p, ehkä 3p.

Klo 12.18. Konseptien palautus ja karkuun. Häpeä, viha, vitutus. Lukiolle hakemaan kännykkä, nopeasti syömään A:n kanssa ja kotiin hetkeksi.

Ovi kiinni, tekee mieli viiltää vitutus, häpeä, viha pois. Soitan kuitenkin äidelle ensin, kerron että menin sittenkin tekemään kokeen.
"No se meni niiku meni, ei sille nyt enää voi mitään. Kauhee paikkahan se oli, mutta nyt se menee jo helpommalla keväällä. Eikä niillä mitään tee, en minä ainakaan ole tehnyt. Suotta niistä huolehdit."
Helpotus. Ehkä tämä ei ollutkaan maailmanloppu, ehkä koe menikin ihan hyvin, ehkä, jospa saisinkin edes An. Viiltely jää, selviän nyt ilmankin.

Koko loppu päivän olen pyrkinyt unohtamaan kaikki vaikeudet. En halua enää edes miettiä kirjoituksia, vaikka ne kummittelevatkin mielessäni koko ajan.

K:hon olen pitänyt väliä, henkilökohtaisuuksia en aio hänen kanssaan puhua kuin välttämättömässä pakossa, eli juuri ennen kuin viillän valtimon auki.

E:n kanssa on menny torstaista asti paljon paremmin kuin aiemmin, ehkä kahdenkeskinen aika Ikeassa paransi välejämme, meille tuli muutakin puhuttavaa kuin koulu.

L harmittaa, vaikutan varmaan hänestä siltä, että välttelen hänen seuraansa. Asia ei niin ole, minulla on viime aikoina vain ollut niin paljon sovittuja menoja, etten ole ehtinyt viettämään aikaa hänen kanssaan. Ehkä siihenkin tulee muutos tällä viikolla,  kun on vähän rennompi viikko.

Tällä hetkellä mieliala on ihan hyvä,  väsyttää vain, mikä on aivan hyväkin. Huomaamattani revin taas arvet auki. Piilomasennus vapautuu jälleen. Helvetti. Hyvä olo hyvä olo hyvä olo.  Minulla on hyvä olo, mutta silti satutan itseäni huomaamatta. Ärsyttävää.

Pelkäätkö?

Mieliala on vaihdellut koko päivän ajan hyvästä aivan pohjamutiin. Pääasiassa mieliala on kuitenkin ollut ihan hyvä.

Pääsin kämpälle varttia vaille 22. Ajomatka oli aivan helvettiä, ahdistus yritti vihdoin purkautua kohtauksena, hengitys tiheni, silmät täytty kyynelistä enkä saanut tarkennettua katsettani minnekään. Pelkäsin koko ajan, että menetän kehoni hallinnan täysin, mutta pysähtyäkään en voinut, en yksinkertaisesti pystynyt siihen.
Päästyäni kämpän pihaan, istuin autossa vartin ajan rauhottumassa. Lopulta nousin autosta, keräsin tavarani ja lähes juoksin sisälle. Ovi kiinni, tunsin, kuinka kehoni odotti lupaa romahdukseen. Otin kengät pois ja kannoin ruuat jääkaappiin.

Vasta sitten annoin itselleni luvan romahtaa, kaatua sängylle, vetää jalat koukkuun ja itkeä sikiöasennossa. Tärisin itkun voimasta, puristin käsiäni yhteen niin lujaa, että kynteni pureutuivat ihoon jättäen jälkeensä pieniä naarmuja ja painaumia.

Itku kesti vain 10 minuuttia. Keräsin voimani ja keskityin muuhun, fysiikkaan, biologiaan, keskustelemaan kavereiden kanssa. Lopulta ahdistus hälveni kokonaan ja oloni helpottui.

Koko viikonlopun yhtenä huolenaiheena on ollut kaverin kissa, joka katosi perjantai-iltana. Minua harmittaa todella paljon, etten pysty tekemään mitään auttaakseni. Voin vain antaa tyhjiä lupauksia siitä, että kissa palaa lopulta kotiin. Mistä minä sen muka tiedän, minulla on vain toivon ja kokemuksen tuoma uskomus, että kissa lopulta palaa.
Minä todella toivon, että kissa palaa kotiin. En halua kaverilleni yhtään enempää huolia kuin hänellä nyt jo on.

Kirjoitukset 9.00, paikalla pitää olla 8.15. Lukeminen jäi puoli tiehen, päätin vastata niin hyvin kuin pystyn näillä tiedoilla, jotka päässäni pysyvät. Herätys 7.15, unilääke ei vaikuta. Pitää varmaan hakata itsensä tajuttomaksi huomenna,  että saa edes joskus kunnolla nukuttua. Vituttaa, jännittää, väsyttää.
Pakko yrittää nukkua.

Ressiä, ressiä

Tuleva viikonloppu stressaa todella paljon. Kerroin huoleni jo L:lle, hän ei osannut sanoa mitään, mikä olisi helpottanut. Muille en ole puhunut mitään, heidän periaatteessa pitäisi tietää, että minulla on tiukka aikataulu ensi viikonloppuna.

Viikonloppuisinhan olen kotipaikkakunnallani ja yleensä töissä auttamassa äitiäni. Tämän lisäksi tänä viikonloppuna pitäisi kirjoittaa äidinkielen kirjallisuusessee kirjasta, jota en ole ajatuksella lukenut muutamaan vuoteen ja lukea biologian kirjotuksiin, jotka ovat maanantaina.

Lupasin itselleni ja psykologille, etten stressaa kirjoituksista, menen vain katsomaan miten homma toimii. Kuitenkin koko ajan tulee mieleen se vaihtoehto, että koe on helppo ja jos olisin kunnolla lukenut, voisin saada kokeesta hyvän arvosanan.

Kirjallisuusessee ei sinänsä stressaa, saan tekstiä helposti aikaiseksi ja kirjoitan nopeasti, eikä kirjan lukemiseenkaan mene montaa tuntia, kun sen jo kertaalleen olen lukenut. Sen kirjoittaminen vie kuitenkin aikaa pois kirjoituksiin lukemisesta, eikä keskittymiskykyni ole erityisen hyvä kotona, etenkin kun olen väsynyt.

Vituttaa H, hän jäi yöksi ja sama vittuilu jatkui koko illan siihen asti, kunnes nukahdin ja jatkui aamulla, kun H heräsi. Ensiviikolla on pakko ottaa eroa häneen, stressava viikko luvassa muutenkin, eikä hänen seuransa ainakaan aina helpota oloa.

Hermot riekaleina. Väsyttää, stressaa, ahdistaa. Olen jo valmistanut itseäni pettymykseen, joko kirjallisuusessee jää kokonaan tekemättä tai lukeminen jää vähälle.

Musiikkia.

Ajatuksia, vaik lukeekki piti...

Tarkotus oli lukee bilsaa. Päntätä, jos kirjotukset sitten tuntuisivatkin niin helpoilta, että ne voisikin ihan kunnolla kirjoittaa. Parin tunnin ajan olen istunut sängyllä valmiina lukemaan, selaillut kirjaa näkemättä kuitenkaan kuvia tai tekstiä. Minulla on ollut mietittävää.

Kaikista eniten maailmassa pelkään suututtavani tai loukkaavani ystäviäni. Jos pitäisi valita haukunko kaverin pystyyn vai nukunko sammakoiden kanssa, minä valitsisin sammakot. En yksinkertaisesti vain osaa antaa itse itselleni anteeksi virheitäni, vaikka muilta anteeksiannon saisinkin.

Muutaman päivän ajan olen pelännyt, että yksi ystävistäni, B, on loukkaantunut minulle jostain. En ole kenellekään pelostani kertonut, minua hävettää tällainen, meillä ei kuitenkaan ole ollut minkäänlaista riitaa ikinä enkä ole kuullut hänen koskaan suuttuneen. 

Pelkoni syy on se, että en ole pari päivää sitten lähettämääni kysymykseen saanut häneltä vastausta, vaikka hän yleensä vastaa heti kysymyksiin, emmekä ole muutenkaan puhuneet lainkaan. Luoja, kuinka säälittävää, tekisi mieli pyyhkiä tuo pois, mutta minä kerron sen nyt, etten haudo siitä mielessäni vielä pahempaa. 

Toivon todella, että maalailen taas vain piruja seinille. Hän on yksi luotettavimmista ystävistäni, oikeastaan ainut, joka tuntuu ottavan tilanteeni tosissaan.

Taas minä itken. Viime aikoina olen itkenyt aina, kun olen ollut yksin. Sää varmaan vaikuttaa,  joka päivä on satanut. Äite joskus kertoi, että pienenäkin minä itkin sateella. Nukkumisestakaan ei ole tullut taaskaan mitään vähään aikaan, vaikka lääkkeitä olenkin napsinut tasaiseen tahtiin, välillä reilumminkin. Väsyttää koko ajan, ehkä sekin saa minut itkemään.

Viiltelykin palasi taas kuvioihin. No joo palasi, voiko niin sanoa, kun välissä oli vain 3 päivää? Kuitenkin, käsivarret ovat haavoilla eikä reisiin mahdu enää viiltoakaan, pitää viiltää haavojen päälle poikittain. Ihoni on riekaleina, aivan kuin mielenikin.

Kaverini kertoi minulle vähän aikaa sitten, että hänelläkin on masennus, mutta hän on sujut sen kanssa. Särähti korvaan. Olla sujut masennuksen kanssa. MITEN? 

Minua tämä vaivaa koko ajan, en voi hyväksyä sitä, että olen altistanut itseni tälle. Miten olen voinut olla niin heikko, säälittävä, että olen päästänyt ilon unohtumaan ja peittänyt sen jatkuvalla uupumuksella ja surulla?

Toinen asia mikä minua vaivaa masennuksessani on mielialan vaihtelut. Mielialani hyppelee itsemurhavihasta pirteään. Haluaisin hallita mieltäni, vaihtaa mielialaa vähitellen enkä sekunnissa.
Pelkään, että silloinkin, kun oikeasti olen iloinen ja näytän sen, läheiseni kuvittelevat minun esittävän. Tiedän, ei sitä ole helppo huomata milloin esitän, milloin en (itsekehu haisee), mutta mielummin toivoisin, että kaverit suhtautuivat positiivisesti, kuin huolehtisivat esityksestäni.
Nyt tuli olo, että "vittuako tuollaista kirjoitat, ei kukaan sun olostas huolehdi". Niinpä, minä toivon, että joku huolehtisi, minä en jaksaisi.

Nyt positiivisuutta. Eli musiikkia. Päättäkää ite onko tää positiivista vai ei, mulla tää on positiivisinta mitä kännykästä löytyy.