Kiinnostus on jälleen vähissä. Vituttaa. Koulu menee jälleen heikommin, kemiaa olen yrittänyt opiskella, mutta tehtävistä ei vain tule oikeita vastauksia. Vituttaa psykologi, päässä pyörii se ainainen lause.
"Olet sairastunut masennukseen, sinun pitää muistaa se ja levätä".
No perkele, kai mä ny sen huomaan!
En vain koe masennusta samanlaisena sairautena, kuin esimerkiksi syöpä tai flunssa. Se on minulla koko ajan, päivästä toiseen, mutta se ei vie minulta fyysisiä voimia, kuten syöpä.
Masennus vie minulta henkiset voimat, tahdon elää. Se vie minulta halun herätä huomiseen, kyvyn odottaa huomista innolla. Sen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa oppimiseeni, olen aivan yhtä viisas tai tyhmä kuin ennen masennustakin. Minulta on vain hävinnyt voimat yrittää opiskella.
Masennuksen myötä minusta on vain tullut laiskempi, minun pitäisi opiskella eikä levätä. Jos aion päästä lukion läpi kunnialla, lepääminen ei tule kysymykseenkään, minun on pakko opiskella, oppia.
Lepääminen ei auta mitään, tämä vitun sairaus ei lähde minusta sillä, että asetan itselleni matalampia tavotteita ja jätän opiskelun vähemmälle levätäkseni. Matalammat tavoitteet ja niiden juuri ja juuri saavuttaminen vain masentavat lisää.
"En ilmeisesti olekaan enää niin hyvä, kuin aikaisemmin. Miten 6 saavuttaminen kemiasta voi olla näin vaikeaa minulle, joka aiemmin sai 8 vain kuuntelemalla tunneilla ja lukemalla muistiinpanot kerran läpi?"
No joo, käsiteltävät asiatkin on vaikeampia kuin yläasteella ja ensimmäisissä kursseissa, mutta silti. Haluan olla hyvä, haluan oppia asiat, jotta joskus voisin saavuttaa toiveeni päästä farmaseutiksi.
Kyllä, minulla on toiveammatti, johon haluan tulevaisuudessa. En ole kuin muut masennusta sairastavat, minulla on vielä toive tulevaisuudessa, minulla on vielä haaveita, unelmia. Masennus tulee toiveessani kuitenkin ilmi.
En tule koskaan saavuttamaan sitä, olen liian huono, liian laiska, liian tyhmä päästäkseni sellaiseen, paljon tietoa ja opiskelua vaativaan ammattiin.
Itsetuntoni on todella matalalla. En pidä itsestäni, en pidä kehostani, en pidä luonteestani, en pidä ajatuksistani.
Väärin. Ainut, mistä minun ei pitäisi pitää, on masennus, sairauteni.
Tämä sairaus luo minulle sen kuvan itsestäni, jonka näen. Se nostaa negatiiviset asiat esille peittäen positiiviset asiat.
Minä kuulen ja luen joka päivä kehuja, minä vain en usko niitä. Ajattelen, kehuja ei tiedä minusta kaikkea tai ei kerro mielipidettään kaikesta. Hän nostaa positiivisen piirteen esille minusta ja yrittää häivyttää kaiken negatiivisen, kuin sitä ei olisikaan. Se ei kuitenkaan poista sitä totuutta, että minussa on paljon negatiivisia piirteitä, negatiivisuutta.
Äh. Mitäköhän jaarittelua tämäkin taas oli? Ajatukseni ovat taas niin sekaisin, ainut selkeä ajatus on jälleen kerran viiltely. En tee sitä. Kai? Lupaan välttää sitä viimeiseen asti.
Koittakaa saada jotain tolkkua tekstistä, jos sen luette.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti