perjantai 6. syyskuuta 2013

Uusia tuulia

Jep jep mitäs sitä tänään taas kirjoittaisi.
Juuri äsken pääsin kotiin, mummulle siis. Pikkuvelikin on täällä, ei olisi kauheesti innostanut nähdä sitä.
Päivä alkoi aivan helvetillisesti. Ranne oli todella kipeä eilisestä viiltelystä ja ahdistus valtasi heti minut. Heräsin myöhässä,  tottakai, eikä sitten muuta kuin kiireellä vaatteet, meikit ja hiukset ja lukiolle.
Ajomatkahan lukiolle kestää aamusin 20min ruuhkan vuoksi. Ehdin sillä matkalla polttamaan 3 tupakkaa, ja lukiolla poltin vielä yhden pihassa.

Tunnille 10min myöhässä, erakoituminen ettei tarvitse puhua kenellekään ja näyttää loukkaantumista samalla.
Tunnilla käyn nopeasti FBssä. Järkytys, niin sitä voisi parhaiten kuvailla, on suuri kun avaan viestit ja siellä on viesti K:n ex-tyttöystävältä:

"Onks jotain mitä voin tehä tai voinko mä jotenkin auttaa? Sori jos tää tuntuu tungettelevalta, mul on vaan kauhee pakkomielle pitää ihmiset hengissä :D ja saada ne onnelliseks.."

En tosiaan hänen kanssaan aiempaa ole kovin hyvin juttuun tullut, meillä on puukko selän takana-ystävyys, tai ainakin siltä se minusta tuntuu. Tuntuu jotenkin oudolta, tavallaan ihan mukavaltakin, että hänkin huolehtii. Toisaalta, miksi hän huolehtii, kun kaverit A:ta lukuunottamatta eivät sitä tunnu tekevän?

Taas tämä meni syyttelyksi. En tarkoita syyllistää, minusta vain välillä tuntuu siltä, kuin olisi päivänselvää, että olen olemassa ja ettei minua oteta vakavissaan. Tuntuu, kuin joutuisin koko ajan todistelemaan muille, etten ole itsestäänselvyys, että olen oikeasti itsetuhoinen.

Tunnilta selvittiin, lähes juosten tupakalle. Tupakka syttyy 'kielletyllä' alueella ja tottakai eräs opettaja tekee juuri silloin päivittäisen ratsauksen. Ilmoitus rehtorille, hienoa. No, eipä se minun maailmaani paljoa muuta, puhutteluunkaan en ihme kyllä joudu.

Seison tupakalla edelleen 'kielletyllä' alueella, ihan vain vittuillakseni.
"Oisko sul heittää mulle yks tupakka?"
Minulle ennestään vieras tyttö. Annan tupakan,  kun saan varmistuksen, että saan takaisin myöhemmin. Alan jutella tytön kanssa, kysyn millä luokalla hän on ja tutustun häneen. Yllätyn itsekin, en olisi uskaltautunut tekemään tuollaista vielä keväällä.

Tyttö vaikuttaa mukavalta, ja vietänkin hänen kanssaan loput välitunnit, koska K:n ja E:n seura ei tänään kiinnosta, riittää, että pitää olla heidän kanssaan jokaisella tunnilla.

Kemian tunnilla eräs ei niin läheinen ystäväni kysyy mitä on tapahtunut. Hän on nähnyt kuvani Instassa (ranne) ja on huolestunut. Vakuutan kaiken olevan jälleen paremmin, ja ettei minusta tarvitse olla huolissaan.

Jokin yhtälössä ei nyt tunnu oikealta. Miksi nämä minulle einiintärkeätihmiset ovat enemmän huolestuneita kuin ne, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani, joille kerron lähes kaiken, jotka tietävät minusta lähes kaiken? Miksi he vaivautuvat aamulla kysymään olenko kunnossa, tarjoavat apua, huolestuvat?

Äikäntunti. A tulee myöhässä paikalle. Onneksi kuitenki tulee, muuten olisin lähtenyt kotiin.

"Nyt meidän pitää keskustella vakavasti! Kerro?"
Jälleen kysely Instan kuvasta. Vakuuttelua, lupaan välttää sen uusimista niin hyvin kuin pystyn. Avuntarjous.

Äidinkielen tunnin jälkeen tupakalle tytön ja A:n kanssa. Ala-aulaan hetkeksi juttelemaan. A lähtee bussille ja jäämme tytön kanssa kahden. Suunnittelemme, mitä voisimme tehdä, päätämme lähteä kämpälle hetkeksi. 

Suunnitelma muuttuu, kun heitänkin A:n keskustaan. Menemme tytön kaverille, jossa vietämme vähän aikaa, minä suurimman osan ajasta jälleen hiljaa, koska ahdistus levisi minuun jälleen. Liian monta vierasta ihmistä täysin vieraassa paikassa, ja pahimpana hissi. Paniikkikohtauskaan ei ole kaukana, mutta saan sen taltutettua, onneksi.

14 jälkeen vien tytön 'kotiin' ja menen itse käymään kämpällä pikaisesti ennen kuin lähden leffaan H:n kanssa. Leffan jälkeen nopeasti käymään taas kämpällä H:n kanssa, sieltä kauppaan ja sitten keskustaan, jonne jätän H:n. Sieltä lopulta kotia kohti.

Siinä oli päiväni taas pienoiskoossa. Ihan mukava päivä, tutustuin uuteen ihmiseen, joka vielä tuntuu tietävän, mitä tunnen.

Masennus kuitenkin valtasi minut taas, kun jäin yksin. Viillellä en kuitenkaan tänään aio, enkä siihen kyllä pystyisikään, koska pikkuveli on kotona.

Oppitunnitkin olivat helvettiä, äidinkielen tuntia lukuunottamatta. En yksinkertaisesti jaksaisi olla välillä E:n ja K:n seurassa, tunnen itseni ulkopuoliseksi, kun he juttelevat keskenään omia juttujaan.

Tiedän, oma syy, mitäs jättäydyn ulkopuolelle. En tiedä, jokin minussa on muuttunut. En enää ota kaikkee paskaa niskaani, vaan suojaudun siltä eristäytymällä.

Äh, pointti katosi taas. Hyvä päivä, vaikka nyt masentaakin. Ja oppitunnit oli helvettiä ilman A:ta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti