This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Haah You call me boy...

Taas 1.5 viikkoa hävisi jonnekin ilman minkäänlaisia postauksia.

Blockit tosiaan oli ja meni. Ilman minua. Kävin viime viikon tiistaina uimassa ja seuraavaksi oksensin. Vitutti pikkusen myydä oma 2 päivän lippu saato sitten ilmoittaa etten pääsekään töihin. Olisin todella halunnut Snoopin nähdä.

No siitä selvittìn. Viime viikon torstaina sain soiton Ykkösjakelusta. Samasta mumerosta oltiin soitettu useamman kerran, mutta olin aina ollut eri paikassa kuin kännykkäni.
Sillä kertaa vastasin ja nyt olenkin sitten varajakajana. 2 aluetta jaettavana, noin 300 taloutta kahtena päivänä viikossa ja reilu 90€/kerta. Pakko koko lenkin ajan pitää mielessä setelinippu jonka saan, jotten kesken kaiken haistattaisi kaikille ja lähtisi kotiin. Hiukan vittumaista.

Kirjoituksiin en ole lukenut yhtään. Vieläkään. Kuukausi aikaa. Englantia turha kerrata kun ei oppi mene tajuntaan. Biologia ja kemia. Pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja lukea. Muuten teen paskatöitä loppu ikäni.

Kissojen ottajiin otin yhteyttä mutta heistä ei ole kuulunut mitään. Odottelen sunnuntaihin asti ja sitten ilmotan pennut uudestaan myyntiin. Uusia vauvoja on jo rivissä 8, pakko jotenkin koittaa päästä eroon, kun ei luonta anna myöden tappaa pentuna.

Kämppiä on taas alkanu löytymään. Silloin kun olen Tampereella, sillä mummulla ei netti toimi viime torstain ukkosmyrskyn jäljiltä. Vieläkään vaikka viasta on PHPOYlle ilmoitettu viime viikolla. On minulla miniläppäri, jossa on erikseen netti, mutta en varmaan puoleen vuoteen ole käyttämyt konetta. Kännykällä on kaikki löytynyt.

Hallituskadun psykologiin otin yhteyttä viime maanantaina, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Koulupsykologi on 27.8. Kai tässä jotenkin selvitään.

Kauhean pirteä olo vieläkin, vaikka tänään jakelun teinkin. Sainhan aamulla nukkua pari tuntia myöhempään.

// Guardians of the Galaxy on mahtava. Nähnyt sen kaksi kertaa. Aivan kuten useimmissa muissakin Marvelin leffoissa, myös nyt pahis vei sydämen. Tai jotain. Avengersissa Loki, Captain Americassa Bucky aka winter soldier, Guardians of the Galaxyssa Ronan. Huhuh.

Onks pakko jos ei taho

Kaikki on taas vaiheessa enkä saa mitään tehtyä. Psykologiin pitäisi ottaa yhteyttä, en jaksa. Kämppää pitäisi etsiä ja ottaa yhteyttä, en jaksa. Ensi viikolla on blockit, pitäisi varmaan äidelle ilmottaa, että oon menossa töihin sinne. Muutama kissanpentu pitäisi vielä saada koteihinsa enkä ole saanut minkäänlaista juuta enkä jaata milloin uusille omistajille sopii. Ja kirjoitukset. En ole vielä edes vaivautunut etsimään kertauskirjoja. Helvetti kusen nämäkin kirjoitukset ja saan rukoilla että pääsen jonnekin opiskelemaan. Olen kyllä miettinyt Voionmaata, voisin opiskella toimittajaksi mutta en tiedä. Todellisuudessa haluaisin vain olla ja saada fanikohtauksia HUn uudesta levystä, GotG trailereista ja AoU paljastuksista. Hah hepreaa teille, arvostan jos ymmärsitte.

Ja helvetin vitun perkeleen hammaskin on kipeä niin en saa nukuttua kunnolla. Selkä ja oikea käsi mustelmilla kun olen pari kertaa pudonnut paalikuormasta.

Paluu nykyhetkeen

Lomat on näköjään alkaneet. Minulla mikään ei ole muuttunut. Vaikka pitäisi muuttua. Tarvitsen muutoksia, mutta en saa niitä aikaiseksi.

Pitäisi ottaa yhteyttä psykoterapeutteihin. En saa aikaiseksi. Epäilen motivaatiotani. Välillä tuntuu etten tarvitse sitä, välillä tiedän tarvitsevani, mutta tiedän etten jaksaisi raahautua paikalle.

Syksyn YO-kirjoitukset piyäisi maksaa. En  saa aikaiseksi ottaa kouluun yhteyttä ja pyytää että lasku toimitettaisiin minulle, sillä en koululle pysty raahautumaan. Eräpäivä kuulemma ensi maanantaina.

Olotila heittelee. Aamulla heräsin ylpeänä itseeni. Kello oli 7, olin nukkunut vain 4h mutta olin pirteä. 5min ja teki mieli viillellä. Äsken olin iloinen, nauroin, nyt haluaisin tappaa ihmisen katseellani. Samaa vaihtelua kuin syksyllä. Se pelottaa.

Rahat loppuvat. Sekä minulta, iskältä että äideltä. Vuokraa pitäisi onnistua pienentämään. H:n kanssa suunniteltu kaksiota. Olisi halvempaa, mutta tarvitsen sen tilan itselleni, jossa voin vetää rauhassa itkupotkuraivarit ja sitten nauraa itseni puolikuoliaaksi. Ja paikan jossa lukea kokeisiin. H:n kanssa en siihen onnistu. En tiedä mitä tehdä.

En todellakaan tiedä mitä tehdä.

Tarvitsen elämänkäyttöohjeen.

Kaikki vain on niin väärin.

Haluaisin tavan päästä polttamaan ilman kyselyjä.

Kuulumisia #2

Viime päivät mennyt tehden muka kaikkea tärkeää ja silloin kun olisi ollut aikaa kirjoittaa blogia, en ole jaksanut alkaa keskittymään.

Pari viikoa meni mukavasti jääkiekon MM-kisojen seuraamiseen. Nyt kisojen jälkeen on päivät alkanut mennä aivan sekaisin, kun ei ole enää mitään aikataulutusta.

Viime perjantaina oli itsenäisen kemian koe. Se meni niin hyvin kuin voi olettaa. En ole uskaltanut vielä tulosta katsoa.

Olen vaihtelevasti ollut joko mummulla tai H:lla, kämpällä olen käynyt vain suihkussa tai hakemassa vaatteita. Välit H:n kanssa on ihan hyvät, vaikka välillä menee hermot, myönnän. Onneksi välillä olen päässyt purkamaan L:lle mielipiteitäni, vaikka pitääkin usein keksiä peitetarina nähdä häntä, koska H:lla on jyrkkä mielipide L:stä.

Ensi maanantaina olisi psykologi Hallituskadulla. Siihen mennessä pitäisi ottaa yhte5yytä terapeutteihin, jotta saisi sitä asiaa eteenpäin. Tosin en tiedä kiinnostaako minua enää mennä terapeutille. Kallista hupia, enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tai luultavasti tarvitsen, mutta kiinnostaako minua mennä sinne..

Tälläkään hetkellä ei oikein ajatus oikein kulje. Ehkä yritän paremmalla ajalla uudelleen.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Plan B

Synttärit kuivuivat jälleen kasaan, kolmas vuosi peräkkäin.

Alkuperäinen suunnitelmahan oli pitää juomingit kämpällä. Se kuihtui kasaan,  kun ainoat alaikäiset, L ja eräs toinen tyttö, eivät päässeet paikalle. Täysi-ikäisenähän voi mennä baariin, mikä olisi tietenkin kaikille muille sopinut paremmin kuin hyvin, paitsi minulle, paniikilleni ja kyvyttömyydelleni ymmärtää baarin hienoutta.

Yritin niellä pelkoni ja ennakkoluuloni, ajattelin että kai sitä kerran voi baariin mennä. Torstaina sitten kysäisin ketkä ovat tulossa. Köyhä loppu tulos: K oli sopinut sopivasti muuta, B, E ja pari muuta eivät vastanneet mitään ja I oli kipeänä. Jäljelle jäi siis minä, A ja N.

Olin jo kertaalleen niellyt pelkoni, joten perjaina puhuessani N:n kanssa päätimme aloitella kämpällä ja lähteä sitten baariin. Lopulta vaikutti olevan aukoton suunnitelma.

Lauantai aamu. Kello 07.54. Rakas juoppo tätini herättää minut kännissä. "Mee auttaa äitees, lypsää lehmät, mä en viitti." VITTU. Navetan jälkeen kun ei hirveästi kiinnosta pukea farkkuja ja meikata, vaan sen sijaan olla likaisissa lökäreissä välittämättä miltä näyttää.

Se olo lisättynä kuumeeseen, joka minulla on ollut nyt viikon verran, ja suunnitelmien muuttumiseen jatkuvasti oli viimeinen pisara. Peruin, sanoin syyksi vain kuumeen ja jäin mummulle lypsämään kantturoita kuumeessa, kuuntelemaan juopon tädin haukkuja ja viettämään synttäreitä lehmän paskan keskelle.

Mutta hei, 19v.
Tiistaina olisi Hallituskadulla lääkäri ja L tulee ehkä yöksi, koska lupasin pitää hänelle seuraa. En vielä tiedä mitä teen keskiviikkona, koska minun pitäisi olla mummulla ottamassa pitkäkarvaisia vastaan samaanaikaan kuin olla psykologilla Tampereella.

Musiikkia.

//L:lle tulee tiistaina olemaan rankka päivä, joten kysyin häntä mummulle edes käymään keskiviikkona, minua maalla keskellä ei mitään rentouttaa.

Päivitystä

Kirjoittelu taas jäänyt, siitä pahoitteluni. Olen tehnyt sitä ja tätä, enkä oikein ole saanut inspiraatiotakaan kirjoittaa.

Abiristeily tosiaan oli ja meni. Itse selvisin vähällä, minkäänlaista krapulaa ei ollut, muisti oli pysynyt liiankin hyvin enkä löytänyt kuin kaksi mustelmaa käsivarresta ja jalasta.

Sunnuntaina (16.2) äite tuli kämpille yöksi, joten sen päivän raivasin asuintilaa. 17.2. oli Hallituskadun psykologille aika. Harvinaisen turha käynti, psykologi vain selitti ja neuvoi psykoterapeutin etsimisessä. Eipä sillä, ei minulla olisi ollut mitään sanottavaakaan, kaikki on pääasiassa ollut ihan hyvin.

Viikon verran olen nyt ollut mummulla ja tehnyt kaikkea turhaa. Olen muun muassa jäänyt koukkuun yhteen kännykkäpeliin, en yksinkertaisesti pysty olemaan tarkistamatta tilannetta vähän väliä. Synttäreitäkin olen suunnitellut, näillä näkymin pidän jonkinlaiset pirskeet 1.3. kämpillä.

Eilen aloitin varsinaisesti vasta lukemisen kirjoituksiin. Enpä tiedä, en oikein osaa stressata kirjoituksista näin valveilla, ainakaan niin, että pakottaisin itseni pänttäämään.

Viime yönä näin kuitenkin unta, että sain fysiikan kirjoituksista Cn, mikä jo itsessään on minulle kehno arvosana. Vielä pahemman siitä teki se, että E sai minua paremman arvosanan. Lisäksi jouduin uusimaan (?) Yo kokeen aivan kuten normaalin kokeenkin. K oli myös uusimassa kirjoitusta ja lähti huoneesta ennen minua.

Uni oli suorastaan painajainen minulle. Kaikki kauhukuvat, jotka minulla fysiikan kirjoituksista on, olivat unessa; kokeen uusiminen, olla huonompi kuin K ja E sekä saada arvosanaksi C. Stressi kasvoi tänään todella nopeasti. Pelottaa, että uni käy toteen ainakin osittain.

//hän vituttaa edelleen. ei mene päivääkään niin etten miettisi miten kostaisin. kuinka säälittävä voin ollakaan! unohtaisin vain, niin hänkin teki.

Päätetty

Hallituskadun psykologi.

Päätin, että voitan masennuksen. Päätin, että pääsen psykoterapiaan ja löydän taas elämälleni jonkin tarkoituksen. Päätin, etten lähde täältä oman käden kautta. Päätin taistella ja voittaa. Päätin kaivaa itseni esiin kaiken tämän epätoivon ja surun alta.

"Välillä sen huomaa, kuinka sä vedät jonkun pimeän mörkökaavun päälles. Sä oot siinä, mutta sä et kuitenkaan oo siinä. Sä vaan istut siinä ja kuuntelet muttet reagoi mitenkään."

Mörkokaapu saa luvan jäädä vähemmälle.   En suostu hautautumaan tähän minussa vellovaan vihaan, jos minulla vain on voimia ja mahdollisuus päästä siitä eroon.  

"Jos sun pitäis arvioida sun oloasi tällä hetkellä 1-10, jossa 10 on todella huono, niin paljonko se olis?"
".....Joku 4-5."
"Entä itsetuhoisuus? 10 on todella paljon. "
"Joku 2."
"No sehän on sit tosi hyvä."

Joten. Päättäväisyyttä ja toivoa sekä etenkin motivaatiota on nyt. Mutta entä sitten, kun tulee heikko hetki?

//liittyen aiheeseen meillä on paljon kissoja: 10 sisäkissaa, joista yksi on mun nallukka nöpönenä, ja parikymmentä ulkokissaa. So..

Sitten kun

Mietin sitä tosissani.

Että viiltäisin.

Sitten mietin niitä jälkiä, jotka jäisivät jälkeen. Arvet. Ensin veri hyytyy haavan päälle ja suojaa sitä. Sitten syntyy arpikudos, jota repimällä haavan saa syvenemään, vuotamaan, luultavasti tulehtumaankin. Vähitellen iho alkaa korjaantua. Sitten jäljelle jää enää punaiset viirut, jotka yrittävät parhaansa mukaan hälventyä, muuttua ihoksi. Käteni ovat jo nyt täynnä punaisia viiruja.

Se sattuu. Viiltäminen. Se sattuu monella tasolla. Henkisesti ja fyysisesti. Se sattuu ja se satuttaa monia.

Joskus nautin siitä, kun tunnen fyysisen kivun. Useimmiten nautin siitä. Se antaa sen syyn itkeä, keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin itkuun jota pidätellä, tyhjään alueeseen joka kasvaa kasvamistaan rinnassa, kipuun joka on henkistä.

Joskus viiltäminen kuitenkin sattuu enemmän kuin se kipu, johon se toimii lääkkeenä. Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Huomaa, että se satuttaa muitakin. Silloin se sattuu niin paljon, ettei siitä voi enää nauttia. Silloin se tekee lisää haittaa. Silloin fyysisen kivun lisäksi on vielä henkinen kipu, joka on pahentunut entisestään.

Mietin äiden reaktiota viiltelyyni. Että heti kun pääsen olemaan yksin, minä viillän. Että minun ei kuulu olla yksin, koska silloin viillän. Sen hetken, kun äite näkee uudet haavat. Se hetki, kun istumme yhdessä Hallituskadun psykologilla ja kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun hän syyttää itseään olostani. En voi tehdä sitä hänelleni.

Pidän lupaukseni. Lähetän kahdelle kaverilleni viestin ennen kuin viillän. Mutta lähetän ne viestit vasta, kun on aivan pakko. Kun tiedän, etten todellakaan selviä yksin.

//Psykologi ylihuomenna.
Taidan olla huonossa kunnossa hänenkin mielestään.

250

Pääsin 16 aikaan kämpälle.

Viimeisen 7 tuntia olen pystynyt miettimään vain yhtä asiaa selvästi.

Voisin viillellä. Olen yksin. Voisin viiltää.

Tai oikeastaan. En halua viiltää. En halua lisää rumia arpia kehooni. En halua satuttaa itseäni enää kivun vuoksi.

En vain tiedä miten muuten voisin purkaa tämän. Minun pitäisi saada puhua, mutta en halua puhua kavereille tai äidelle. Haluaisin puhua jollekin ammattilaiselle.

Mutta seuraava mahdollisuus on vasta ensi viikolla.

Päätä särkee.

Paradoksaalista

30.12.2013.

Käynti Hallituskadun psykologilla. Äite tuli mukaan.

"Sillon kun hän ilmotti mulle uudesta ajasta, mä en ollu iha varma kumpi soitti. Et soittiko hän apua, vai sinä vapautuneesta ajasta. Koko joulun ajan mä oon vähän sillee paikallistanu puukkoja."

Alun 20min oli tuollaista. Äite kertoi pelostaan, että olin joulun aikana niin ahdistunut, että olisin viiltänyt. Minulle äidin oletus siitä, että olisin ollut ahdistunut jouluna, tuli aivan yllättäen. Minua ei mielestäni ahdistanut suuremmin. Tottakai oli totuttelemista siihen, ettei mummu ollut enää kertomassa ohjeita. Mutta en kuitenkaan ollut niin ahdistunut, kuin äite luuli.

Loppuajan puhuimme miten joulunvietto muuttui, normaaleista perinteistä ja tavoista sekä syytä mikä eniten vaikuttaa mielialaani. Lisäksi kerroin T:stä ja sekoilusta hänen kanssaan.

Tykkään käydä Hallituskadun psykologilla. Joistakin asioista puhun kyllä mieluummin lukiopsykologin kanssa, mutta silti odotan innolla seuraavaa Hallituskadun aikaa. On jotenkin helpompaa puhua asioista äidelle, kun läsnä on toinenkin henkilö ja äitekin kertoo huolistaan.

Viime kerralla, kun istuimme psykologin huoneessa, minua alkoi mietityttämään, olenko muka masentunut. Nauroimme äiden kanssa lähes tunnin verran, kun yritimme selittää asumisjärjestelyämme. Nauroin vedet silmissä äiden kanssa psykologin vastaanotolla, vaikka diagnoosini on keskivaikea masennus.

"Se pitää meitä vissiin ihan sekopäinä."

243

Minun pitäisi varmaan kertoa ajatuksistani, jotka painavat mieltäni. Niitä ei oikeastaan ole paljoa eivätkä ne ole suuria asioita, mutta silti ne mietityttävät.

Ensimmäisenä mieltä painaa H. Hän ei ole vieläkään hakenut kamojaan luotani ja olettaa edelleen, että ilmestyn Tampereelle silloin, kun hänelle sopii. Ottaa päähän. 3 kuukautta aikaa, eikä hän ole vieläkään saanut haettua kamojaan luotani.

Toisena mieltä painaa bileet, jotka jo tavallaan lupasin L:lle. Minua ei vain yhtään kiinnostaisi mennä ihmisten ilmoille saati sitten juoda. Ei innosta yhtään juoda, en ymmärrä vieläkään mitä hienoa juomisessa on.
Lisäksi L haluaa aivan varmasti uuden säätönsä bileisiin enkä oikein pitänyt ensivaikutelmasta, jonka hänestä sain. Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan, olen koko ikäni kasvanut niin pumpulissa, etten tiedä mitään mitä hän on kokenut.
Lisäksi mietotyttää saanko ketään tulemaan bileisiin jos pidän ne. K, E ja L ja hänen säätönsä varmaan tulisivat, mutta en tiedä jaksanko vaivautua pitämään viiden ihmisen bileitä.

Kolmantena mieltä painaa maanantai. Minulla on silloin seuraava aika psykologille, mikä tarkoittaa lisää stressausta ja ihmisten ilmoille menemistä. Toisin sanoen, minun pitää joko mennä sunnuntaina kotiin suihkuun iskän haukuttavaksi tai raahautua kämpälle suihkuun maanantaiaamuna. Stressaa muutenkin mennä taas pskologille äiden kanssa, ahdistaa kun äite saa tietää ajatuksistani.

Ahdistaa. Itken aina, kun jään yksin. Mieleni tekee taas viiltää. Haluaisin viiltää. Minun pitäisi viedä pikkuveljeni kotiin. Tulen takaisin ja olen yksin 3 tuntia.

3 tuntia yksin. Mieleni kanssa yksin.

Turha reissu

Keskiviikko.

9.53. Herään äiden huuteluun, "Hei meiän pitää lähtee!". Herätyskello oli soinut 9.15.  "Vittu." Vaihdan vaatteet, juon mukillisen kahvia ja syön pienen palan leipää.

10.07. Lähdemme, minä ajan. Istun hiljaa, en puhu juurikaan ennen Tamperetta. Parkkipaikkaa ei löydy, vien auton Laukontorille.

11.17. Hallituskatu 8B 3. kerros. Psykologi seisoskelee aulassa meitä vastassa. Hän esittelee itsensä ja kertoo hieman toimintatavastaan.

11.20-12.27. Keskustelua. Äite itki, minä itkin. Psykologi puhui lässyttävällä äänellä, "voih".
Puhuimme viiltelystä. "Miksi?" Syy itkeä kivusta. Äite kysyi välissä jotain. "Huomasin et 8 luokalla sä et enää pitäny lyhyt hihasia. Alkoko se jo sillon?" Ei, tunsin itseni vaan niin läskiksi, häpesin käsivarsiani, en kehdannut liikkua enää lyhythihaisella yläasteella, missä jouduin muutenkin juoruilun ja vittuilun kohteeksi.
Äite on kertonut masennuksestani iskälle. Se tuli yllätyksenä. Toisaalta hyvä, että hän kertoi, mutta en tiedä hyödyttikö se nyt ketään.

Seuraava aika 14.1.2014 14.30. Äite tulee silloinkin mukaan. Sen jälkeen on vielä kaksi aikaa ja niiden lisäksi paikan lääkärille aika. Sen jälkeen psykologi ja lääkäri keskustelevat yhdessä mikä olisi minulle parasta jatkohoitoa.

12.45-16.30 kiertelimme äiden kanssa kauppoja ja ostimme joululahjoja pikkuveljelleni, iskälle ja tädille. Ja tietenkin joulukinkun ja suklaata sekä osan laatikoista. Perunalaatikon teen itse. Joulu on todella tulossa.

Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä.

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Kerta kiellon päälle

En tiedä mistä aloittaisin. Tuntuu, että olen kertonut teille vain pieniä rippusia päivistäni. Vain niistä hetkistä kun en ole miettinyt huomista.

Minulla on mennyt huonosti. Koko ajan. Marraskuu on ollut helvetillistä tarpomista. Olen päässyt 2 askelta eteenpäin, seuraavassa hetkessä 3 askelta taaksepäin. Olen vajonnut aina vain enemmän.

Koitan pitää muita hengissä oman hyvinvointini kustannuksella. Tätä psykologini on sanonut jo pitkään. Olen itse sairas, olen sairastunut masennukseen ja silti yritän auttaa muita. Minun voimavarani vähenevät koko ajan, mutta silti käytän vähäiset voimavarani ennemmin muiden pinnalla pitämiseen kuin itseni.

En syytä ketään muuta kuin itseäni. Minun pitäisi hoitaa ensin itseni kuntoon, että pystyisin auttamaan muita paremmin. Muita vain on helpompi auttaa, muissa näkee sen kohdan, joka vaatii muutosta tai helpotusta. Itsessään niitä kohtia ei jaksa alkaa etsimään.

Juttelin E:n kanssa tänään. Yritän todella palauttaa välimme samanlaisiksi kuin ne olivat aikaisemmin. Se kuitenkin kestää, luottamusta ei paikata hetkessä. Toivottavasti ymmärrän pian mitä olen menettämässä ja unohdan kaiken, mitä olen välillemme koonnut.

T on kusipää. Suoraan sanottuna. Ja silti pidän hänestä vitusti liikaa. Häntä ei kiinnosta vittuakaan olenko ylipäätään elossa. Hän ei ole ottanut mitään yhteyttä pe-la yön jälkeen. Yritän unohtaa hänet, poistin hänen viestinsä ja koitan olla puhumatta hänestä. Hän on vain haitaksi minulle. Narsisti.

Tupakointi tauko on nyt kestänyt 5 päivää. Ahmiminen on lisääntynyt 5 päivän aikana todella paljon. Oksentelu alkoi taas. Addiktiosta toiseen. Nyt pitäisi vain päättää, kumpi on vaarallisempi.
Bulimia vai tupakointi?

Viiltely on mielestäni pysynyt aisoissa. Tänään en viillä ilman hyvää syytä. Reiden viillot ovat tulehtuneet, pitäisi varmaan näyttää niitä lääkärille tai terkalle.

Itsemurha pyörii mielessä, mutta tällä hetkellä se ei ole vaihtoehto. Oikeastaan mietin miten pohjalla oikeasti olin eilen, kun kuolema oli hyvä vaihtoehto. Pyrin imemään hyvästä olosta voimaa, jotta selviän tulevista kerroista, kun haudon itsemurhaa. Niemi on edelleen vaihtoehto, mutta suostun menemään sinne vasta, kun en selviä ilman ammattilaisten apua.

9.12. on lääkärille aika, jossa katsotaan Mirtazapinin toiminta ja puhutaan muutenkin lääkityksestä. Lisäksi psykologi ottaa yhteyttä lääkäriin kertoakseen mielipiteensä, mikä on: "lähete Niemeen".
10.12 on uusi psykologi aika, vaikka tämän päiväisen piti olla viimeinen.
16.12 on kuraattori, jonka kanssa puhutaan opiskelusta.

Jep. Tänään on ollut pääasiassa hyvä päivä. Tämän päivän ansiosta jaksan taas pari päivää.

Musiikkia.

~ I suffer to survive
I gotta gotta gotta stay alive
I hear the battle cries
The fists are in the sky
I know what I'm fighting for ~

Pain...

H kävi hakemassa osat kamoistaan uuden parhaan kaverinsa kanssa. Sattui kuulla heillä olevan omia insideläppiä. Sattui nähdä hänet. Sattuu hymyillä ja naura mielessäni asialle, joka oli joskus meidän insideläppä. Bussi ajoi tänään ohitseni ja kuskina oli "Partaveikko". Minun ja H:n läppä. Muut eivät ymmärrä. 

L oli luonani kaverinsa kanssa, kun H tuli. Onneksi. Olisin muuten viiltänyt. Tuijotin tunnin ajan veristä paperia, joka lojuu edelleen lattialla esillä. Lompakko on selkäsi takana. Terä on lompakossa. Kukaan ei huomaa, ota se terä ja mene käymään vessassa. Ei. En tehnyt sitä. Vielä.

Ahdistaa. Psykologi ehdotti Niemeä. Minä osastolle? Ei minulla mielestäni mene kovin huonosti. Joo tiedän, minulla menee huonosti, mutta ei niin huonosti kuin joskus on mennyt.
Kirjoitin eilen hautajaisistani ja kerroin sen psykologilleni.

"Siitä huomaa miten paha sun on olla."

Suunnittelen niitä vain. Ettei läheisteni tarvitse. Muut suunnittelevat millaiset heidän häänsä ovat, millainen ensimmäinen oma asunto on, montako lasta tulevaisuudessa haluaa. Hautajaiset ovat minun hääni. Ne ovat tapahtuma, joiden on onnistuttava täydellisesti, muuten en saa sielulleni rauhaa.

Soitin äidelle ja kerroin että psykologi suositteli Niemeä ja terapiaa. "Sillee mulla menee." Miksi sanoin sen? Minulla ei mene niin huonosti kuin joskus on mennyt, miksi sanon toista?

" Sä lupasit mule jotain. Muistakko? Sä sanoit et tyttäret hautaa yleensä äitensä."

Itken. En halua tuottaa sitä surua äidelle. En voi tehdä sitä hänelle.

Mutta kun sattuu.

Väärä hälytys

En viiltänyt. Sen sijaan lähetin psykologilleni sähköpostilla kuulumiseni, kuten keskiviikkona lupasin. Sitten taistelin itseni nukkumaan. Otin unilääkkeen ja nukahdin 20min kuluttua.

Näin aivan outoa unta. Unessa istuin sängylläni ja viilsin ranteeseeni viillon. Veri virtasi ja nautin siitä. Yhtäkkiä seisoin T:n talon vieressä T:n vieressä ja näytin hänelle viiltoni. Hän suuttui, mutta suuttumus häpyi hänen kasvoiltaan, kun hän huomasi minun itkevän. Hän halasi minua ja lupasi olla jatkossa minun tukenani, ettei minun tarvitsisi turvautua viiltelyyn.

Minä niin toivoisin, että uni olisi ollut totta. Että T todella auttaisi minua pysymään erossa viiltelystä. En pysty siihen yksin, eilen oli todella lähellä etten kaivanut terää esille. Minä tarvitsen apua. Jos en saa viiltää, minun on saatava puhua. Minä tarvitsen jonkun, joka kuuntelee huoleni ja kertoo oman mielipiteensä näkökulmastaan.

Masentaa. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en jaksa esittää olevani kunnossa. Haluaisin pyytää T:tä soittamaan minulle, kun ehtii, mutta pelkään, että se soitto tulee vasta huomenna. L:n kanssa en nyt osaa puhua, en halua masentaa häntä yhtään enempää.

K ja E, en voi lähettää heille viestiä. En halua näyttää heille olevani taas näin vitun pohjalla. Tämä ei ole mitenkään heidän syynsä, mutta pelkään, että he, etenkin E, ottavat jotenkin syyn niskoilleen. He olivat parhaat kaverini, joille pystyin puhumaan kaikesta, mutta nyt en enää pysty siihen. He kertovat kaiken toisilleen, en yksinkertaisesti halua kertoa asioitani enää heille. En halua olla enää se rautapallo, josta ei ole mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Haluan vain niin kostaa itselleni. Haluan viiltää. Edes yhden viillon. Tekee mieli syödä aivan helvetisti ja oksentaa sitten kaikki. Minun on taas niin paha olla. Haluaisin itkeä, nukahtaa ja unohtaa tämän kaiken paskan. En pysty siihen. En pysty unohtamaan tätä kaikkea.

Taudin kourissa

Mielialani on vaihdellut tänään taas aivan helvetisti. Aamulla halusin vain itkeä, olin aivan helvetin masentunut ja kyllästynyt elämääni. Päivä meni normaalissa kouluvitutuksessa. Sluibasin psykologi ajan sekä Fy13 tunnin ja menin L:n kanssa syömään Arnold'sin valkosuklaa originalin. Luoja, että rakastan Arnold'sin leivoksia. Koulun jälkeen heitin A:n keskustaan, josta menimme L:n kanssa kämpälle.

"Vedetään perseet!"

L vitutti ja aivan aiheesta. Hän, aivan kuten minäkin, on bi, mitä jotkut uskovaiset eivät voi hyväksyä. Olemme sairaita, vammaisia, syntisiä. L sai tänään kuulla kunniansa Facebookissa, mikä vitutti häntä todella paljon.

Kävimme laitoksella, L:n pitää käydä päivittäin syömässä siellä, minkä jälkeen menimme kaupan kautta kämpälle. Kämpällä tajusin, että tänään oli jo keskiviikko, uusinta olisi huomenna, en minä voisi juoda, kun pitää lukea kokeisiin. Yhden lonkeron join L:n seurana.

Aamulla juttelin T:n kanssa ja kysyin ehtisikö hän käymään luonani illalla. 17 aikaan juttelu jatkui, mutta en saanut vieläkään vastausta kysymykseeni. 18 jälkeen ovikello soi ja T seisoi oven takana. Ilmeeni oli kuulemma näkemisen arvoinen, oli lähellä etten alkanut itkemään tai kiljumaan. Muistan vieläkin, kuinka nopeasti sydämeni hakkasi. Olin niin yllättynyt ja etenkin onnellinen.

Vietimme reilun tunnin ajan kolmistaan, L joi ja minä kiehnäsin T:n kanssa, niin L ainakin sanoi. Vähän ennen 20 lähdin heittämään L:ää laitokselle ja T ajoi perässämme. Laitoksen pihassa T tuli autoon istumaan hetkeksi ja saimme asiat puhuttua halki; sain vastaukset kysymyksiini, en mieluisia mutta vastaukset kuitenkin.

Kämpällä jatkoin lukemista, kunnes 23 aikaan vatsani tuli todella kipeäksi. Hetken päästä oksensin ilman pakottamista. Sitä on nyt jatkunut pari tuntia, eikä tunnu helpottavan. Toivottavasti huomenna voin mennä kouluun, uusinta on illalla ja sinne minun on pakko selvitä.

Nyt mieliala on jälleen normaali. En ole iloinen mutten halua itkeäkään. Minua vituttaa tämä oksentaminen, inhoan tätä yli kaiken. Inhoan tätä lemua, inhoan sitä viimeistä palaa, joka jää kurkkuun, inhoan tätä makua, inhoan tätä epävarmuutta, "oksettaako vai eikö?". Istuisin mielummin H:n kanssa tyhjässä huoneessa päivän ajan kuin oksentaisin vatsataudin vuoksi. Ehkä oksentelu nyt vähitellen loppuu, kun vatsa on tyhjä, ainakin rukoilen niin.

Musiikkia.