Toinen viimeksi tekemistäni viilloista on tulehtunut.
Päätä särkee koko ajan.
15 päivää polttamatta.
Välillä päälle vyöryy viha. Vihaan kaikkea, haluaisin itkeä vihaani.
Olen hiljaa ja opin elämään.
Pitäisi tehdä äiden veroilmoitusta. Ja hakea tukia kun vihdoin sain iskän tulot tietooni.
En jaksa nyt välittää. En jaksa.
Hyödytöntä. Turhaa.
Kuten minäkin.
En jaksa. Kaikki kaatuu päälle.
Helvetti.
Eilen oli mummun syntymäpäivä. 21.6. Mummu olisi nyt 88-vuotias. Minun laskujeni mukaan.
Päivä meni kuten lähes jokainen tällä viikolla. En saanut mitään tehtyä. Heräsin ensimmäisen kerran 9, mutta koska olin nukahtanut vasta lähempänä 4 en yksinkertaisesti jaksanut nousta. Uudelleen heräsin 13 aikaan. Ja samaa on jatkunut koko viikon. Uni ei vain tule vaikka olisin kuinka väsynyt.
Heräämisen jälkeen vähän aikaa selailin kännykkää. Sitten ylös, vaihdoin vaatteet ja söin vähän. Sitten katselemaan telkkaria. Ja siinä istuinkin 23 asti. Välillä kävin syömässä tai vessassa, mutta muuten pyhitin päivän telkkarille. Aivan kuten lähes kaikki muutkin päivät tällä viikolla.
Jep jep. Tänään sentään tuli itku. Katsoin Vuosi nuoruudestani -leffan. Jälleen kerran samaistuin ja sain itkettyä. Olen koko viikon halunnut itkeä, mutta en vain ole pystynyt. Siihenkin oppii.
Mutta edelleen tekee mieli raadella.
Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.
Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.
Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.
Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".
Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.
Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.
Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.
Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.
Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.
Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.
Näen kuvia ja päivityksiä joka puolella. Joka kerta tuntuu kuin puukko iskisi rintalastaan. Tuntuu kuin joku koittaisi repiä sydämen ja keuhkot irti kehostani.
Aivan kuin hän tekisi tämän tahallaan. Kuin hän ajattelisi vain minulle aiheutuvaa mielipahaa ottaessaan joka kuvan, kirjoittaessaan päivityksen.
Viha herää aina uudestaan ja uudestaan. Miksi heidän pitää kaivaa veistä haavassa? Aivan kuin he nauttisivat tästä. Olen niin vihainen hänelle, heille, itselleni. Miksi minun piti, miksen kuunnellut, kun kaikki varoittivat minua?
Minuun sattuu. Koitan selvitä, päästä yli kaikesta, mutta tuntuu kuin se ei olisi minulle sallittua. Haluan vain eroon tunteista. Haluan vain lipua elämäni läpi tuntematta mitään.
Haluan vain, että tämä loppuu. Haluan vain, että kaikki loppuu.
L kertoi minulle tänään kaiken pääpiirteittäin. Jos minulle olisi tapahtunut kaikki se mitä hänelle on, en olisi läheskään niin hyvässä kunnossa kuin hän. En luultavasti hengittäisi.
Olin vihainen hänelle. Loukkaantunut ja yllättynyt hänen päätöksestään. Exäni teki silloin joskus saman päätöksen ja se vaikuttaa yhä minun kykyyni luottaa ihmisiin. Ne vuodet elämästäni kummittelevat yhä mielessäni, herään joskus keskellä yötä painajaiseen siitä ajasta. En halua joutua kokemaan sitä enää ikinä. Enkä halua L:n joutuvan samoihin ongelmiin kuin exäni.
Kuitenkin minä ymmärrän miksi. Haluaisin pitää päätöstä täysin vääränä, mutta en voi tehdä sitä, koska ymmärrän miksi.
Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.
Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä.
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.
Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.
Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.
Ottaa vain ihan vitusti päähän!
Oli suunnitelmissa juoda viime viikonloppuna. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet varmoja pääsevätkö ja lopulta minä en enää jaksanut yrittää järjestää mitään, kun minulla ei edes ollut mitään halua juoda.
Mietin maanantaina, että voisin tänä viikonloppuna juoda. Muilta ei kauheasti tullut kannatusta, joten taas vähitellen luovuin ajatuksesta. En vain jaksa järjestää ja juoda ja plääh.
Minua pelottaa, etten jaksa enää koskaan mitään. Että teen vain sen mikä on pakollista ja loppuajan homehdun kotona peiton alla.
Pelottaa, että elän vanhaksi ja kadun, kun en nuorena tehnyt mitään mitä ikäisiseni oletetaan tekevän. En käynyt baarissa, en viettänyt kaikkea vapaa-aikaa kavereiden kanssa, en valvonut koko yötä ja mennyt seuraavana päivänä kouluun koomassa.
Minua pelottaa, että kadun kun en nauttinut nuoruudestani.
Olen vain taas niin uupunut, etten jaksa uskoa parempaan. En jaksa muistaa niitä hetkiä menneisyydessäni, kun viimeksi olin näin pohjalla, jopa syvemmällä, ja kuinka lopulta pääsin ylös ja näin taas toivoa elämässä. Olen väsynyt etsimään voimia siihen, että selviäisin taas huomiseen, mikä on suurella todennäköisyydellä vielä paskempi päivä kuin tämä päivä olikaan.
Olen väsynyt. Uupunut. Kyllästynyt. Turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kiukkuinen.
Tekee mieli kiukutella, vetää kunnolliset itkupotkuraivarit ja hakata lattiaa. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Se olisi täysin turhaa.
"Sä siis päätit puukottaa mua selkää et pääsisit E:n kans saman hyttiin..."
"Ööö aika vitun lapsellista..."
Sillä hetkellä, kun kuulin/luin nuo kommentit, ne vaikuttivat mitättömiltä. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Niinhän lapselle aina sanotaan, kun hän tulee itkien kotiin, koska koulukaveri sanoi tyhmäksi.
Aivan kuten silloin, nytkin nuo lauseet alkavat kummittelemaan mielessä vasta illalla. Pari tuntia ennen kuin nukkumaan menoa siihen asti, että nukahtaa.
Juuri silloin, kun et oikeasti enää jaksaisi itkeä. Juuri silloin, kun kuvittelet, että tänään oli päivä ilman itseinhoa.
Juuri silloin itseinho hyökyy ylitsesi, hautaa sinut alleen ja pakottaa sinut taas itkemään, häpeämään itseäsi, vihaamaan itseäsi.
Ette uskokaan, kuinka paljon haluaisin juuri tällä hetkellä viiltää.
Olen vain niin väsynyt.
Olen vihainen.
Haitasta tuli ongelma.
Haluaisin vain huutaa sille kusipäälle. Huutaa ja haukkua hänet pystyyn. Vuodattaa kaiken pahan sille, joka sen aiheuttikin. Heittää radion ikkunasta, kun siellä soi se kappale, joka tuo mieleeni sen ihanan hetken hänen kanssaan. Sen ihmisen kanssa, jolle en enää keksi tarpeeksi kuvaavaa haukkumanimeä.
Alitajunnassa arvelin sitä koko ajan. Nyt tiedän sen varmuudella. Hän vain leikki. Herätti ujon toiveen, ruokki ja piti sitä toivetta elossa. Antoi odottaa ihmettä, jota ei koskaan tule tapahtumaan. Näytti, että joku voi pitää sinustakin, mutta lopulta murskasi viimeisetkin itsetunnon rippeet.
Hän sekoitti minun pääni ja unohti minut sitten kuin koira paskan perseestään. Olen tottunut siihen: olemaan kynnysmattona ja jäämään sitten keräilemään itseäni toisen lähtiessä. Annan sen tapahtua, suvaitsen muiden tehdä niin.
Kuitenkin, minullakin on tietty raja. Kaverit. Heitä ei satuteta. Jos joku kaverini satuttaa itsensä niin kuin minä, sitä en sulata. Luettelen sen ihmisen tämän hetkisen pyörityksen kaverikseni. Ainakin hän oli joskus kaverini, toivon että on edelleen. Jos se kusipää satuttaa häntä, jos hän joutuu käymään läpi saman kuin minä.
Toivottavasti se kusipää osaa arvostaa sitä, mitä hänellä nyt on.
Osa tästä tekstistä tulee toki kateudesta. Miksi hän, miksen minä? Kuitenkin hyväksyn "häviöni" ja jätän asian sikseen.
Hän, kusipää, ei kuulu enää elämääni. En pidä häneen itse mitään yhteyttä, en halua kuulla hänestä yhtään mitään.
Viha. Suuttumus.
Se tuli taas. Ja sen mukana tuli halu viiltää.
Niin paljon kuin olen halunnutkin viiltää ja silti en ole. En ole sortunut viiltämään.
Vituttaa taas tämä elämä. Ahdistaa taas tämä elämä.
Kyyneleet vuotavat.
Pakotan itseni nukkumaan.
Sammutan ajatukseni ennen kuin haen terän ja heitän hukkaan 23 päivän tauon.
Joulu on muuttunut viime vuodesta niin paljon. Mummun kuolema muutti niin paljon. Enää ei tarvinnut tehdä jouluruokia koko suvulle, vain minulle, veljelleni ja äidelle. Joulusiivous oli aivan turhaa, miksi siivota, kun kukaan ei näe sitä. Saimme olla koko joulun rauhassa, vain lomittaja ja perhetuttu kävivät toivottamassa hyvää joulua.
Mieleni on ollut viime päivinä maassa. On tehnyt mieli itkeä, mutta ei ole ollut tilaisuutta. En ole kehdannut. Edelleenkin on joulu, ei jouluna itketä.
Katselin äiden kanssa Prinsessan. Hänen "hovineitonsa". Te, jotka olette elokuvan nähneet, tiedätte, mitä hänelle tapahtui. En pystynyt katsomaan kohtausta. En siksi, että se olisi aiheuttanut painajaisia. Halusin itse olla hänen asemassaan.
Kiukuttaa. Ärsyttää. Jokin on huonosti. Haluaisin Tampereelle, mutta silti olla keskellä metsää rauhassa. Haluaisin kämpille syömään kalapuikkoja ja tekemään jotain järkevää, vaikka neulomaan ne vitun villasukat valmiiksi, jotta olisi jotain tekemistä. Toisaalta haluan vain olla mummulla, syödä kinkkua, nukkua keskellä päivää tai olla tekemättä mitään.
A kysyi, missä olen. L kysyi, mitä minulle kuuluu. E oli lukenut blogin ja halusi auttaa. K lopetti viestien lähettämisen viime viikolla. En ole vastannut mitään kenellekään. En tiedä miksen. Ehkä haluan olla rauhassa. Ehkä en jaksa nyt puhua muiden kanssa, kun mummulla saan olla hiljaa, ilman että joku kysyy mikä minulla on. Ehkä en nyt vain jaksa olla sosiaalinen.
Pahoittelut, en tarkoita hiljaisuudella mitään pahaa. Minä en nyt vain jaksa.
Romahdan.
~ajoitettu~
Viha.
Tiedättekö miltä tuntuu olla vihainen koko ajan, muttei tiedä miksi?
Se raastaa. Kaivaa haavaa yhä syvemmäksi. Se etsii syytä olemassaololleen. Epäilee kaikkia. Etsii kaikesta sen huonon puolen, uuden syyn loukkaantua, suuttua. Uuden ravinnonlähteen. Uuden asian mistä muistuttamalla se saa lisää voimaa kasvaa yhä suuremmaksi, levitä yhä suuremmalle alalle.
Lopulta on vihainen siitäkin, että ylipäätään on vihainen. Että tuntee väärin. Että on päästänyt itsensä vajoamaan niin alas, ettei pääse enää vihasta eroon. Että tarvitsee vihaa jaksaakseen.
Se on yhtä helvettiä. Viha päättyy aina joko kostoon tai anteeksiantoon.
Viha päättyy aina.
Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.
Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.
Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.
Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.
Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.
Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.
Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani.
Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.
Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.
Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.
Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.
Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.
T otti yhteyttä. Ilmoitti olevansa taas exällään. Vittu. Viimeinen asia, jonka olisin häneltä halunnut kuulla. Ärsyttää! Pyysin häneltä viikolla apua viestillä, johon hän ei vaivautunut edes vastaamaan, mutta kun hänellä on tylsää exällään, hän ilmoittaa minulle siitä ja kaivaa tahallaan veistä haavassa.
Ähky. Söin liikaa. Pakko oksentaa. Inhottavaa olla tällainen läski mursu, joka ei muuta tee kuin nuku ja syö. En pian löydä vaatteita kaupoista. Vatsani näyttää aina siltä kuin olisin raskaana. Reidet ovat luonnottoman isot. En kestä katsoa itseäni peilistä. Mielummin katselen ryhävalaita telkkarista kuin peilistä.
Ahdistaa. Haluaisin vain jatkaa nukkumista, mutta pakko jaksaa siivota, tiskata, kerätä pyykit ja lähteä kotia kohti. En vain jaksaisi lähteä ihmisten ilmoille. En jaksaisi.
