Umpikujaan

L kertoi minulle tänään kaiken pääpiirteittäin. Jos minulle olisi tapahtunut kaikki se mitä hänelle on, en olisi läheskään niin hyvässä kunnossa kuin hän. En luultavasti hengittäisi.

Olin vihainen hänelle. Loukkaantunut ja yllättynyt hänen päätöksestään. Exäni teki silloin joskus saman päätöksen ja se vaikuttaa yhä minun kykyyni luottaa ihmisiin. Ne vuodet elämästäni kummittelevat yhä mielessäni, herään joskus keskellä yötä painajaiseen siitä ajasta. En halua joutua kokemaan sitä enää ikinä. Enkä halua L:n joutuvan samoihin ongelmiin kuin exäni.

Kuitenkin minä ymmärrän miksi. Haluaisin pitää päätöstä täysin vääränä, mutta en voi tehdä sitä, koska ymmärrän miksi.

Hmph

Viha.

Tiedättekö miltä tuntuu olla vihainen koko ajan, muttei tiedä miksi?

Se raastaa. Kaivaa haavaa yhä syvemmäksi. Se etsii syytä olemassaololleen. Epäilee kaikkia. Etsii kaikesta sen huonon puolen, uuden syyn loukkaantua, suuttua. Uuden ravinnonlähteen. Uuden asian mistä muistuttamalla se saa lisää voimaa kasvaa yhä suuremmaksi, levitä yhä suuremmalle alalle.

Lopulta on vihainen siitäkin, että ylipäätään on vihainen. Että tuntee väärin. Että on päästänyt itsensä vajoamaan niin alas, ettei pääse enää vihasta eroon. Että tarvitsee vihaa jaksaakseen.

Se on yhtä helvettiä. Viha päättyy aina joko kostoon tai anteeksiantoon.

Viha päättyy aina.

Jonkin perässä

Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.

Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.

Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.

"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"

K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.

"Miks kysyt?"

Miksiköhän?  

Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?

Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.

Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin. 

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Vois mennä hoitoon

Ruokailu. Istuin hetken ala-aulassa E:n kanssa. L tuli paikalle ja lähdimme kolmistaan syömään. Jonossa E huomasi K:n ja yllättäen hänelle tuli kiire päästä minusta eroon. K:lla oli huono päivä, sen näki pitkälle, ja yritin piristää häntä. En yritä enää, olkoon.

Sen aikaa, kun otin ruokaa olin K:n kanssa samalla neliöllä, imin hänestä pahaa oloa. Koko vitun päivä meni aivan perseelleen ja vain sen vuoksi, että jollakin toisella oli huono päivä. VITTU.

Mieleni teki koko ruokailun ajan heittää lasi seinään, juosta vessaan ja viiltää. Olin aivan helvetin vihainen kaikille, etenkin itselleni. Halusin vain kotiin itkemään ja viiltämään suonet auki, purkamaan vihaa ja saamaan raivokohtauksia.

Itkin koulussa. Poltin 3 tupakkaa puolen tunnin sisällä, mikä on paljon minulle etenkin talvisin koulussa. Lintsasin, taas, fysiikan tunnin, en vain jaksanut mennä katselemaan E:n ja K:n omahyväisiä naamoja.

Psykologi. Hän halasi minua. Uusi aika on tammikuussa. Tällä välillä on kuraattori ensi maanantaina ja lääkäri soittaa huomenna ja ilmoittaa milloin menen taas psykiatriselle vai ohjataanko minut suoraan akuuttipsykiatrian poliklinikalle, eli Niemeen.

Ymmärrän kyllä toisaalta, että huonona päivänä ei halua nähdä kuin vain ne tärkeimmät ihmiset. Olen tottunut saamaan turpaani. Olen tottunut siihen, että muut purkavat pahan olonsa minuun, mutta yleensä olen saanut jonkinlaisen varoituksen, edes ilmeen tai eleen.

Haluan viiltää.
Haluan itkeä.
Haluan riehua.
Haluan heittää kännykän seinään ja romahtaa.
Haluan kuolla.

Haluan vain pois.

"Vois laittaa välit poikki kunnolla kaikkien kanssa ja mennä sinne Niemeen."

Harkitsen oikeasti hoitoon menemistä. Tarvitsen apua. Olen niin helvetin vihainen kaikille, mutten osaa purkaa sitä heihin. Puran sen itseeni, enkä mitenkään terveellä tavalla, vaan satutan itseäni kerta toisensa jälkeen.

Haluaisin vain ummistaa silmäni ja avata ne vasta kun kaikki on taas hyvin. Niin kuin viime vuonna.

Puhdistus

Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.

Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.

Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.

Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.

Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.

Tavoittamattomissa.

Hävinnyt. 

Liian loukkaantunut. 

Elämä pelissä

Kaikki tuntuu järjestyvän vähitellen. Ehkä selviän tästäkin helvetistä.

T:n ex muuttaa viikonloppuna. Hän on rajoittanut tapaamisiamme todella paljon, välillä emme ole voineet edes puhua puhelimessa, kun ex on ollut kuuntelemassa. Olen todella otettu ja onnellinen siitä, että T on nähnyt niin paljon vaivaa nähdäkseen minua, mutta kuitenkin toivon, että ensiviikolla kaikki on helpompaa.

Kävin tänään T:n luona. Oli päivän parhaat 2 tuntia. Ikävä helpotti hetkeksi, kun kuulin taas hänen äänensä, näin hänet, haistoin hänet, tunsin hänen kosketuksensa. Oli aivan mahtavaa nähdä hänet, olen odottanut sitä viime kerrasta asti.

"Teen aika paskamaisesti exälle, koska lupasin etten näytä kämppää sellasille, joiden kans haluun jotai vakavampaaki."

T osaa kyllä asetella sanansa, sulin jälleen. Tunsin itseni jotenkin erityiseksi. T todella pitää minusta niin paljon, että rikkoo lupauksensa exälleen, jonka kanssa siis asuu. Hän todella halusi nähdä minut. Hän kutsui minut jo luokseen yöksi ensiviikolla, sillä "haluun viettää aikaa sun kaa nii paljo ku vaa voin".

Yksi asia kuitenkin vaivaa minua. Hän sanoi keskiviikkona autossa, ettei halua vielä sitoutua, mutta kuitenkin hän vaikuttaa haluavansa jotain vakavampaa, ainakin hänen puheensa ja eleensä viestivät siihen suuntaan. En tiedä mitä ajatella.

T:n kanssa viettämäni ajan lisäksi sain puhuttua E:n kanssa. Välimme ovat olleet jäiset A:n synttäreiden jälkeen, jossa paljastui, että hän ja K ovat pari. Olen kesästä lähtien ajatellut heidän välillään olevan jotain vakavampaakin, mutta olen vakaasti yrittänyt uskotella itselleni heidän olevan vain todella hyviä ystäviä.

Minua ei sinänsä loukannut se, että he seurustelevat, osasin jo odottaa sitä. Minua loukkasi se, etteivät he kertoneet heti minulle, aivan kuin he eivät olisi luottaneet minuun. Kuulemma he vain pelkäsivät, että jätän heidät kokonaan, jos he kertovat olevansa pari.

Pakko myöntää, että niin tässä taisi käydäkin. Jo aikaisemminkin minua vitutti olla kolmantena pyöränä heidän seurassaan. Nyt todella olen se kolmas pyörä, tunnen häiritseväni heitä ollessani heidän seurassaan. Kuitenkin haluaisin olla kaveri heidän kanssaan, en vain tiedä pystynkö siihen tuntematta itseäni ulkopuoliseksi. Heillä on omat juttunsa, he tuntevat toisensa paremmin kuin minä. En tiedä heistä, etenkään E:stä, enää mitään.

En oikeastaan ole koskaan edes tietänyt E:stä mitään, olen aina saanut tietää asiat aivan liian myöhään ja silloinkin vahingossa. Hän ei luota minuun, koska hän pelkää minun juoruavan kaiken L:lle, aivan samalla tavalla kuin H:llekin. Minä en ole koskaan juorunnut E:n henkilökohtaisia asioita kenellekään, enkä tule sitä jatkossakaan tekemään mistään hinnasta. Myönnän joskus kertoneeni H:lle mielipiteitäni E:stä ja hänen toiminnastaan, mutta koskaan en ole luottamuksellisia asioita kertonut eteenpäin.

Toivon todella, että saamme välimme kuntoon E:n kanssa. Hän on minulle todella tärkeä ihminen, jolle olen voinut kertoa kaiken ja hän on ymmärtänyt pointtini. Myönnän kuitenkin, että olen jo alkanut henkisesti valmistautumaan siihen, ettemme tule enää ikinä olemaan niin läheisiä kuin joskus. Luultavasti niin käy, en tiedä uskallanko itse enää luottamaan häneen, vai kertooko hän kaiken nyt K:lle.

H tulee hakemaan kamansa maanantaina. T lupasi tulla silloin luokseni, jos ehtii, ettei minun tarvitse yksin nähdä H:ta.

Huomenna tai sunnuntaina pitäisi viedä auto äidelle ja tulla bussilla takaisin Tampereelle. Ei sinänsä kiinnostaisi ollenkaan mennä käymään kotona. Haluaisin olla Tampereella ja viettää aikaa T:n kanssa, mutta tiedän etten voi nähdä häntä ennen ensiviikkoa, joten parasta, että menen käymään kotona etten ole pitkää aikaa yksin kämpällä.

Hulabaloopalei

Enpä tiedä mitä kertoisin lauantaisista A:n synttäribileistä. Pää oli jäässä minulla muiden mukana, vain M ja K olivat täysin selvinä.

Menin L:lle 14 aikaan ja siellä olimme muutaman tunnin, kunnes lähdimme Hesburgerin kautta luokseni. 17 aikaan lähdin hakemaan A:ta ja hänen kavereitaan keskustasta luokseni. Se meni jälleen kerran säätämiseksi niin kuin aina, hain yhdet kaverit, vein heidät kauppaan, hain toiset kaverit, jotka eivät vielä edes olleet keskustassa, mutta yhtäkkiä he olivatkin McDonaldsissa hakemassa ruokaa. Vein heidät luokseni, jonne A:n oli pitänyt kävellä kaverinsa kanssa, jolle oli antanut kämpän avaimen, mutta hän ei ollut sinne kävellyt vielä, vaan tuli 10min meidän jälkeemme K:n kyydillä, millä tuli myös E ja eräs toinen tyttö.

Lopulta siis pääsimme kämppään ja sitten alkoi juominen, tyylikkäästi 15min aikataulusta "myöhässä" 18.15. 20 aikaan olin kunnolla kännissä, siltä väliltä en muista oikeastaan muuta muistettavan arvoista kuin sen kun makasin sängyllä ja L istui päälläni. 20 jälkeen istuin E:n kanssa ulkona ja sain selvitettyä erimielisyytemme. Kaikki on taas hyvin, luulen ja todellakin toivon niin, sillä E:n kanssa en halua olla minkäänlaisissa riidoissa.

21 aikaan K lähti heittämään L:ää kotiin, minä lähdin mukaan opastamaan, vaikka en osannut sanoa enää edes nimeäni oikein. Sitä ennen L oli tehnyt sitä ja tätä minun, itseasiassa äitini, autossa. Automatkasta en muista juuri mitään, muutama lentävä lause jäi, joista kuulen varmaan loppuelämäni ajan, ja sen lisäksi nuolimme L.n kanssa takapenkillä. Siitäkin kuulin jo illalla, vaikka en itse edes muistanut mitään "outoa" tehneeni.

T:n ei alunperin pitänyt tulla bileisiin, sillä hänen piti olla töissä ja niiden jälkeen mennä pitkäaikaisen kaverinsa synttäribileisiin. Saimme kuitenkin L:n kanssa puhuttua hänet ympäri ja lupaamaan, että hän tulisi puolen yön aikaan käymään. No puoliyö venähti 3 asti aamuyöhön. L:n lähdön ja T:n saapumisen väliltä en muista oikein mitään tarkasti. Menimme juomapeliä, E ja K lähtivät 23 aikaan, A kävi kaverinsa kanssa baarissa jossain välissä, eräs kaverimme tuli bileisiin 23 aikaan jne. mutta hauskaa kuitenkin oli.

3 aikaan T tuli. Muut olivat menossa jo nukkumaan, joten yritimme olla T:n kanssa hiljaa. Muiden tekemisistä en muista mitään, minä ja T sen sijaan vietimme laauaikkaa kahdestaan muunmuassa keittiössä, vaikka muut olivatkin vielä hereillä. Kaiken lisäksi keittiön ikkuna oli auki eivätkä verhot olleet edessä.

5 aikaan porukka meni lopulta nukkumaan ja silloin minä ja T aloitimme kunnolla. Hävettää aivan vitusti. Miten kehtasimme olla samassa huoneessa kuin sänkyni, jolla kaikki makasivat? Lisäksi M makasi vieressämme ja hän ymmärrettävästi loukkaantui meille.

Ei helvetti mikä morkkis taas kerran. Tekisi vieläkin mieli viiltää, mutta lupasin T:lle lopettavani sen, ja aion pitää lupauksestani kiinni. Kaikkien vahinkojen, loukkaantumisten ja yllätysten lisäksi minun pitää tänään taas vaeltaa apteekkiin häpeämään silmät päästäni. Helvetin hyvin osasin taas sotkea elämäni. 3. kerrasta lähtee sossuille viestiä ja sitten minäkin olen laitoksessa telkien takana opiskelemassa ehkäisyä. Vasemman jalan saapas.

Ainut positiivinen asia, minkä täällä voin kertoa, on että saimme E:n ja K:n kanssa välimme kuntoon. Olen jälleen kerran E:n ja L:n välissä, aivan kuten H:n ja E:nkin kanssa, mutta eiköhän tämäkin jotenkin onnistu. Pääasiassa olen ihan iloinen, vaikkakin M:ää en olisi halunnut loukata ja se painaa mieltäni. Toivottavasti hänkin antaa minulle lopulta anteeksi ja onnistuu unohtamaan T:n.

Voin lohduttaa itseäni sillä, että tavallaan pelastin M:n osalta sydänsuruista, jotka hän olisi saanut T:n kanssa. T ei todellakaan vaikuta olevan yhden naisen mies, joten hän olisi melko varmasti loukannut M:ää ennemmin tai myöhemmin, tällä kertaa ennemmin ja minun kanssani. Nyt menin itse ansaan ja joudun kestämään T:n aiheuttamat sydänsurut. Ehkä kaikki järjestyy.

//mulla ja T:llä taitaa olla jotai vakavaa meneillää.. ainakin T sano nii eilen selvinpäinkin. Oon nii onnellinen, vaik kaduttaaki samal. Sekasotku. Jälleen kerran.

Musiikkia.

Perjantaita

En ehtinyt/jaksanut perjantaina kirjoittaa. Pahoitteluni siitä, mikäli sielä joku on, joka odotti päivän valituksia.

Enpä tiedä, mitä perjantaista kertoisin. Kaikki oli lievää kaaosta. A:lla on ollut koulussa mukana viinapullo ja perjantaina hänellä oli jälleen krapula. Hän antoi pullon kuitenkin minulle ennen kuin krapula alkoi ja minä en sitä suostunut hänelle antamaan, vaikka hän tasoittavia pyysikin. 

Huono omatunto tuli, kun näki kuinka A kärvisteli krapulassa, mutta ajattelin vain hänen parastaan, ehkä hän vähitellen oppii olemaan juomatta viikolla. Nyt hänen on se viimeistään opittava, kun hän täyttää 18 ja voi itse ostaa juomia.

Koulupäivä meni kokeenpalautuksen merkeissä. Kemiasta sain 6, äikästä 8 ja uskonnosta 7. Äikän tulos oli pettymys, olisin helposti saanut paremmankin, mutta ajatus ei vain pysynyt kasassa. Kemiasta olen ihan iloinen, että sain edes 6, mutta parempaakin olisin pystynyt. Uskonto on minulle aivan sama, pääasia että pääsin läpi.

Ruokailun jälkeen alkoi fysiikan tunti. Pääsimme tunnilta varttia aikaisemmin ja lähdin kotiin, vaikka minulla olisi ollut vielä bilsan tunti. En vain jaksanut mennä tunnille ja olin sopinut äiden kanssa, että menen hänen kyydillään kotiin hakemaan auton.

Automatka kotiin oli todella pitkä. Jouduin kuuntelemaan äiden ja iskän tappelua koko matkan ajan, ja voitte uskoa, että vitutti. Kotona vaihdoimme nopeasti autoon nastarenkaat ja heitin äiden ja pikkuveljeni mummulle. Mummulla olin hetken aikaa ja 18 aikaan lähdin ajamaan Tampereelle takaisin.

Tampereella hain L:n ja heitin hänen kaverinsa kotiin. Sitten menimme L:n kanssa hakemaan juomia A:n bileisiin. Kämpälle hetkeksi. Siellä T lähetti minulle viestin Facebookissa, johon vastasin vaisusti yhdellä sanalla. En tiedä miksi, minua ei vain huvittanut puhua hänen kanssaan. Ajattelin, että häntäkään ei kiinnostanut tai hänkään ei oikeasti halunnut puhua kanssani, siitä vain oli tullut hänelle jo velvollisuus.

"Miks sä puhut mulle?"

Helvetin töykeä kysymys, millä olen aikaisemminkin saanut kaverisuhteet pilalle. Minä vain pelkään, että ihmiset käyttävät kiltteyttäni hyväkseen. Että he pitävät minua vain hupina, etteivät he välitä minusta tai minun tunteistani. T kuitenkin ymmärsi minua, ainakin toivon niin.

"-oonko juttelu väärin?
-Voin jättää sut rauhaankin
-Hmm.. Vai voinkohan
-mikä nyt on?!
-Voit olla oikeessa. Ja en halua tän ajautuvan mihinkään ikävään :/ mutta mä en halua satuttaa sua ja siltikin haluan voida viettää sun kanssas aikaa. Voiko tuollainen yhtälö toimia? Hieman ikävää kun kysyit et minkä takia puhun sulle. Mut jos jotai vastausta siihen kaipaat, ni: koska haluun." 

"Koska haluun". Olin sulaa vahaa, jälleen kerran. Itkin, minä itkin L:n nähden. Olin surullinen, kun en voinut vain antaa tunteiden viedä, se sattuu kuitenkin lopulta, aivan kuten kaikki sanovat. Minua vitutti pelkoni. Vituttaa edelleen. Se estää minua nauttimasta T:n seurasta täysillä.

Heitin L:n laitokselle 21 mennessä. Kotimatka meni sumussa, en muista ajaneeni kotiin, muistan vain itkeneeni. T ei ollut vastannut viestiini, missä selitin miksi olin kysynyt syytä ja kysynyt, että ymmärtäähän hän. Pelkäsin loukanneeni häntäkin, menettäneeni hänetkin.

22 aikaan häneltä tuli viesti. "Lupaathan ettet tee itelles mitään? :/"  Lupasin. En tehnyt mitään, vaikka mieleni tekikin viillellä. En tehnyt muuta kuin itkin, tällä kertaa onnesta. Olin niin onnellinen, T välitti minusta tai ainakin väitti niin, ja se riitti minulle. Hän tiesi tunteeni, eikä halunnut satuttaa minua, ainakaan tarkoituksella.

Yöllä näin aivan typerää unta. A oli luonani ja puhuimme T:stä. "Mun pakko näyttää sulle jotain, vaik tää onki väärin M:ää kohtaa." Hän näytti M:ltä saamansa viestin. "Onks se totta? Eiks ******* ja T:llä ookkaa mitää juttua enää? Ku sain sen käsityksen ***** blogista, et T ei pidä siit..? Onks se oikeesti mahollista? Toivottavasti on koska haluun T:n itelleni."

En muista unesta muuta tarkasti kuin sen, mitä viestissä luki ja kuinka aloin itkemään, kun olin saanut viesti luettua. Pelottava uni. Tai ahdistava, se tuntui niin todelliselta, aivan kuin se olisi oikeasti tapahtunut.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Kuusi tuntia, 12 minuuttia, 37 sekuntia

Huomisesta tulee kauhea päivä. En saa nukuttua, jalkani on taas aivan helvetin kipeä, edes unilääkkeet ei nyt auta.

L ei tule ensiviikolla kouluun, siitä kerroinkin jo aiempaa. Hänen lisäkseen myös K on pois koulusta. Aamun fysiikan tunti menee siis jäätävässä tunnelmassa E:n kanssa kahdestaan.

Sain kerrottua hänelle suunnitelmani ja syyt siihen, mutta hän ei ole vastannut mitään. Eipä sillä, olisin minäkin loukkaantunut, jos joku tekisi minulle noin. Pääasia kuitenkin, että riidoilta vältytään.

Minulla on askissa enää 4 tupakkaa. Viikonlopun pärjäsin hyvin ilman, jauhaa mässytin äiden nikotiinipurkkia, mutta niitä en voinut mukaani ottaa, eikä minulla ollut aikaa käydä hakemassa omia kaupasta. Lisää tupakkaa saan vasta huomenna 4 jälkeen, kun pääsen koulusta. Ja tupakkaa minä myös haluan, purukumit eivät hyödyttäneet yhtään mitään.

Huomenna on myös uskonnon koe, johon en tietenkään ole lukenut yhtään. Minun tuurillani unohdan koepaperinkin kotiin, kynistä puhumattakaan. No eipä sillä, koe menee päin vittua luinpa siihen tai en, eikä sillä niin väliäkään ole.

Että näin. Innolla odotan huomista, siitä tulee entistä ihanempi maanantai. Nukun pommiin, se on selvä. Toivottavasti en kuitenkaan liikaa, sillä poissaoloja alkaa olla aivan tarpeeksi.

Niin ja olotila. Viiltely houkuttelisi, mutta välttelen sitä nyt, kun H on kämpällä. Revin vain auki arpiani. Se saa luvan riittää. Masentaa ja väsyttää, vituttaa jo valmiiksi huominen. Pelottaa E:n näkeminen.

Tarkoitukseni ei ollut aiheuttaa riitaa tai loukata häntä, minusta on vain parasta pysyä erossa hänestä. Suojella häntä minulta. Ja osaltaan, suojella minua hänen loukkaamisensa tuomalta masennukselta, surulta, häpeältä.

Jälleen kuulen sen houkuttelevan kuiskauksen

Minun piti postata vielä eilen illan tapahtumista, mutta en vain saanut sitä aikaiseksi.

Eilen kirjoitettua:

"Masennus kasvaa kasvamistaan. Haluan viiltää ihoni riekaleille, hakata kehoni mustelmille, kuristaa keuhkoni tyhjäksi. Haluan satuttaa itseäni, jotta saan luvan itkeä.

Itsemurha ilmestyi taas ajatuksiini. En haluaisi ajatella sitä, se on vääryyttä, kaikki tuomitsevat sen. Minusta vain tuntuu siltä, että itsemurha on taas yksi vaihtoehto.

Taistelen mieltäni vastaan. En nyt onnistu siinä kovin hyvin. Ajatukseni ajautuvat suunnittelemaan itsemurhaa. Olen toivoton. Mielessäni pyörii vuorotellen itsemurha ja Cicatrixin kommentissa sanoma ajatus: "itsemurha ei ole tuskan lopettamista, se on vain sen siirtämistä muille".

Hävettää. Välit kavereihin ovat todella huonot. E:lle en saanut sanottua kuin 6 sanaa. K:lle puhuin vielä vähemmän. Viestejä WhatsAppissa en ole lähettänyt heille ollenkaan. Itseasiassa, bussissa, kun olin menossa koulusta kämpälle, poistuin ryhmäkeskustelustamme.

En ymmärrä, miksi. Ilmeisesti se oli jonkinlainen mielenosoitus, tai sitten en halunnut lukea heidän kahdenkeskistä "ryhmäkeskusteluaan". Halusin vain eroon heistä, etten loukkaa heitä tai he minua. En halunnut taas odottaa koko viikonlopun ajan viestiä WhatsAppissa, jota ei ikinä tule. En halunnut taas tuntea itseäni olemattomaksi, turhaksi, unohdetuksi. Mielummin jäin yksin itseni ansiosta kuin siksi, ettei muita vain kiinnosta olenko elossa vai enkö.

Ensiviikko pelottaa. Ensinnäkin, en tiedä selviänkö sinne asti. Toiseksi, L joutuu ensiviikoksi TAYSiin päiväosastolle. Tai en tiedä onko se joutumista. Ehkä ero koulusta voi auttaa häntä, koulu ei todellakaan ole hänen juttunsa.

Toivon, että ensiviikko auttaa L:ää. Toivon todella, että hän jaksaa vielä, sillä ilman häntä en tiedä, jaksaisinko minäkään. Tuo oli todella väärin sanottu, en saisi painostaa häntä. Toivon hänen vain tietävän, että haluan tukea ja auttaa häntä kaikin tavoin.

L:stä on tullut minulle todella tärkeä ihminen todella nopeasti. En tiedä, miten selvisin, kun en vielä tuntenut häntä. Hän ymmärtää minua, hän on todella mahtavaa seuraa, vaikken muiden ihmisten seuraa kestäisikään. Hänestä on tullut minulle uusi tuki ja turva, jolle voin puhua kaiken tietäen, että hän ymmärtää minua.

Katselin äsken elokuvan, romanttisen komedian. Koko elokuvan ajan minä itkin. Vaikka elokuvassa tapahtuikin jotain hauskaa, minä itkin. Vaikka elokuvan hahmot nauroivat, minä itkin. Itkusta ei tullut loppua, vaikka elokuva loppuikin.

Olen vain niin yksin. YKSIN. Omasta syystäni, tiedän sen, mutta vaikka en olisi poistunut ryhmästä, olisin silti yksin. Saan syyttää siitä vain itseäni. Voin vain katsoa peiliin ja nähdä sen saman ruman, luotaantyöntävän ilmestyksen, jonka muutkin näkevät. Voin vain muistella kaikkea väärää, mitä olen suustani päästänyt ulos.

Ymmärrän täysin, miksi he haluavat unohtaa minut viimeistään, kun pääsevät eroon minusta. Ymmärrän täysin, miksi he eivät välitä minusta, kun eivät ole seurassani. En minäkään välittäisi, oikeastaan en välitäkään.

Haluan vain päästä eroon itsestäni. Minä tapan itseni. Joko hitaasti kituen tai nopeasti, vain poistuen täältä parempaan paikkaan."

//Ja jälleen minä itken. Häpeän itseäni. Olen hirveä ihminen. Paha. Miksi edes kuvittellen jonkun välittävän minusta, kun en pysty siihen itsekään?

Itken. Viiltelen. Nukun. Ainiaan.

Anteeksi.

Virus

Masentaa. Haluaisin niin.. en tiedä. Haluan kaiken, mutten kuitenkaan mitään. Haluan itkeä, viiltää, huutaa oloni pois itsestäni. Viiltää kunnes veri loppuu suonistani. Huutaa kunnes ääni kähenee ja happi loppuu keuhkoista. Itkeä, kunnes kyyneleet loppuvat.

En minä oikeasti ole tällainen. Minä olen oikeasti iloinen, positiivinen, ihminen, joka saa muut hymyilemään, jopa nauramaan. Se mitä minä olen nyt, on täysin tämän helvetin sairauden syytä. Minä en ole oikeasti surullinen, negatiivinen, vihainen. Minä en oikeasti ole se, josta huolehditaan, jota pitää tukea, jotta hän jaksaisi huomiseen.

Minä niin haluaisin eroon ajatuksistani. En jaksaisi joka päivä taistella itseäni vastaan. En jaksaisi joka päivä luetella itselleni syitä, miksi elää huomiseen. En haluaisi joka päivä sopia huomiselle jotain tekemistä kavereiden kanssa, jotta minulla olisi taas syy elää huomiseen. Minä niin ikävöin sitä aikaa, jolloin saatoin illalla mennä nukkumaan odottaen innolla huomista.

En pysty siihen. En pysty tyhjentämään mieltäni mitenkään. Olen tuomittu elämään ajatusteni kanssa, kestämään niitä niin kauan kuin olen hengissä.

Kuitenkin, pakko myöntää, minulla on viime päivinä mennyt oikeastaan ihan hyvin. Muutaman kerran on tullut täydellinen masennus, mieleni on ollut pikimusta, ihoni on huutanut terää iholleen. Usein masennushetki on tosin liittynyt väsymykseen tai kaverin sanoihin.

Otan edelleen itseeni todella herkästi, tänäänkin masennus valtasi mieleni, kun H vitsillä sanoi minua laiskaksi. Otin itseeni, vaikka tiesinkin sen vitsiksi. Pidän itseäni laiskana, tiedän itseni laiskaksi ja aina, kun joku toinen sanoo sen se todistaa mielipiteeni oikeaksi. Jokaisessa vitsissä on toisaalta aina vähän totuutta.

Linkkaan mukaan muutaman viestin, jotka sai todella huonolla hetkellä hymyn huulille. Kiitos todella paljon vielä niistä. Ette usko kuinka paljon helpommalta elämä hetken aikaa tuntui.

Anteeksi, että haluan paeta

Olin eilen todella loukkaantunut, poissa tolaltani, siitä mitä exäni, R, minulle sanoi. Palasimme yhteen monta kertaa muutaman vuoden ajan, kunnes viimeisin selkkaus maaliskuussa sai meidät pysymään vain ystävinä. Eilen juttelimme ja kysyin, miksi meillä meni poikki niin usein. 

"Emt sun kans oli aina mukavaa, mut välil tuntu niiku toi sun masennus ois ollu sulle mua tärkeempi, se tunki meiä välii."

Jumalauta. Se ei todellakaan ole ketään tärkeämpi. Minä en todellakaan pidä siitä huolta, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Minä haluan eroon siitä enemmän kuin mistään muusta elämässäni, se ei ole tehnyt mitään hyvää minulle, olen sen vuoksi rikki, väsynyt, herkkä.
Jos olisin tiennyt tuon olevan yksi syy, olisin syrjäyttänyt masennuksen pois mielestäni aina nähdessämme ja puhuessamme, olisin halunnut, jopa tarvinnut, R:n tukea ja seuraa tänä kesänä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta se on myöhäistä jo nyt.

Loukkaantumispuuskassa itsemurha tuli taas ajatuksiin. Imin loukkaantumisesta syitä masentua, luin R:n lähettämän viestin yhä uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää.
Oloni oli niin yksinäinen, että halusin vain pois.

Suunnittelin pikaisesti miten ja missä. Menin valitsemalleni kivelle istumaan, katselin lääkepurkkeja, jotka olin kerännyt mukaani. Avasin ensimmäisen purkin, mut sitten päätin vielä viimeisen kerran viiltää. Viilsin, kunnes verta valui kunnolla ja sitten viilsin vielä kerran.

Liian syvä, veri virtasi haavasta. Refleksinä painoin haavaa kädelläni ja nostin käteni ylös. Sitten mieleni valtasi houkutus : kuolen kuitenkin tänään, miksen vain vuotaisi kuiviin. Laskin käteni alas ja annoin veren valua.

Lähetin S:lle avunhuuto viestin, kun ymmärsin, mitä olin tekemässä. Luojan kiitos hän vastasi heti, hetken viivytyksen vuoksi olisin voinut loukkaantua siinä tilassa vielä lisää ja viiltää toiseenkin ranteeseen. Ilman häntä en olisi tässä enää.

Jotenkin sain verenvuodon tyrehtymään ja kompuroin kotiin. Koko ajan viestittelin S:n kanssa, jotten muuttaisi mieltäni. Kotona lukittaudui huoneeseeni ja sidoin haavan umpeen, alimpana ollut tuke oli aivan veressä aamulla, kun vaihdoin uuden tilalle.

Tänään on kaduttanut. Ranne on kipeä, se muistuttaa eilisestä pakoyrityksestä, mahdollisuudesta päästä pois. Masennus on ollut vielä pahempi kuin aikoihin, viha ja turhautuminen ovat täyttäneet mieleni. Olen vain nukkunut, hereillä ollessani olen ollut vain vihainen, tiuskinut kaikelle nauruni takaa ja taas pyytänyt anteeksi.

Tämä on rasittavaa. Miksen voi vain lähteä, mitä muka menettäisitte jos lähtisin? Ette mitään. Ette edes huomaisi poissaoloani. Olen niin yksin. Taas.