Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

Wonderland

Välillä vain tekisi mieli huutaa. 

"Ettekö te huomaa etten ole kunnossa?"

"Ettekö te huomaa etten minä selviä yksin?"

Vaikka oikeasti, kaikki on hyvin.

Vaikka oikeasti, minä selviän.

Vaikka todellisuudessa, kaikki on toisin.

Kaikki on niin toisin.

Yö

23.02 

Sain julkaistua edellisen postauksen juuri ennen kuin Q laittoi viestiä.
Kaikki kunnossa.
Huolehtii minun viime öisestä ratkeamisesta.
Lupaan, en viillä. Vältän sitä viimeiseen asti.
Keskustelemme.
Tunnustan että saatoin aiheuttaa paniikin hänen kaverilleen.
Hyvä ehkä että aiheutin, hän oli sittenkin laittanut viestin Q:lle ja Q vaikutti olevan hyvällä tuulella sen vuoksi.
Puhuimme Q:n kanssa katkonaisesti 45min samalla kun hän puhui kaverinsa kanssa.

23.47
Menin syömään ja lopetimme keskustelun hetkeksi.
Istuin äiden vieressä ja tuntui kuin hän olisi nähnyt hihani läpi viillot.
Tuntuu kuin olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Inhottaa.

00.20
Q ilmoittaa että hänen kaverinsa on mennyt nukkumaan.
En ole vielä saanut kahviani juotua, joten haen kännykän ja vastailen samalla kun juon kahvia ja puhun äiden kanssa.

00.32
"Multa viedään ehkä puhelin yöks..."
Miksi?
Pitäisikö sen auttaa häntä nukkumaan? Se on aivan sama onko hänellä kännykkä vai ei, hän ei silti saa nukuttua.
Rangistus päivän tapahtumista? Toivon mukaan ei, koska se olisi väärin.
Miksi?
En yksinkertaisesti keksi hyvää syytä.
Mutta minulta ei koskaan ole kännykkää viety yöksi.

Ylipäätään en ole saanut mitään normaaleja rangaistuksia kuten arestia yms. Olen saanut selkääni niin että olen oppinut käyttäytymään. Syytöksiä kunnes olen oppinut tekemään asiat oikein. Syyllistämistä kunnes olen tehnyt sen mitä minun kuuluukin tehdä.

Aivan sama, se on ollutta ja mennyttä. Turha itkeä enää sitäkään.

1.12
Nukkumaan.
Viillot jomottaa.
Rasvaan ne ja vedän pitkähihaisen päälleni.
Minun on opittava antamaan anteeksi itselleni. Viilloista on hyvä aloittaa.
Kaikki palaa takaisin tasapaksuun.
Hyvään ja turvalliseen.

Päivä

Klo 9.00
Herätyskello. Herään ja hetken kuluttua tajuan olevani kotona enkä mummulla tutussa sängyssä.
Kuuma. Päätä särkee. Liian vähän unta, taas.
Parempi netti kuin yöllä, tuuli varmaan vaikutti.
Selailen ilmoituksia kun iskä tulee huoneeseen. Puhumme niin kuin se olisi joka päiväistä.
Vittu. Viillot.
Iskä ei onneksi tajua katsoa, hän istuu normaalisti pöydän ääreen ja syö leipäänsä. Vedän peiton käteni päälle ja häpeän lisää.

Klo 9.43
WhatsApp.
Q.
"Huomenta"
Keskustelemme, laitan hänen kaverilleen viestin jossa koitan saada hänet puhumaan enemmän Q:n kanssa.
Lähden mummulle. Sitä on edeltänyt tappelu pikkuveljen kanssa joka pitää aamuisin herättää kysyäkseen lähteekö hän mukaan tai hän on vihainen koko päivän. Kakara.
Matkalla ei pala yksikään tupakka. Ensimmäinen kerta aikoihin, vajaaseen vuoteen.

Klo 11.45
Mummulla.
Jatkan keskusteluja I:n ja Q:n kanssa, erikseen ja ryhmässä.
Makaan sängyssä, väsyttää, on kylmä.
Muut tulee navetasta.
Syömään.
Kahvia ja leipä.
Sänkyyn.
Muut ovat lähdössä ulos. Minunkin pitäisi mennä.
En jaksa. Väsyttää. Nukahdan ennen kuin he ehtivät ulos.

Klo 15.22
Herään.
Olen nukkunut 2 tuntia.
Päänsärky on poissa.
Juoppo täti esittää taas. Tekee helvetin tärkeänä kotitöitä.
Käännän selän hänelle. En nyt jaksa.
Selaan jälleen ilmoitukset.

Klo 15.28
Q lähettää viestin.
Pelko. Tarkoituksellisesti?
Puhumme 50min ajan, sitten hän menee nukkumaan.
Jossain vaiheessa äite ja täti tulevat sisälle. Katselemme nauhoituksia pois.
18 aikaan syömme.

Loppuilta on mennyt palloillen asiasta toiseen. TV, leipominen, viestittely I:n kanssa.
Q:sta ei ole kuulunut 16.18 jälkeen.
Pelottelin jo hänen kaveriaankin, mutta ilmeisesti sekään ei saanut häntä laittamaan viestiä Q:lle.
Toivon todella että Q on kunnossa. 

Rukoilen, että hän on kunnossa vaikken Jumalaan uskokaan.

3 viiltoani jomottaa kädessä. Haluan ne pois. Haluan ihoni kuntoon. En saa viiltelyltä enää mitään muuta kuin kipua ja häpeää. En nauti siitä enää, en tarvitse sitä enää. Voin elää ilman sitä.

Ainakin luulen niin.
Toinen asia kun tulee taas heikko hetki.
Viimeiseen asti ilman.

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Oikein väärin

Ryssin ja pahasti.

Olo muuttuu taas joka sekunti.

Hetki sitten olin iloinen ja luotin itseeni.

Nyt pidättelen itkua ja pelkään itseäni.

Luojan kiitos on Q.
En saa satuttaa häntä enempää kuin äsken satutin. En tarkoittanut. En halunnut satuttaa. En tiedä. Mokasin. Selittelyä. Se johtui olosta. Hyvä olo muuttui silmän räpäyksessä. En muistanut, että se voi tapahtua noin nopeasti. Ja kaikki vain purkautui. En osannut sano mitään oikeaa. En pystynyt kun ajattelin itseäni. Itseäni. Ei jumalauta. Ajattelin itseäni. Hävettää. Purin kaiken ulos koska ajattelin itseäni. Ja nyt tuntuu vielä pahemmalta. Meistä molemmista. Ajattelin itseäni. Vittu.

Ehkä pitäisi tulla järkiinsä ja ottaa välimatkaa Q:hun. Hänen vuokseen. En saa vetää häntä syvemmälle. En saa antaa hänelle ideoita. Tarkoitukseni on auttaa, mutta taidan vetää molempia vain syvemmälle. Ja olin jo pääs.. voi vittu taas minä. Itse, itse, itse. Huoh.

En saa vetää häntä syvemmälle. Vaikka hän antaakin minulle pitkästä aikaa syyn roikkua kiinni elämässä, en saa olla niin itsekäs ja vetää häntä alemmas.
Mutta hän ei enää halua että jätän hänet. Hän tottui "apuuni". Taidan satuttaa häntä enemmän jos otan välimatkaa häneen. Enkä tee sitä jos hän ei sitä halua. Jos vedän häntä syvemmälle, vedän hänet myös ylös.

Jos mä selviin, sä selviit.

Itku tuli. Hyvä. Puran tunteita. En pidä kaikkea sisälläni. Selviän. Minun on pakko. Hän saa minut itkemään, mutta se on vain haitaksi Hänelle. Kunhan kyyneleet riittävät.

Keikkailua

Hollywood Undead. Upeeta. 😄😍

Aivan saatanan mahtavaa vaikka kaikkia biisejä ei (tietenkään) soitettu. Huuuh. Bullet ja Kill Everyone ja Dead Bite ja Undead ja Comin in hot ja We are jajajjaja 😱😍

Meinasi kyllä mennä keikka ohi kun tuli juotua hiukan liikaa mutta selvisin ennen keikkaa, joten kaikki pysyy muistissa. Muutama tunti keikan jälkeen meni fiiliksissä, mutta sitten iski kunnon laskut ja kaikki paska nousi taas päähän.

Musiikkia.

"Medication for the kids with no reason to live"

Polttelee taas terä. Se on lompakossa, mukana aina. Tosin täällä on liikaa porukkaa, ei ole sidetarpeita mukana ja huomenna olisi ohjelmassa äiden kanssa ajelua ~70km joten uusien haavojen peittely ei juuri nyt kiinnosta.

Musiikkia.

"Mietitkö vieläkin kuolemaa?"

Ehkäpä.

Urgh keikkapäivään tuli huikeen keikan  jälkeen jyrkkä lasku. Aina näin. Ehkä joskus opin olemaan juomatta. Se vain on joukon tapa enkä tiedä miten sanoisin vastaan vaikuttamatta oudolta.

//yöllä nukuin taas katkonaisesti. E ja K nukkui vieressäni enkä peloltani saanut nukuttua. en osaa luottaa ja miksi luottaisin. se vain satuttaa.

olen aivan helvetin lapsellinen. häpeän itseäni. koitan löytää piilopaikan. sopia jonnekin jossa en herätä huomiota.

tuttuja tunteita. vuosi sitten samoja. pakko koittaa pitää pää kylmänä,etten joudu samaan syöksykierteeseen kuin silloin. poistaa ajatuksia mielestä, miettiä jotain muuta.

selviytyä.

Luottoa toverit

46 pistettä lyhyen matematiikan YOkokeen alustavista. Rukoilen, että saan En.
12 pistettä fysiikan YOkokeen alustavista. Saan rukoilla, että saan An.

Elämässä kaikki hyvin. Pakotan mielialan pysymään hyvänä. Sen on pakko pysyä hyvänä. Iltaisin tulee taas masennushetkiä, mutta minä voitan ne. En huomioi niitä. Se on normaalia, ei koko ajan voi olla hyvä fiilis. Suru ja väsymys ja pelko ovat tunteita siinä missä ilokin. Eivät ne tarkoita, että minä olisin palaamassa sairauteen.
Eihän?

H:n kanssa vietän yhä enemmän aikaa. Eilen erehdyimme sekailemaan Hervantaan, aivan kuten vuosi sitten kun kaikki oli hyvin. Aivan kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Psykoterapeutti pitäisi etsiä. Se on kuulemma haastavaa ja rankkaa. Miksi minusta tuntuu, että tämä on samanlainen haaste kuin syödä aamupalaa. Syön aamupalan jos ehdin tai jaksan. Jos viitsin tai jos on pakko. Teen sen jotta pääsen siitä eroon. Jotta saan sen pois päiväjärjestyksestä.

Kemia 4 suoritan itsenäisesti. Ehtona oli, että saan kurssista arvosanaksi 9. Ja minähän saan sen. Perkele.

Kaikki on hyvin. Tunnen taas olevani normaali ihminen. Eikä minun tarvitse olla muuta.

Minä selviän.

Anteeksi taas pitkästä tauosta. Toisaalta tauko tarkoittaa, että minulla on kaikki hyvin. Ja uskon, että teilläkin tulee olemaan kaikki hyvin, jos ei heti niin hetken päästä. Luottakaa ja toivokaa. Uskokaa.

Tahdon voimaa

Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.

Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.

Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.

Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".

Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.

Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.

Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.

Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.

Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.

Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.

Ylämäkeä sulle, alamäkeä mulle

Tänään

Huoh. En enää tiedä miten aloittaa postauksen. Tuntuu niin tylsältä, että aloittaison sen "tänään tein sitä ja tätä", vaikka sitä suurin osa tekstistä nykyään onkin.

Mutta. Tänään käväisin lukiolla viemässä L:lle tupakkaa. Kerroin hänelle, että sovin H:n kanssa ja se oli hänestä huono idea. Minun ei olisi hänen mielestään pitänyt tehdä sitä. Hän ei kuitenkaan ole samanlainen kuin minä. Minua riita kaiversi, se tuli välillä uniinkin ja häiritsi. Jos totta puhutaan niin välillä tuntui kuin jotain puuttuisi, joku ihminen, jonka kanssa on aina hauskaa.

Toisaalta kyllä ymmärrän L:ää. Hänellä on taas huonompi kausi, valitettavasti. Ihmissuhteet muuttuu, muutokset stressaavat, eikä mikään ole varmaa.  Se on kamalaa, elää epävarmuudessa. "Tapahtuuko vai eikö tapahdu." Iltapäivällä puhuin WhatsAppissa hänen kanssaan ja hänen viestinsä kuulostivat samankaltaisilta kuin marraskuun alussa, jolloin istuin hänen kanssaan 6 tuntia TAYSin aulassa odottamassa.

Ärsyttävintä ja minulle kamalinta tässä on se fakta, että olen nyt todella harvoin hänen seuranaan ja jotenkin syyllistän itseänikin siitä, että hänellä menee taas huonommin; en ole tukenut häntä, ollut kuuntelemassa. Toinen fakta on se, että minun pitäisi periaatteessa itsekkäästi keskittyä kirjoituksiin valmistautumiseen.

14.30 oli aika lukiopsykologille. Sovimme viime kerralla, että hän keskittyy kanssani pelkästään kouluasioihin. Tänään kuitenkin puhe siirtyi taas äiti-lapsi -suhteeseeni: olenko saanut olla suhteessa lapsi. Yngh, ärsytti. Minulle on aina ollut luonnollista, että pidän huolta äiden nukkumisesta, teen ruokaa hänelle ja ylipäätään yritän auttaa häntä. En ole koskaan kokenut, että äiden pitäisi olla se, joka ruokkii jja hoitaa minut. Minusta se kuuluu asiaan, että pidän huolta osaltani muista; jos en mene auttamaan heitä töisdö niin valvon, että he eivät ainakaan minun vuokseni valvo öitä ja että heitä on ruoka odottamassa, kun he tulevat töistä.

"Jos tehdään tähän loppuun vielä sellanen metafora harjoitus, niin mikä kasvi sä olisit mielestäsi? 

"Koivu." 

"Miksi?" 
"Emmä tie, varmaan siks ku se aina keväällä herää eloon ja si syksyl se tavallaan kerää voimavarat sisään ja selviää taas talven yli. Ja si ku sanotaan et koivu on vahva, et jos sitä kolhii ni seselviää siitä , ni se on varmaa mussa samankaltaista. Ja jos sen kasvun eteen tulee joku este ni se kiertää sen jotenkin, ni mäki  joko setvin sen ongelman tai kierrän sen jotenkin."

Näin H:n tänään pikaisesti. Kävimme Raxissa syömässä ja puhuimme riidastamme. Se lähti oikeastaan tyhjästä. Tosin olihan meillä molemmilla niin sanotusti patti kasvanut jo kauan, koska olimme olleet kavereita jo vajaan neljä vuotta emmekä olleet koskaan riidelleet. Se jos jokin on epäterveellistä. Riidan lisäksi puhuimme muustakin, aivan kuten ennenkin.

Tuntuu, että ei-kouluelämä alkaa oalautua normaaliksi, eli ajaksi ennen masennusta. Vielä kun saisin selvitettyä ja jotenkin parannettua välit lukiolla kavereiden kanssa ja L voisi paremmin, kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

Mieli muuttuu, niin minäkin

Jep jep.. muutoksia ilmassa.

Tänään oli aamulla Hallituskadun psykiatrisella psykiatrille aika. Psykiatri oli puoliksi venäläinen, huonosti suomea puhuva nainen, joka oli jopa minua lyhyempi. Tunsin itseni jättiläiseksi seisoessani hänen vieressänsä.

Käynti nyt oli mielestäni täysin turha. Hän vain kyseli perustietoja lapsuudestani, "masennukseni alkuajoista", syistä ynnä muusta, minkä olen jokaiselle minua hoitaneelle henkilölle kertonut. Ainut asia, jonka kerroin hänelle, mutta en muille, oli koulukiusaaminen. Tosin en tiedä onko sillä nykyiseen tilaani mitään vaikutusta. Ehkä on, ehkä ei.

Psykiatrin jälkeen menin kaupan kautta kotiin. 14 jälkeen lähdin I:n koululle hakemaan hänet koulusta, kuten olimme sopineet. Kiertelimme pari tuntia kirpputoreja ja 4
muutama löytökin tarttui mukaan. Vähän vaille 18 heitin I:n kotiin ja lähdin Koskikeskukseen.

Koskikeskuksessa tapasin H:n. Kyllä, tapasin samaisen henkilön, jonka kanssa minulla oli riitaa viimeisen 5 kuukauden ajan. Ja kyllä, oli riitaa.

Saimme riidan sovittua, kumpikin pyysi anteeksi jyrkimpiä syytöksiä. Pari tuntia vietimme aikaa Koskikeskuksessa; juttelimme kaikesta mahdollisesta, kuten ennenkin, ja nauroimme vanhoille inside-läpille. Minulla oli oikeasti hauskaa ja oli mukava jutella taas kaikesta mahdollisesta H:n kanssa. Samalta paikkakunnalta olevana hän tietää kaikki peruskoulun ynnä muiden paikkojen tutut, paikkakuntaan liittyvät vitsit ja tuntee perheeni ynnä muut asiat hyvin, ja hänellä on pelottavan samanlainen ajattelutapa ja huumorintaju kuin minulla.



Vaikuttaa nyt siltä, että väheksyisin jotenkin muita kavereitani. Minulla ei ole mitään muita kavereitani vastaan. Yksi kaveri ei vain "kata" montaa ominaisuutta kanssani. Tai siis. L tietää mitä tarkoitan, kun puhun masennuksesta, E:n kanssa jaan ainakin osan fanituksen kohteista, K:n kanssa, ainakin joskus, jaan musiikkimaun, I:n kanssa samat muistot yläasteelta, A:n kanssa nyt vain on hauskaa. Kaikki kaverini ovat minulle tärkeitä. Heillä vain on kaikilla tietty alue elämässäni, mistä he eivät yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, tai juuri mitään, jotta voisin jakaa ajatukseni heidän kanssaan kaikesta.

Mutta mieliala. Mieliala on hyvä. Se on ollut pääasiassa hyvä tammikuusta lähtien. Välillä on tietenkin tullut vähän laskuakin, mutta se kuuluu asiaan. Itseasiassa tänään aamulla mietinkin, että voisin lääkityksen lopettaa, mutta psykiatri suositteli, että jatkan samaa lääkitystä vielä ainakin terapian alun ajan.

Mutta. Rauha maassa ja ihmisen sielussa. Elämä alkaa taas hymyilyttämään, välillä jopa naurattamaan.

Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.

Kohti parempaa

Hyvä fiilis jatkuu edelleen. Eilen illalla tuli pieni hetki, jolloin teki todella mieli viillellä ja itkeä. En viillellyt, itkin vain. Heijastin taas L:n olon itseeni, vaikka minulla oli kaikki hyvin.

Välillä vain tulee sellainen olo, ettei L haluakaan parantua. Että minun auttamiseni on turhaa, koska L ei itse yritäkään, ettei hän suostu ottamaan apua vastaan. Miksi minun pitäisi parantua? Miksei L:n tarvitse edes yrittää? Tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun pitäisi selvitä ilman häntä, mutta hänen ei ilman minua?

Tupakkalakko loppui. Niin loppui ahmiminen ja okseltelukin. Koitan pitää molemmat rajoissa. Minulla on tilillä 4€ rahaa. Saan viikon päästä lisää rahaa, eli minun pitää vähintään sinne asti selvitä kahdella askilla. Ruokaakaan en voi ostaa, joten viikon verran on selvittävä yhdellä jauhelihapaketilla ja litralla Juissia.

Väsyttää. Saan nykyään nukuttua ihan hyvin, vaikka öisin heräilenkin edelleen. Kuitenkin minua väsyttää. Luultavasti syynä on unilääkkeet, mutta silti häiritsee.

Taas kaivamalla kaivan asian, jonka vuoksi voisin taas masennella. Ei. Vittu minähän nousen. Loppuvuoden olen viiltelemättä. Piste. Minä voitan sen pimeän puolen itsessäni. Minä nousen.

Musiikkia, ja Musiikkia, etenkin L:lle. 

Musiikkia. ~ Mikään ei saa mua luovuttaan ~

Kaikkea liikaakin

Tuli tosiaan aamulla viillettyä. Vähän. Käsiin tuli yhteensä 14 uutta viiltoa. Kuivasin haavat ja vedin siteet käsien ympärille. Kädet kuitenkin vuotivat vielä pitkän aikaa ja vasen käsi puutuikin kunnolla äidinkielen tunnilla, vaikka koitin sitä suorassa pitääkin. 

Päivä meni ihan hyvin, koko ajan oli suhteellisen hyvä tai neutraali fiilis. 18 aikaan menimme L:n kanssa käymään laitokselle. Ohjaajat, toinen heistä oli samainen persekarvanaama, joka oli kanssamme Acutassa, olivat hyvin kyrsiintyneitä siihen, että L oli lähtenyt kaupungille. Siksipä he päättivät, ettei L:llä ollut enää mitään asiaa ulos, eikä minulla ollut lupaa jäädä laitokselle L:n seuraksi. Jos tämä ei jo tarpeksi ottanut meitä, etenkin L:ää päähän, niin persekarvanaama alkoi vielä puhumaan outoon sävyyn meidän kahden suhteesta. 

"Sä L täytit vasta 16 ja hän on jo 18. Mä en tiedä mikä tää teiän suhde on, mutta ehkä sit pitää rajottaa." 

Vittu! Teki niin mieli potkaista heitä molempia munille, vittu että kyrsii. Vituttaa etenkin L:n puolesta, että hän joutui jäämään niiden perseläpien kanssa laitokselle esittämään, että kaikki on hyvin. Lähdin kuitenkin laitokselta, etten aiheuttaisi L:lle lisää ongelmia. 

Matka laitokselta kämpälle tosiaan kestää noin 10min. 3 tupakkaa paloi vitutuksen vuoksi, pari kertaa teki mieli ajaa punaisista läpi tarkoituksena jäädä auton alle. Oli vain niin vitun paska olo L:n puolesta. L:n mukana jätin laitokseen ilmeisesti myös hyvän fiilikseni. 

Kämpälle päästyä terä ilmestyi heti käteeni. Reiteen 8 viiltoa, kaksi niistä leveitä ja syviä. Toinen niistä vuoti vajaan 3h, ennen kuin sekin tyrehtyi. Ehdin jo lähettää avunhuudon K:lle, kun en saanut vuotoa loppumaan. 

Mietin itsemurhaa. Ehken juuri tällä hetkellä niin, että tekisin sen. Että haluaisin sanoa hyvästit. Että en haluaisi enää elää. 

Mietin sen hyviä ja huonoja puolia. Mietin miksi tekisin sen ja miksi en. Mietin miten tekisin sen. Missä ja milloin. Miten selittäisin sen läheisilleni. 

Usein ajaessa mietin, mitä haluaisin sanoa L:lle, A:lle, K:lle, E:lle, äidelle, jne., jos "joutuisin" liikenneonnettomuuteen ja ehtisin puhumaan heille ennen kuin kuolisin. 

Kaikille sanoisin, että he ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, ilman heitä en olisi jaksanut. Etteivät he saisi syyttää itseään kuolemastani, vaan heidän pitäisi jatkaa elämäänsä ja nauttia minunkin puolestani. Minun olisi viimein hyvä olla, heidän pitäisi olla onnellisia puolestani. Ei saisi surra liikaa. Pysykää kiinni elämässä.

Viime aikoina olen miettinyt hautajaisianikin paljon. Tuhkaus, koska ajatus ruumiista maan alla, jossa madot luikertelevat tuntuu irvokkaalta. Samalle hautausmaalle mummun kanssa. Minulle on kuulemma sinne jo hautapaikka varattukin, joten se asia on jo hoidossa. Apulannan Ilona pitäisi soittaa jossain vaiheessa sekä suojelusenkeli. Naispappi mieluiten. Punaisia ruusuja, valkoisia liljoja tai kieloja. Hah ja ruokana olisi pakko olla ainakin kalapuikkoja, parasta ruokaa mitä maa päällään kantaa. 

Tällasta. Jaksan huomiseen. Pystyn siihen. Menen nukkumaan ja unohdan tämän päivän. Huomenna kaikki on taas paremmin. Voin taas yrittää tehdä huomisesta paremman. 

Hei vittu mä putoon taas!

Minä sekoitin kaiken. L luki edellisen postaukseni ja onnistuin aiheuttamaan hänelle huolen, josta minä puolestani sain huonon omantunnon. Minä selviän kyllä. En hyvin, oikeastaan melko heikosti,  mutta silti minä selviän niin hyvin, että pystyn auttamaan muita.

En nähnyt tänään T:tä, en ole juuri puhunutkaan hänelle. Minun on ikävä häntä. Kauheaa, että tunnen ikävää jo nyt, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta puolitoista viikkoa. Tunnustin hänelle tänään erään asian, eikä hän ole vastannut minulle mitään. Ehkä oli liian aikaista uskoutua niin paljon hänelle? Kaduttaa. Ei olisi pitänyt kertoa, mutta se on myöhäistä nyt. Toivottavasti hän ottaa huomenna minuun yhteyttä.

Juttelin E:n ja K:n kanssa WhatsAppissa. Vihdoin ja viimein K sanoi asiat suoraan, niin kuin ajatteli. Luulin jo, ettei häntä haittaa käyttäytymiseni ollenkaan, ettei hän välitä minusta yhtään. E:tä sen sijaan käyttäytymiseni haittaa todella paljon, hän ottaa sen aina loukkauksena, mitä se toisinaan onkin, mutta yleensä tahdon välttelyllä vain välttää kaikkea pahaa, mitä voisin suustani päästää.

L on aivan rikki. En osaa vieläkään auttaa häntä, vaikka haluaisin. Voisin kuolla hänen puolestaan, jos hän vain siten saisi elämänsä ja etenkin ajatuksensa järjestykseen. En osaa sanoa hänelle mitään lohduttavaa, tuntuu tekopyhältä sanoa, että huominen on parempi, sinä selviät tästä, kun en uskoisi niihin itsekään jos joku sanoisi ne minulle. En osaa auttaa häntä, ja se sattuu minuun aivan helvetisti! Epäonnistun siinäkin, epäonnistun taas kaikessa. Ihmiskunnan häpeäpilkku.

H ottaa päähän taas. Hän ei jätä minua rauhaan. Joka vitun päivä tulee viesti ehtisinkö hänen kanssaan keskustaan, syömään tai kaupoille. En ehdi. Menen leffaan I:n kanssa, lupasin käydä L:n luona, sovin meneväni kaupoille A:n kanssa, minulla on paljon läksyjä. Valehtelen päin näköä niin kauan, että lopulta ymmärrät jättää minut rauhaan. En halua nähdä sinua, ymmärrä nyt perkele!

Sinä loukkasit minua ihan vitusti ja nyt kuvittelet olevasi se johon riidassa sattui enemmän. Et todellakaan ole sitä! MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viiltelemään. MINÄ en todellakaan ollut se joka käski toista viettämään hauska ilta angsti blogia kirjoitellen. MINÄ vain kehoitin sinua etsimään asuntoa kauempaa keskustasta, minä vain halusin hetken rauhaa, minä vain annoin sinulle ohjeita, autoin sinua.
Mistä vitusta sinä kuvittelet olevasi loukkantunut? Jos olisin sanonut ne samat asiat kuin sinä ymmärtäisin kyllä, mutta nyt kun en haukkunut sinua ollenkaan en ymmärrä. Olet aivan saatanan lapsellinen, vaikka luulet itsestäsi muuta. Minä odotan sitä hetkeä kun menentät lopullisesti jonkun läheisen ihmisen, ehkä sinä sitten opit arvostamaan ja kunnioittamaan muitakin kuin vain itseäsi.

Masentaa. Ahdistaa. Väsyttää. Olen niin uupunut tähän oloon, olen niin kyllästynyt elämääni. Vasen käteni on aivan helvetin kipeä. Se on täynnä uusia viiltoja. Uusia, syviä viiltoja. Ne repesivät vuotamaan bussissa, kun palasin keskustasta kotiin. Veri valui sormilleni ennen kuin tunsin sen. Viillot ovat päällekkäin, niin sain tarpeeksi kipua ja tarpeeksi syviä haavoja aikaiseksi. Halusin vain kipua, että saan itkeä. En itkenyt.

Itseinho. Olen niin pettynyt itseeni. Vihaan itseäni. Haluan kuolla. En saa itkettyä. En saa kyyneliä ulos, estän itseäni olemasta heikko, vaikka olen yksin. Nukahdin päivällä ja näin unta, että itkin T:n edessä. Unessa T vain pelästyi itkuani ja tuli halaamaan minua, katsoi minua silmiin, hymyili ja sanoi sen lauseensa, "hei hei mitä kuuluu". Heräsin karuun totuuteen yksin ja halusin taas itkeä. Siitä on nyt vajaa 8 tuntia enkä ole vieläkään itkenyt.

Vittu. Vihaan itseäni. Vihaan vihaan vihaan. Helvetti. Kuolema houkuttelee. Houkuttaa ihan vitusti.

Musiikkia.

Itkettiin, raivottiin,
tuomittiin kuolemaan.
Vääryyttä perkele,
minähän olen uhri tässä.
Anteeksi en antaa voi koskaan,
enkä tahdokaan.

Lasinsirpaleita

Paha olo! Ihan helvetin paha! Olen rikki. Yksin. Jotain puuttuu. En saa happea. Minua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Tämä on väärin. Minulla piti olla kaikki hyvin. Minulla on kaikki hyvin, mutta silti minua ahdistaa.

Itken. Taas. Minkä vitun takia minä itken? Kyyneleet nousivat silmiin ilman syytä. Hengitys ei kulje. Minusta puuttuu jokin pieni osa, joka estää minua elämästä. Jokin aivan helvetin pieni, mutta tärkeä osa.

Mikä vittu minussa on vikana?!?!

Hajoan taas. Putoan. Putoan taas selkä edellä pimeyteen. Kukaan ei ole ottamassa minua vastaan, kukaan ei ole ottamassa minusta kiinni.

Viilto. Haluan tehdä sen. Jos viillän, 6 päivän tauko menee hukkaan. Jos viillän, viillän kerta toisensa jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Minä haluan vain viiltää. En voi. Lupasin. Lupasin T:lle, että piristyn. Lupasin itselleni olla viiltelemättä. En halua rikkoa lupauksiani. En halua tuottaa pettymystä. On vain niin vaikeaa olla tuottamatta sitä.

Pettymys. Toivotonta. Minä putoan kerta toisensa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta en enää vain jaksa kiivetä sieltä ylös. Lopulta minä luovutan kesken matkan. Annan periksi. Tuotan pettymyksen.

Luuseri. Tapa itsesi. Tapa. Kuole. Poistu.

Kuinka houkuttelevalta se taas kuullostaakaan. Minä haluaisin. Haluaisin kuolla. Miten ihminen voi olla tässä jamassa. Tämä ei ole oikein. Ei nuoren, 18 vuotiaan, pitäisi haluta kuolla. Ei se ole normaalia. Minä en ole normaali. Olen kaukana normaalista.

Minä satutan itseäni. Minä unelmoin veren vuotavan ranteestani, muodostaen punaisen vanan, joka pitenee pitenemistään, kunnes lopulta veri loppuu. Sairasta! Minkä vuoksi? Miksi? En ole todellakaan normaali. Minä satutan itseäni, koska minä haluan, kaipaan sitä.

En halua nähdä ihollani arpia, minä haluan tuntea kipua. Minä haluan tuntea taas kuoleman lähestyvän. Minä haluan nähdä sen kuuluisan valon. Minä haluan sinne. Pian. En jaksa enää. Tämä tuntuu niin väärältä. Siitä on nyt kulunut reilu tunti, kun T sanoi pitävänsä minusta, että hän haluaisi piristää minua, haluaisi nähdä hymyni.

En pysty siihen. En pysty enää pukemaan kasvoilleni sitä naamiota. Minä en hymyile. Minä en ole iloinen. Minä en ole onnellinen. Minä olen rikki. Olen paha ihminen. Ongelma, jota kaikkien pitäisi välttää. Ongelma, joka pitäisi vain hävittää.

Polttaa. Hukuttaa. Kuristaa. Tukahduttaa. Poistaa maan päältä. Eliminoida.

Missä kaikki ovat, kun tarvitsen heitä?

Mä pärjään. Ehken kauaa, mutta pärjään kuitenkin.

Eettisyydestä eteenpäin

Nopea postaus taas.
Ajatukset ovat taas sekaisin. Mielessä pyörii lääkkeet ja itsemurha. Ei sillä, että sitä tekisin, minulla on viime aikoina mennyt oikeastaan hyvin. Jopa viiltely on jäänyt, viilsin kunnolla viimeksi viikonloppuna. Eihän se toki pitkä aika ole, mutta, viime kesä huomioon ottaen, minulle se alkaa olla jo saavutus.

Takaisin ajatuksiin. Teen uskonnossa E:n ja toisen tytön kanssa esitelmän itsemurhasta ja sen eettisyydestä. Saimme tänään monisteita aiheesta opettajaltamme ja lueskelin niitä muutenkin hyvin mielenkiintoisella tunnilla. Muutamat lauseet jäivät pyörimään mieleeni.

"Kristillisen näkemyksen mukaan elämä on Jumalan lahja, jota tulee aina kunnioittaa. Elämäänsä ei saa itse lopettaa."

"Monissa maissa rikoslakien mukaan itsemurhaa on seurannut häpeällinen hautaaminen ja omaisuuden menettäminen valtiolle, sekä 'asianhaarojen mukaan' vesileipävankeutta, raippoja tai vitsoja."

En osaa enää miettiä itsemurhaa sivustakatsojan hahmossa. En osaa kuvitella, mitä tuon ajan ihmiset ovat ajatelleet itsemurhasta. En edes muista, mitä itse ajattelin itsemurhasta, kun en sitä vielä itse nähnyt vaihtoehtona.
Pidinkö sitä vääränä, vastuuttomana pakoiluna? Oliko se minusta säälittävää, outoa, luonnotonta?  Vai tunsinko myötätuntoa sitä yrittäneitä kohtaan, halusinko auttaa heitä?

Nyt minusta tuntuu puhtaalta vääryydeltä, että jo valmiiksi maassa olevia on rangaistu. Eikö jo yrityksessä epäonnistuminen riittänyt nöyryytykseksi, oliko todella tarpeellista vielä lyödä lyötyä?

Jos elämä on Jumalan lahja, miksi elämä on välillä helvettiä? Eikö lahjat yleensä käsitetä hyvinä? Onko Jumala siunannut minua antaessaan minulle elämän, joka tuntuu potkivan päähän vain siksi, että pystyy siihen? Olenko ymmärtänyt jotain väärin?
Kristillisen näkemyksen mukaan ilmeisesti olen.

Törkeää. Onneksi suhtautuminen itsemurhiin on muuttunut. En yksinkertaisesti kestäisi elää yhteiskunnassa, joka syyllistäisi minua yrityksistäni. Tarkoitan, eikö yhteiskunnan pitäisikin katsoa peiliin, kun niin useat ihmiset päätyvät itsemurhaan?

Toinen asia olivat lääkkeet. Annostukseni nostettiin reilu viikko sitten 60mg eli maksimiin kyseisellä lääkkeellä. En jaksa uskoa lääkkeen tehoavan. Tuntuu jotenkin tyhmältä, että jokin lääke voisi muuttaa ajatukseni positiivisimmiksi, että jokin lääke saisi minut pitämään itsestäni. Haluaisin uskoa siihen, mutta edes minun mielikuvitukseni ei riitä siihen. 

Minulla todettiin myös bulimia, johon mietittiin toista lääkettä. Ärsyttävää, kaikki pitää diagnosoida, jolloin "ongelmaan" saadaan lääkitys ja se voidaan yliviivata listasta. Olisin tarvinnut lisää aikoja psykologille, pyysinkin niitä, mutta kun kävi ilmi, että minulla on 5 aikaa marraskuuhun mennessä, lääkäri päätti, että lääkkeet saavat riittää.

Helvetin ihmenapit, ne mitään auta. Minua auttaisi jos saisin puhua jollekin.

Haluan puhua, haluaisin huutaa tämän paskan ulos itsestäni. En kuitenkaan halua tehdä sitä läheisilleni, en halua heidän tietävän, että olen näin huonossa kunnossa. Jollekin tuntemattomammalle ihmiselle olisi helpompi puhua, hän ei syyllistäisi itseään, hänen ei tarvitsisi ottaa oloani taakaksi itselleen, hän voisi huoletta unohtaa asiani heti.

Ahdistus. Päästin taas ajatukseni vapaaksi, miettimään kaikkea mitä mieleen tulee. Miksi mieleni on täynnä masennusta? Miksi aina, kun en ajattele jotain tiettyä asiaa, mieleni ajautuu automaattisesti miettimään masennusta, epäonnistumisia, pettymyksiä, ongelmia, itsemurhaa? Eikö mielessäni todella ole enää mitään positiivista?

Taas paljon kysymyksiä. En tiedä vastauksia,  en uskalla miettiä niitä. Pelkään niiden olevan vielä huonompia, vetävän minua yhä syvemmälle.

Paljon tukahdettuja ajatuksia, jotka haluaisin sanoa ääneen itkun välistä. Ajatuksia, joita en voi läheisilleni kertoa. Ajatuksia, jotka vuodatan tänne, toivoen, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Toivoen, että joku saa ajatuksensa paremmin järjestykseen kuin minä.

Toivoen, että joku taas tänään huomaa elämänsä olevan elämisen arvoista.