Suhteellisen hyvin

Selvittiin lauantaista suht hyvin. Ehän mä muuta ku porasin 2/3 osaa siit ajasta ku oltii juhlapaikalla. Muutama lievä ja vähän pahempiki kohtaus iski, olin kuulemma J:täkin lyöny, luultavasti olin säikähtänyt jotain. Kyl se viel mua kattelee, joko se ei ite muista tai sit se ymmärtää etten se ollu minä joka löi.

Oon oikeesti hermoraunio. Vietin eilen illan yksin. Itkin. Itkin väsymystä. Itkin pelkoa. Itkin kiukkua. Välillä meinas napsahtaa päässä ja halusin vain riehua. Heittää tavaroita seinään, lyyhistyä lattialle, itkee, rauhottua ja sit lähtee keskustaa juomaan pää täyteen. Mut pidin itteni sohvalla kattomas telkkaria. Pidin itteni suht rauhallisena.

Tunnen itseni koko ajan niin lapselliseksi. Ei nää tekstit oo normaalia käyttäytymistä. Mun on pakko saada purkaa ajatuksia pois päästäni, mutta kun kirjoitan ne niistä tulee totta ja ne alkaa vaikuttaa lapselliselta huomion haulta.

Eivät ne ole sitä. En minä huomiota hae. Jos hakisin, mä keuhkoisin näitä samoja asioita ääneen tai viiltäisin tai kiukuttelisin ihmisille. Mut mä en tee nii. Mä vältän niitä loppuun asti. Muilla on omiakin huolia. Ja mulla on kaikki hyvin, mulla on terveen paperit.

Ja kuitenkin pieni osa mussa toivoo et joku kysyis mite mulla menee. Joku nii läheinen jonka edes vois itkee ja jolle ei tarvis käyttää sanoja selittääkseen et kaikki ei oo hyvin mut joka kuitenkin ymmärtäis.

//enkä mä enää tie mite suhtautua L:n. joka kerta ku L on sopivas kännis se tunnustaa mulle toivovansa edellee et asiat ois menny toisin. et me oltais muutaki ku kavereita. ja joka saatanan kerta se saa mut ihan sekasin. mä rakastan J:tä. oikeesti. en kykene elää ilman sitä. mutten mä kykene elää ilman L:kään. mä vaan en tie mite suhtautua ihmiseen jolla vissiin on viel monen vuoden jälkeen sellasia tunteita mua kohtaa joihin en oo oikei ikinä kunnolla vastannu. mua pelottaa et meen taas sotkee kaiken hermoillessani ja satutan kaikkia ympärilläni. mua pelottaa et satutan L:ää jolla ei oikein oo muita ku minä.

// 2kk katteltu toisiamme. aika menee nopeeta.

Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Ei hätää kuha on mies

Aattelin taas pitkästä aikaa päivittää tilannetta.

Mies ei oo enää perseestä. Päinvastoin, pääasiassa koko ajan kun oon hänen seurassaan, oon onneni kukkuloilla. Siis pääasiassa koko ajan. Välillä, nykyään yhä useammin, tulee itkukohtauksia myös J:n seurassa. Ja kun en osaa vastata kysymykseen "Mikä tuli? Teinks mä jotain?" itku vain pahenee.

Ja kun oon yksin, en juuri muuta teekkään kuin itke.

Tiedän syytkin. Voisin tehdäkin niille jotain mutta kun en saa aikaiseksi mikä osaltaan stressaa mua vielä lisää ja aiheuttaa lisää itkukohtauksia.

Koulu menee päin helvettiä. En oo nyt 2 viikkoon käynyt koulussa kuin kerran tekemässä kemian kokeen. Sinällään muilla ei ole mitään väliä mutta mekaniikan tunneilla on läsnäolovelvoite eli sinne pitäisi raahautua ainakin kerran viikossa. Matikassa ja kemiassa läsnäolopakkoa ei ole mutta elämäni olisi helpompaa kun raahautuisin tunneille. Laiska paska.

Talous on päin helvettiä. Totuus löi päin näköä, opiskelijalla ei tosiaan oo varaa elää leveesti. Saan loppuvuoden äideltä lainata 150€/kk ja iskältä 50€/kk. Äideltä lainattu menee vuokraan ja iskältä lainattu ruokaan.

Onneks mulla on J, joka ainakin vielä on kiltisti antanut mun pummia muutaman tupakan kouluun kun oon sinne raahautunut ja jättänyt jämät kun oon pyytänyt. Ja onhan se muutenkin ihana. Teki mulle tänään ruokaakin oma-alotteisesti. Enkä mä enää osaa nukkuukaan yksin, oon tottunut nukkuu J:n kainalos. Ne muutamat kerrat ku nukun yksin, joudun pitää valon päällä, kuunteleen musiikkia ja heräilen vähän väliä.