Virheitä

En jaksa edes kirjoittaa.
Olisi niin paljon, mitä haluaisin purkaa, mutta en jaksa.
En jaksa nyt.
Haluan vain luovuttaa taas.
Herpaantua ja antaa tämän paskan olon tehdä mitä se on koko päivän palanut halusta tehdä.
Vuotaa verta.
Viiltää kerta toisensa jälkeen, kunnes kädet puutuvat.
Raadella joka ikinen verisuoni riekaleille. Satuttaa ja saada lupa itkeä.

Minun on oltava vahva.
Minun on pidettävä muut pinnalla.
Minun on edes yritettävä pitää heidät pinnalla.
Heidän on selvittävä.

"Mitä mä luin sun blogista ni sulla menee nyt vähä huonommin?"
"Entä ootko sä kunnossa?"
"Selviätkö?"

Aina sama vastaus.
"Joo kyl tää tästä vähitellen. Ei mul oo mitää hätää, kyl mä selviin"
Haluaisin puhua totta.
Haluaisin, että voisin pitää sanani kaikille.
Mutta pelkään, etten pysty siihen.
Pelkään, että vajoan taas enkä voi sille mitään.

Miten mä oon taas tässä tilanteessa? 

Vihaan itseäni.
Oikeutetusti.
Olen syyllinen.
Anteeksi.
Olen niin pahoillani.
Mokasin niin pahasti.
Ymmärrän kyllä josset siedä minua enää.
En itsekään siedä itseäni.
Olen niin pahoillani.
Kaikesta.

Anteeksi.

anteeksi

Musiikkia.

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Toivelista

Haluan kuolla.

Olisi niin helppoa vain kuolla.

Ottaa terä ja viiltää valtimo auki.

Vuotaa kuiviin.

Unohtua.

En sekottaisi enää kenenkään elämää.
En aiheuttaisi ongelmia enää.
En haaskaisi yhteiskunnan varoja.
En enää olisi täällä muiden taakkana.

En jaksa. En jaksa tätä vitun paskaa enää.

Kävin tunti sitten suihkussa enkä ole vieläkään saanut puettua vaatteita päälleni. En jaksa. En vain vittu jaksa.

Raivostuttaa ajatellakin, että huomenna koulu alkaa 8.05. Joudun nousemaan aikaisin, istumaan 1.5h kemian tunnilla ja esittämään, että kaikki on hyvin.

Ei kaikki ole hyvin. En ole kunnossa. En todellakaan ole kunnossa. Tarvitsen apua, mutta en halua kertoa kenellekään. En halua olla heikko, haluan pysyä L:n tukena.

Haluan kuolla. Olen jo henkisesti kuollut. En jaksa enää kauaa roikkua täällä, en edes L:n vuoksi ja se sattuu minuun enemmän kuin mikään muu.

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Miksen saa olla iloinen?

Minä. Paha olla. Sekoitin kaiken. Pilasin kaiken. Hävettää. Kaduttaa. Haluan viiltää. Haluan nukkua, kunnes tämäkin painajainen on ohi. Haluan nukkua ikuisesti. Olen taas niin vihainen. Itselleni ja muille. Itselleni olen niin vihainen, että haluan vain satuttaa itseäni.

Polttaa sytkällä tai tupakalla itseeni palovammoja. Kuristaa itseäni, kunnes en enää saa henkeä ollenkaan. Viiltää, kunnes osun valtimoon, kunnes veri suihkuaa haavasta. Purra itseäni, kunnes hampaat osuvat toisiinsa. Hakata seinää, kunnes käden luut murtuvat, kunnes käsi turpoaa, kunnes en enää tunne kädessä muuta kuin kipua.

A täyttää lauantaina 18 ja hän pitää syntymäpäiväjuhlat luonani. A:lla ei ole E:n numeroa, eikä hän aikaisemmin ole tajunnut kutsua E:tä. K:n hän oli kuitenkin kutsunut jo aikaisemmin. Tänään illalla puhuimme A:n kanssa, että E pitää kutsua myös juhliin ja lupasin hänelle kutsuvani E:n illalla, kun pääsen kotiin ja saan kännykkäni lataukseen.

Asiassa on vain muutama mutta. K oli mennyt sanomaan E:lle menevänsä A:n juhliin, jonne E:tä ei vielä oltu kutsuttu. E ymmärrettävästi otti siitä vähän itseensä. Minä onnistuin kutsumaan E:tä juhliin juuri oikeaan aikaan. "Onks tää joku lepyttely?" Aivan kuin minä olisin jotain väärää tehnyt. No minä sitten lepyttelin E:tä ja selittelin miten asia oli.

Toinen mutta on L. Tai oikeastaan L ja E samassa kämpässä kännissä. He eivät pidä toisistaan, kaikki tietävät sen, ja minä olen taas kerran kahden kaverini välissä, jotka eivät toisistaan pidä. L uhkasi olla väkivaltainen E:tä kohtaan, joten vähän arvelutti kutsua E juhliin.

Ehkä olisi parasta, että E ei tulisi, L on kuitenkin A:lle läheisempi ystävä kuin E ja A:n juhlat ne ovat. En halua, että juhlat kääntyvät turpajuhliksi ja sellaiset niistä tulee, jos E ja L ovat samassa paikassa juoneina. Kännissä ei todellakaan ajattele mitä sanoo tai tekee.

Tästä päästäänkin kolmanteen ongelmaan: Jos E tulee juhliin, K:n ei tarvitse olla yksin, mutta minä jään yksin, jos T ei tule ja E:n ja L:n välille tulee tappelu. Jos minä tai joku muu kieltää E:tä tulemasta, hän loukkaantuu. Jos E ei tule, K:kaan ei välttämättä tule (E:lle on vaikeaa sanoa "ei"). Jos K ei tule, joudun olemaan yksin bileissä, jos T ei tule. Jos T tulee ja K tulee, mutta E ei tule, K joutuu olemaan "yksin". Helvetillistä säätöä taas, mutta ehkä kaikki selviää.

Aamulla lintsasin yhteiskuntaopin tunnin ja menin L:n kanssa Hesburgeriin syömään. Söin aivan liikaa, kerros- ja normiaterian. Oksetti sen ruokamäärän vuoksi, sekä ähkyn että bulimian kannalta. Sieltä menin fysiikan tunnille E:n ja K:n seuraksi, hyvillä mielin ja hyvä mieli säilyi. Sain kaveriltani tupakkaa ja viinaa, helpotti elämääni paljon.

Koulun jälkeen menin hetkeksi L:lle ja sieltä lähdimme keskustaan. L:n terapian ajan olin I:n kanssa, jonka tapasin bussissa ohimennen. L:n terapian jälkeen I lähti kotiin ja vietin päivän L:n ja hänen kaverinsa ja muutaman muun tyypin kanssa. Ostimme muun muassa A:lle lahjan ja itselleni ostin vähän vaatteita ja meikkejä. Loppuillasta A liittyi seuraamme ja juttua riitti.

Olin niin iloinen koko päivän. Nautin olostani, nauroin oikeasti, hymyilin oikeasti. Sitten kaikki muuttui. Elämä potkaisi taas. Haluan itkeä. Tämä on toivotonta. Aiheutin taas kauhean sotkun.

Vitun vitun vittu!

Koko päivä oli aivan mahtava, kunnes sekoitin taas kaiken. Ainoan hymyn kasvoilleni on saanut muutama viesti L:ltä ja tottakai T. T saa minut aina hymyilemään.

Olin todella pirteä ja oikeasti iloinen, mutta se oli kohtalon mielestä väärin.

Minua ei ole tarkotettu onnelliseksi.

Hymyilen ja häpeän

Minun pitäisi nukkua, en vain pysty siihen. Olen niin iloinen. Jopa onnellinen.

Bileissä tosiaan tein vähän lähempää tuttavuutta erään minulle aiempaa tuntemattoman jätkän kanssa. Tutustuminen hänen kanssaan ei jäänyt vain bileisiin, olemme kuluneen viikonlopun ajan jutelleet paljon etenkin facebookissa. Luultavasti kirjoitan hänestä lähiaikoina enemmänkin, joten sanon häntä T:ksi.

Viikonlopun olen ollut yhtä hymyä. Aivan järkyttävän iloinen. Kaikki kehut ja suloisuudet, jotka T on sanonut ovat jääneet muistiini ja nostaneet itsetuntoani.
Tutustuin T:hen juuri oikealla hetkellä, vielä perjantaina 12 aikaan itkin yksin suunnitelmieni vuoksi, minä todella mietin itsemurhaa. Olin todella huonossa kunnossa, vaikka se varmaan muulta näytti ulkopuolelle.

Fiilikseni on nyt täysin päinvastainen, vaikka kello onkin puoli 3 yöllä ja minua väsyttää todella paljon. Kuitenkin aiemmin illalla tuli masennushetki, minua pelotti, hävetti, kadutti.

Fysiikka 7:n koe stressaa todella paljon enkä nyt pysty keskittymään vaikeaan kurssiin sitäkään vähää kuin aikaisempaa. Olen valmis luovuttamaan kokeen suhteen, haluaisin nyt vain nauttia olostani tuntematta stressiä kykenemättömyydestäni lukea kokeeseen. En kuitenkaan halua joutua uusintaan tästäkin kokeesta, en todellakaan onnistu tekemään 3 koetta 4 tunnissa hyvin, etenkin kun edellinen viikonloppu menee luultavasti taas kännissä. Pakko yrittää vielä huomenna panostaa niihin asioihin, jotka tuntuvat helpoimmilta, jotta pääsen kokeesta edes läpi.

Lisäksi mielialaani laski T:stä kuulemani ei-niin-mukavat asiat ja kuulin myös, että M oli "pahalla päällä", ilmeisesti hän ja T olivat riidelleet. Minusta tuntuu edelleen,  vaikka M toista väittikin, että riita liittyi jotenkin minun ja T:n sekoiluun.

Asiat, jotka kuulin T:stä, eivät todellakaan olleet mitään hyviä. Hänen sanomansa sanat menettivät hiukan merkitystä ajatuksissani, mutta kuitenkin typerä sydän ei ottanut niitä tosissaan.

Pelkään, että loukkaan itseni tässä, että minulle tapahtuu samoin kuin M:lle. Mieleni varoittaa, mutta sydän ei kuuntele. Olen aiempaakin ollut samankaltaisessa tilanteessa, kuullut jätkästä, johon olen ollut ihastunut, kaikkea törkeää, mutta en ole kuunnellut toisten varoituksia ja lopulta loukannut itseni todella pahasti, sydämeni on ollut rikki todella pahasti. Kauheaa, puhun sydämestä jo tässä vaiheessa.

Ymmärrän täysin M:n loukkaantumisen ja suuttumuksen T:lle, M oli ihastunut T:hen ja T tiesi sen, mutta kuitenkin se kaikki tapahtui minun kanssani eikä M:n. Välillä tunnen oloni siksi, että osuin vain väärään kohtaan väärällä hetkellä, että sitä ei olisi tapahtunut jos olisin ollut "myöhässä" millisekunnin ajan.

Toivottavasti M ymmärtää, etten selvinpäin olisi edes ajatellut tekevänk mitään T:n kanssa.

En halua sälyttää kaikkea vastuuta T:lle. Minä olen osasyyllinen pe-la tapahtumiin, kaikki tietävät sen ja ymmärrän jos M on loukkaantunut minulle. Tiesin M:n pitävän T:stä, mutten kuitenkaan sanonut "ei" T:lle. Minun olisi pitänyt sanoa "ei", tiedän sen, mutta en vain siinä tilanteessa pystynyt, halunnut.

Minulla on todella ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta kaduttaa kaikki mitä tein T:n kanssa, mutta toisaalta minua ei kaduta mikään. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen ja minusta tuntuu, että se on täysin T:n ansiota.

Toisaalta tunnen myötätuntoa M:n puolesta, olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se todellakaan ole mukavaa. Mutta sitten toisaalta ajattelen todella itsekkäästi, että minulla on nyt hyvä fiilis, olen onnellinen, nautin elämästäni. Iltaisin, kun menen nukkumaan, en malta nukahtaa, "jos vielä yksi viesti?", en halua menettää sitä. Odotan innolla huomista, herään aamulla iloisena.

Elämä hymyilee ja haluan nauttia siitä, mutta välitän liikaa M:n tunteista, en halua mässäillä ilolla, jos samalla aiheutan jollekin toiselle surua. Olen aivan sekaisin itseni kanssa. En tiedä mitä ajatella. Luultavasti annan typerän sydämeni päättää ja tehdä itsetuhoisen hypyn hataralle lasilattialle. Voin vain toivoa, ettei T aiheuta liikaa säröjä lattiaan. Voin vain toivoa, etten satuta itseäni.

Tavattoman mukavan ihana ilta

Tämä teksti on vain muistelua eilisistä pirskeistä, joten kirjoitan puhekielellä. Ja pieni varoituksen sana, osa tapahtumista oli kyllä lain mukaa K18 mut sanoisinko itse että K15 tekstiä tulee. Mä sit varotin.

Oli ehkä mahtavin ilta pitkään aikaan. En oo pitkää aikaan ollu näi ilonen ja onnellinen ja tyytyväinen olooni ku nyt oon. Aamul oli hetken aikaa oksettava olo mut seki meni ohi eikä oo ollu eilisest muita fyysisiä muistoja ku vaa mustelmat siellä tääl kehoo, suurin osa reisis, ja pieni haava kädes lasinsirusta.

Porukka alko siis kerääntyyn 6 aikaan kämpälle, B:n, K:n E:n ja yhden toisen tytön hain kotoo, M ja A venas meit jo kämpällä ku päästiin sinne. Viimeisenä tuli eräs tyttö, joka ei ollut aiempaa ollut varma pääseekö, onneksi pääsi koska oli aivan vitun mahtavat juomingit.

Tuli tosiaan jonki verran juotua. Aluks jäätiin syrjemmälle E:n ja K:n kanssa, ei oikei välitetty äänekkäästä porukasta, joka tuntuivat olevan jo hyvää vauhtia tulemas känniin. Juotiin sit keittiössä ja syötin sipsejä. Booli oli vahvaa, ainaki mulla nousi päähän nopeeta. Eipä sillä se siinä oliki tarkoitus.

8 aikoihin olin jo ihan kunnolla kännissä, puhuin taas aivan helvetisti kaikkea mahdollista. Juttelin sit kaveri tyttöni kans keittiössä viiltelystä, hän kyseli syitä ja tuntui todella ymmärtävän mitä sanoin. M liitty seuraan ja puhuttii tunnin ajan sisäl ja sitten myös ulkona.

Ekan kerran sain kerrottuu mummun kuolemasta ja hautajaisista, ehkä mä nyt saan kirjotettuu sen blogiinkin loppuu. En todellakaan olisi uskonu kertovani siitä ekana heille, mut oon ylpee ja ilonen et sen lopulta tein. Kyyneleet tuli kaikil, olin taas varmaa ihan pandan näköne meikkieni kanssa.

9 aikaan paikalle tuli samaisen kaverini paras kaveri. Porukka riehaantui vielä enemmän, juttua riitti, meteli koveni, bileet parani. Sen jälkeen mulla tulee hiukan hämärä jakso. Jossain vaihees epäröiny kaveri lähti kotii, pari tuntia sen jälkee B, tyttö jonka kaa puhuin viiltelystä jne ja hänen kaverinsa lähti kotii. Samaa aikaa A lähti kävellen 4km päähän keskustaa kotiinsa koska hänen piti näyttäytyä siel. Paikalle jäi siis mä M E ja K. Pian paikalle tuli M:n kaveripoika, itseasiassa häne taisi tulla juuri ennen ku A lähti.

Siit sit lähti mun bileeni kunnol käyntiin, luoja mitä sähläystä. Varoitan toisen kerran, ei oo mitää siistiä luettavaa.

Ekan tunnin aja jätkä jutteli ja vietti aikaa M:n kans ja mä E:n ja K:n kans. Sit jossai vaihees lähettii M:n ja jätkän kans tupakalle ja siel sit jäin jätkän kaa jutteleen penkille kaikkee syvällistä, mm. kysyin häneltä pitääkö hän M:stä, haluaako hän jotai vakavampaa M:n kaa jne. ja sen jälkeen siirryttii puhuu meiä ongelmist ja toisist välittämisest ja silleen.

Sillä välin K ja E olivat sisällä menos nukkuu. Ku tultii sisälle M:n ja jätkän kaa mentii si keittiöön ettei häirittäs pahemmi E:tä ja K:ta, ei kyl onnistunu mut ajatus on tärkein. Sit jossai vaihees, 1-2 aikoihin M:ää alkoi ahistaan ku A ei ollu ilmottanu itestää mitää ja M pelkäs ettei A tulis enää takas tai hänelle olis tapahtunu jotai.

Lopulta M sai A:n kii ja sit oltiinki lähös kävelee A:ta vastaan M:n ja jätkän kaa. Oltii si kävelemäs piha läpi ja siinä aloin kaivaa sytkää jätkän takin taskusta ja yhtäkkiä hän pussasi mua. Lopun alku. Käveltiin muutama minuutti noin 300m päähä isomman tien vartee mut sit alko tulee nii kylmä et ei enää siit eteen päi kävelty. Lähes koko matka aja pidettii toisiamme kädest jätkän kaa ja si ku pysähyttii ni mun sormet oli iha kylmät ni pistin kädet jätkän takin taskuun ja jätkä pisti kätensä mun housun taskuihin ja sit nuoltiin siin tien varres ja juteltii välil ja M vaa pyöri meiän ympäril koittaen saada A:ta kii.

Lopulta tuli nii kylmä et päätettii jätkän kaa et ei kävellä enää metriäkää muualle ku kämpälle päi ja lopulta ku olin luvannu M:lle et jossei A:sta oo kuulunu tunnin pääst mitää ni lähen heittää häntä A:lle, saati hänekki mukaa. Lähettii si kävelee kämpälle päi käsi kädes taas jätkän kaa ja si kämpän pihas poltettii tupakat M:n kans ja si päästin M:n sisälle ja jäin ite jätkän kaa pihaa istuu penkille ja nuoltii ja sillee. Pia M tuli pyytää et pääsis kämppään sisälle ja mentii si samal itekki sisälle.

Sisäl mentii keittiöön lattialle istuskelee ja juttelee ja rauhottelee M:ää joka oli todella ahistunu ja koko ajan jätkä hiero mun alaselkää ja pidettii toisiamme kädest ja sillee. Jossai vaihees si sammutettii valot et E ja K sai nukuttua ja si M:n piti nousta lähteäksee tupakalle j a hän si jotenki tönäs lattialla olevaa boolimaljaa joka meni tuhannen p palasille. Sitä si siivottii ja sekä M että jätkä sai lasinsirusta haavan käteensä. Mentii si pihalle tupakalle ja sit ku olin päästäny M:n rappusii ni jäin taas jätkän kaa kahestaa penkille ja arvatenki nuoltii taas ja juteltii.

"Mul yleensä on iha kauhee verikammo mut nyt ei oo mitää, sen on pakko johtuu  susta." Sulin. Oli todella sulosesti sanottu, ainaki mun mielestä.

Sit tota oltii menos sisälle mut sit just enne ku sain oven auki ni jätkä vetää mut pois siit ja työntää mut edellää oven viereen ja ju meinattii sit tehä jotain K18 2 aikaa yöllä pihalla mis oli iha vitun kylmä ja kaiken lisäks tupakkapaikalla istui samasta rapusta tullut nainen. Joo no mä sit stoppasin ja mentiin sisälle, tai ainak tarkotus oli koska jäätii viäl rappusiinki nuolee ja ei luoja!

Sisäl sit otettii eteises kengät pois ja sit piti mennä keittiöö ja joo ei si päästy heti sinne ku jätkä työnsi mut vessan oven vieressä olevaan nurkkaa ja sit kävi sillee ja tollee ja kivaa oli. Sit lopetettii ni menin käymää vessas nopeeta ja jätkä lähti keittiöön.

Sit mäki menin keittiöön, olin varmaa iha punane ku M vaa katto mua kysyvästi. Sit joo sama meiniki jatku, mun käsi jätkän reiden pääl ja siit ylöspäi, tiätte kyl, ja jätkän käsi mun housuis, tiätte kyl, ja ei vittu et hävetti ku koitettii just rauhotella M:ää koska A ei ollu vielkää tullu ja kello läheni jo 4, kai?

Sit reilu tunnin aja käytii vuorotelle tupakal ja istuttii keittiös ja sit 5 jälkee jätkä meni makaa patjalle, joka oli olkkarin lattial. Sit sain M:n hyväksyy et jos hän on A:lle menos hänen kannatti venata et kello tulee edes 7 ni siel vois olla joku hereilki päästääs M sisälle. Sit K nousi ylös ja "sälytin" M:n seurana olemisen hänelle ja menin jätkän vieree istuu.

"Mä voin kyl lähteekki ni voit jutella muide kaa ja sillee et voin kyl lähtee." Meinas tulla itku mut lopult sain jätkä jäämää "yöks" ja menin hänen viereensä makaa koska väsytti ihan vitusti.

Sit joo siinki tapahtu kaikkee mut nii pientä et en ny kerro. Sit jossai vaihees M tuli viel mun viereeni ja saatiin peitto ja alettii nukkuu. Oli kyl ihan paras paikka nukkuu ku jätkä kiersi viel kätensä mun ympärille, otti mua kädest ja aws aina välil suuteli mua niskaa kunnes molemmat nukahdettii.

Sit heräsin tunnin päästä 6.50 ku jätkän kännykkä herätti mut sammutin sen. Seuraavaks hänelle soitti joku mut hiljensin sen. 8 aikaa sain tarpeekseni kännykän tärinästä ja koitin si herättää jätkän ja ku se ei onnistunu ni uhkasin et meen pöllii sen rahat. Jätkä havahtu, otti mun kännykän ja laitto sen piiloon patjan alle. Joo no sit siit alko "tappelu" ja lopult menin si hajareisi istuu jätkän selkää et sain sen pidettyy paikallaa ja kaivoin kännykkäni itelleni.

Luovutin, menin takaisin jätkän viereen makaa kasvot häntä kohti kuunnellen tasaisin välein tärisevää kännykkää ja näi jatku 20 vaille 9 asti ku jätkäki heräs iha lopullisesti. Sillo jätkä lopulta vastas puhelimee ja sammutti herätykset.

Sit vähä aja pääst menin pesee naamani vessaa ja jätkä pisti kenkiä jalkaansa eteises lähteeksee ja si jotai si juteltii ja si jätkä halas mua ja suuteli mua iha kunnolla. Olin sulaa vahaa, viimestää sillo. Sit E ja K lähti, mä seisoin edellee vessan ovel jätkän sylis ja niien lähtö meni si vähä ohi ku heitettii just jotai läppää siin ja joo.

Sit pyysin jätkän nron ja sain sen. Istuin sängyn nurkas joka oli huoneen keskel ja jätkä si anto lapun mulle ja jäi seisoo(?) mun taakse ja jotai just halaili mua jne jne.Sit 9 jälkee jätkä lähti ja jäätii sit M:n kans juttelee kaikkee ja tekee myös lähtöö.

About 20 yli 9 aikaa huomasin jätkän unohtaneen korunsa luokseni. Laitoin siit sit viestin hänelle ja si lähettii M:n kans.  Heitin M:n kotiin ja juteltii koko matka bileistä jne. M:n luona katsoin viestit, jätkä oli vastannu ja A lähettäny viestin. Lähdin takas kämpälle, koska A oli pyytäny päästä yöksi, hänellä oli riitaa äitinsä kans.

Vähän aikaa siivoilin söin ja nukuin kämpällä. Sit raportoin tapahtumista S:lle ja sillee vietin rennon päivän, vähän juttelin jätkänki kaa fbs. 21 jälkee A tuli käymää, hän oli sopinu äitinsä kanssa eikä siis ollu tulossa yöks. Hän oli hetken aikaa, kerroin hänelle tapahtumien pääpiirteet, alko kyl vähän hävettää ku aatteli mitä oli tehny. Eipä sille enää mitää voinu ja kuitenki kaikesta nautin, kivaa oli ja mistään ei tullu sellane olo et ois menty liia pitkälle.

Aivan helvetin mahtava pe-la, tää oli yks ikimuistoisimmista bileistä joihin oon osallistunu. Mulla oli ainaki hauskaa ja hyvä fiilis koko aja eikä muillakaa näyttäny tylsää olevan. Vitun mahtavaa!!!

Musiikkia.

Mä sit varotin. Oikeesti. Sanoin et on vähintään K15 juttua, vaik kaikkiha me kehitytää omaa vauhtia. Huomioikaa sit et olin kunnolla kännis, tällasta ei todellakaa olis tapahtunu selvinpäin. Yöl tapahtu nii paljo et en kaikkea pysty ees kertoo mut täs pääpiirteet. Ihan helvetin kivaa ihanaa mahtavaa hauskaa, oon oikeesti niin iloinen et kaikki se tapahtu vaik välil nolottaaki! Lisää näitä mukavia iltoja kiitos!

Nimetön tunne

Paha olo kaivautuu esille. Haluan viiltää. Miksi minä aina haluan viiltää? Olen säälittävä. Aivan helvetin säälittävä.

Hävettää. Menetin niin paljon H:n mukana. Miksi ihmeessä haastoin riitaa? Miksen vain tyytynyt olemaan hiljaa, nielemään kaiken niin kuin ennenkin?

Viha. Olen niin vihainen H:lle! "Vietä hyvä ilta viillellen ja angsti blogia päivitellen...". Miten hän saattoi? Luulin, että hän välitti minusta, että hän oli ystäväni? Raivostuttaa! Miten olin niin tyhmä, että kuvittelin H:n olevan ystäväni?

Hän puhui paskaa muistakin minulle, miksei siis minusta muillekin. E kertoi jo viime syksynä, että H oli puhunut paskaa minusta selkäni takana. Mitä tein tiedolla? Kohautin olkiani ja unohdin kaiken, "ei se mua haittaa, kyl mä sen tien".

Kaikkein helpointa olisi vain poistaa koko ihminen elämästäni. Helpommin sanottu kuin tehty. H:n tavarat ovat edelleen luonani, tai oikeastaan ullakolla ja kellarissa. Joudun kuitenkin pitämään häneen vielä yhteyttä, jotta pääsen niistä eroon.

Sen jälkeen pyyhin koko ihmisen elämästäni, vaikka paljon hyviä muistoja meillä onkin. Vituttaa muistella niitä, ja samalla muistaa mitä kaikkea pahaa H minulle sanoi.

Tämä on vain niin turhauttavaa. Olen taas niin sekaisin ajatusteni kanssa. En tiedä mitä mieltä olisin, mitä tuntisin, miksi tuntisin. Tämä on niin väärin!

100.

Blogin 100. postaus. Enpä tiedä onko tästä ollut enemmän haittaa vai hyötyä minulle. Pääasiassa olen tänne kirjoittanut päivän tai hetken mielialastani. Olen hetken mielijohteessa haukkunut ystäväni pystyyn, mutta myös kertonut heidän olevan minulle todella tärkeitä.

Sitten tähän päivään.

Aamulla nukuin kunnolla pommiin. Heräsin kyllä herätykseen ajoissa, mutta sammutettuani sen silmäni painuivat takaisin kiinni ja nukahdin. Uudemman kerran heräsin 7.55, joten päätin sulkea silmäni ja jatkaa nukkumista, en olisi ehtinyt mitenkään tunnille 5 minuutissa. Matka aamuruuhkassa olisi kestänyt vähintään 20min ja olisin päässyt matkaan vasta noin 10min kuluttua, joten "sallittu" 30min myöhästyminen olisi ehtinyt mennä umpeen.

Uudelleen heräsin 10 aikaan. Ensimmäisenä lähetin pahoittelut E:lle etten ollut tunnilla, hän oli joutunut sinne yksin. Seuraavaksi ruokaa ja viestittelyä L:n kanssa. Ruuan jälkeen keskustelua K:n kanssa WhatsAppissa.

Koko ajan pelotti, E ei ollut vastannut mitään viesteihini, pelkäsin hänen olevan vihainen minulle. Suunnittelin pyytäväni K:ta kysymään E:ltä onko hän vihainen minulle jostain, mutta en sekoittanut häntä tähän. Koko ajan pelko kasvoi, "menetinkö taas yhden ystävistäni?". Halusin oksentaa, olin taas syönyt liikaa. Olin syönyt liikaa hyvää ruokaa. Häpesin itseäni.

"Saatanan läski ihrakasa, katso itseäsi peiliin. Haluaisisitko sinä olla tuollaisen ryhävalaan kaveri? Kehtaisitko liikkua hänen seurassaan? "

Itsensä alentaminen jatkuu edelleen. 14.00 alkaa uskonnon koe, johon en tietenkään ole lukenut yhtään. Makaan edelleen sängyssä, pakotan itseni pysymään hereillä.

Miten ihminen voi olla näin laiska? Miksen saa enää edes koulua hoidettua? Aikaisempaa menin kouluun mielelläni, vaikka aamulla väsyttikin. Nyt en pääse kouluun edes keskellä päivää. Laiska paska.

Olen vain niin väsynyt kaikkeen. Kyllästynyt tähän. Haluan muutoksen. Jotain uutta. Jotain, joka pyyhkisi uupumuksen pois.

Voimat loppuvat

Nukkuminen ei onnistunut. Kierin sängyssä hengityksen tihentyessä, välillä hain turvaa vetäytymällä sikiöasentoon. Välillä tuntui, kuin rauhottuisin. Väärin.

Puoli kymmenen aikaan en pysynyt enää paikallani. Nousin ylös tarkoituksena mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Jalat eivät kantaneet, lopulta onnistuin raahautumaan suihkuun, kauas naapureiden seinistä.

Istuin pimeässä suihkun nurkassa, niin pienessä kasassa kuin vain pystyin. Kyyneleet alkoivat vuotaa, minua pelotti tuleva. Lopulta itkusta tuli hysteeristä, hengitys tiheni, happi tuntui loppuvan.
Tuntui kuin joku taas kuristaisi minua, paniikki kasvoi, kun en saanut tunnetta pois. Sätkin paniikissa suihkun lattialla, potkin ja hakkasin seiniä. Itkusta tuli yhä hysteerisempää, jälleen avunhuutoni nousi kurkusta käheänä kuiskauksena. Ajatukseni juoksivat, minä olin aivan helvetin peloissani, pelkäsin itseäni.

22 aikaan onnistuin rauhoittumaan hiukan ja lähetin avunhuudon ryhmäkeskusteluun K:lle ja E:lle. Vastauksessa kesti 10min, vaikka he olivat molemmat olleet juuri online, eli luultavasti eivät kaukana kännyköistään olleet.

"Ihan rauhassa vaan se menee ohi" 

MISSÄ VITUN RAUHASSA?!? Yritä vittu itse olla rauhassa, kun tuntuu, että tukehdut! Helvetti, meni hermot taas heihinkin, lisää panikoimista.

Kohtaus meni ohi puolen tunnin jälkeen. Sitten alkoi vihan purkautuminen. Terä iholle,  viilto viillon jälkeen. 18 uutta viiltoa vasempaan ranteeseen, jälleen näin verisuonen selvästi ja tällä kertaa viilsin sen silkasta vihasta auki. Veri tulvi iholle, se vuoti lattialle muodostaen punaisen lammikon.

Houkutus verenvuodattamiseen oli suuri, annoin veren tippua lattialle tekemättä elettäkään vuodon tyrehdyttämiseksi. Minä nautin. Hengitykseni hidastui, nojasin itseni seinään, rentouduin. Keskityin vain veren valumiseen, kuinka se muodosti vanan kämmenelleni ja putosi lopulta lattialle.

Lopulta kuitenkin tunsin, kuinka sormet alkoivat puutumaan, pakotin itseni painamaan vuotokohtaa ja nostin käden ylös. Tällä kertaa verenvuoto tyrehtyi, painoin vuotokohtaa kylmällä pullolla ja sidoin sen tiukasti. Pesin veren kädestäni ja lattialta.

Rentouduin. Olo oli kummallisen rentoutunut, mutta kuitenkin masennus häilyi taustalla. Keskityin hetken FBn ja Instan selailuun, nopea vilkaisu 9gagis, mutta pian väsymys valtasi minut. Nukahdin 23 aikaan, aiempaa kuin muina iltoina.

Heräsin ensimmäisen kerran 7.15, käänsin kylkeä. Uudelleen 8 aikaan,  jälleen käänsin kylkeä. 9.16 vastaus K:lle, joka oli lähettänyt viestin yöllä. 10.15 heräsin kauheaan ahdistukseen, mieleeni palasi eilinen paniikki. Avunhuuto K:lle. Nukahdin 5 minuutiksi, sama uudelleen.

Vastaus K:lta 11.45. Selvästi häntä ei kiinnostanut puhua heti aamusta. Selvä, antaa olla sitten, on minulla vielä oikeassa kädessä tilaa viilloille. Selviän kyllä itsekin, en hyvin, mutta eipä tarvitse muiden elämää häiritä. 

Marttyyrinen avunhuuto heti aamusta hävetti minua jo muutenkin. Hävettää, että joudun koko ajan pyytämään apua, kun en selviä itseni kanssa. Oloani ei tosiaankaan auttanut vastaukseksi saamani viesti: "Heti aamusta jotain". Helvetti, aivan kuin pystyisin itse määrittämään milloin ahdistus ja masennus saa tulla. Jos saisin sen määrittää, ne eivät tulisi ollenkaan!

Hermot aivan helvetin kireällä, vituttaa, ketään ei tunnu taaskaan kiinnostavan! Tunnen itseni niin olemattomaksi, turhaksi. Taakaksi, kaikki, mitä ihmiset ovat minulle viime aikoina sanoneet, on saanut minut pitämään itseäni taakkana. Olen rasite yhteiskunnalle, kaikki helpottuisi jos poistuisin. Läheisieni surun kuittaisi yhteiskunnan minun hoitamisessani säästämät rahat ja aika. 

Kaduttaa, miksen antanut käden vuotaa. Miksi estin kuoleman? Se on väistämätöntä minulle, tulen kuitenkin tekemään sen lähi aikoina.

Olen taas yhtä pohjalla kuin tupareiden aikaan. Itsemurha pyörii koko ajan mielessä. Suunnittelen sitä järjestelmällisesti, vaikka ulkopuolelle näyttäisi, että kaikki olisi jälleen paremmin. Voimani ovat vain niin vähissä, jatkuva itsetunnon nujertaminen ja itseinhon kasvu tekevät lopulta tehtävänsä. Jälleen itsemurha on minulle muita parempi vaihtoehto.

Huudan apua, tarvitsen muiden tukea, mutta huutoani ei huomata, se sivuutetaan.

Kai mä hengitän?

Tämä on aivan helvettiä. Kiinnostus on hukassa. Ei kiinnostaisi elää. Pakotan itseni hengittämään, syömään, elämään, vaikken oikeasti jaksaisi.

Lintsasin jälleen fy8 aamulla. Tällä hetkellä ke5 tunti alkoi, minä olen kämpällä nukkumassa. En vain saa itseäni ylös. Minä en halua mennä tunnille, jolla en ymmärrä mitään. Mielummin olen poissa tunnilta, pakotan itseni opiskelemaan asiat itse, pakotan itseni opiskelemaan niin kauan, kunnes ymmärrän ja osaan asian ulkoa!

Minun on pakko yrittää edes nostaa itsetuntoani. Itsetuntoni on jo nyt liian matalalla, inhoan kaikkea itsessäni, vihaan itseäni, olen helvetin pettynyt itseeni.

Itsemurha kaivautui taas esille ajatuksissani, taistelen itseäni vastaan etten suunnittele sitä järjestelmällisesti. En halua pois täältä, en pysty jättämään läheisiäni jälkeeni sen tuskan kanssa jota minä nyt koen. Mielummin kärsin sen itse.
Kuitenkin mieleni haluaa itsekkäästi eroon elämästäni, pettymyksistä, vaikeuksista. Elämäni tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, se ei ole tämän taistelun arvoista.
Ja kuitenkin minä taistelen sen puolesta, en suostu luovuttamaan.

Viiltely jäi eilen. H oli jälleen yötä, enkä hänen nähden halunnut viiltää. Itkeminenkin hävetti hänen edessään, en kuitenkaan pystynyt estämään sitä enää. Lopulta kaikki vain purkautuu ilman hallintaa.

Suihkuun aattelin raahautua tänään. Sinne tulee terä mukaan, vihdoin. En pysty, jaksa taistella itseäni vastaan. Ihoni on huutanut terää iholleen tiistaista lähtien, psykiatristen käynnit ovat hillinneet minua, mutta tämän päiväisen ajan jälkeen seuraava aika on vasta parin viikon päästä. 

Viikonlopustani tulee aivan helvettiä, tiedän sen jo nyt. Maanantaina ranteeni ovat jälleen siteissä, peittelen niitä muiden katseilta. Häpeän itseäni, arpiani, vaikka mielessäni muistelen vain sitä hetken helpotusta kaihoisasti, haluan tehdä sen uudelleen ja uudelleen, kunnes kuolen.

Anger will help you survive for a while, 

But then it'll eat you alive.

Summa on todella negatiivinen

Eilen kirjoitettua:

"Lintsailuksi meni. Taas.

Fysiikan tunnilta juosten vessaan viiltelemään. Onnistuin viiltämään ranteeseen syvän, leveän viillon, näin verisuonen selvästi. Viilsin, painoin terää ihoani vasten. Lopulta jokin napsahti päässäni: "mitä sä oikein yrität, lopeta!" Terä pois.

Vessassa kiinnostus elämään laski entisestään, ei kiinnostanut lainkaan mennä tunnille, ei kiinnostanut mennä katselemaan K:n ja E:n hauskanpitoa, ei kiinnostanut mennä kuuntelemaan opettajan valituksia tekemättömistä läksyistä. Ei vain kiinnostanut.

Viestittelin koko fysiikan tunnin L:n kanssa. Samalla kun viiltelin vessassa, lähettelimme viestejä edelleen ja sovimme, että haen hänet ja menemme kämpälle tai jotain, tunnille emme ainakaan menisi.

Lintsailuksi siis meni. Toisaalta olisi pitänyt mennä, en jaksanut, halunnut. Pystynyt. En pystynyt kohtaamaan ihmisten kysyviä ilmeitä, en pystynyt kävelemään luokkaan vuotavan ranteen kanssa.
Kaksi tuntia kulutettiin ympäri kaupunkia ajellen, jossain vaiheessa käsi alkoi puutumaan, veri vuoti edelleen haavasta. No ei se minua haitannut, tunsin edes jotain.

Ruokailuun takasin, etsin kaverin käsiini, jotta sain lisää tupakkaa. Näin äikän opettajani 5min ennen tuntia, hän vannotti tulemaan ajoissa. Psh, tupakalle ainakin ennen tuntia, vaikka sitten myöhästyisinkin.
Tupakanhimo tyydytetty. Äidinkielen tunnille 15min myöhässä, eiköhän sekin kuitattu, kun vastailin kysymyksiin.

Kaikki ulkopuolin ihan kunnossa, hymyilen ja juttelen taas, tosin vain A:n kanssa. E ja K saavat minun puolestani olla aivan rauhassa.
Sisimmässä?
Viha, katkeruus, masennus. Haluan viiltää. Haluan vain viiltää. Lukittautua vessaan ja itkeä. Yksin. Tunnen itseni taas niin turhaksi, aivan kuin en olisi edes olemassa.

Itku tulee aivan kohta, pakko pitää se sisällä kunnes olen yksin.
Pakko pakottaa hymy kasvoille, puhua ja nauraa taas. Pakko.

Musiikkia." 

Päivä ei toki tuohon vielä päättynyt. Koulun jälkeen heitin kaverini Vuorekseen ja menin A:n, L:n ja erään kolmannen kaverin kanssa keskustaan tarkoituksena heittää A kotiin ja L terapiaan. Päätimme viedä ensin kolmannen kaverin kotiin ja tulla sitten uudestaan keskustaan. Vähän 3 jälkeen olimme keskustassa takaisin. 

Jäin yksin autoon. Vihdoin uskalsin katsoa vasenta rannettani. olin sitonut siihen paperin, ettei veri vuotaisi näkyvästi. Otin paperin pois, olettaen että vuoto on jo loppunut, mutta veri pursusi edelleen haavasta vähitellen. 

Menin paniikkiin. Ei tämä ollut tarkoitukseni, ei minulla nyt ollut aikomusta kuolla, halusin vain eroon vihasta. Viilto oli vuotanut jo reilun 5 tuntia, ja käsikin oli välillä alkanut puutumaan, en vain ollut välittänyt siitä ennen kuin huomasin haavan vuotavan edelleen. Nopea päätös paniikissa. Sidoin paperin tiukasti kiinni haavan päälle ja ajoin TAYSin Acutaan. 

Ahdistus. Kävelin sisälle, vastassa oli heti oikeasti, fyysisesti, sairaita ihmisiä ja muutama nyrpeän näköinen hoitaja. kävelin vastaanotolle ja häpesin jo valmiiksi itseäni. 

"Mitäs sulla oli?" "No tota, mä en tie, ei tää varmaan kauheen vakavaa ole.." sanoin samalla, kun nostin hihani ylös ja näytin veren tahriman ranteeni ja säälittävän paperitukon. "ohhoh." En voinut tehdä muuta kuin naurahtaa, paniikin laannuttua asia tuntui minusta jotenkin mitättömältä. 

Minut ohjattiin lääkärille, joka puhdisti haavan ja sitoi sen kunnolla, tikkejä ei voitu laittaa, koska verisuonet olivat liian lähellä. 

"Minun pitää jutella vielä muiden lääkäreiden kanssa ennen kun pääset lähtemään. Tilannehan on nyt se, että täysi-ikäisenä emme voi sinua pakottaa laitoshoitoon, mutta mikäli näemme sen tarpeelliseksi voimme sinulle antaa sinne lähetteen ja suositella käymään siellä. Toisin sanoen voimme siis järjestää sinulle paikan laitokseen, mikäli sinä sinne tahdot." 

Minähän en laitokseen enää mene. Piste. Lääkärit jutteli ja lopulta ehdottivat minulle laitoshoitoa. Kiitos, mutta ei kiitos! Käertin toista vaihtoehtoa, eikö mikään muu onnistuisi, en halua enää laitokseen. Itku oli taas lähellä, kyyneleet kostuttivat taas silmäni, viidennen kerran päivän aikana. 

"Toinen vaihtoehto on, että käyt tuolla psykiatrisen puolella muutaman kerran viikossa tarkistuksessa, jotta saadaan toi sun itsetuhoinen käytös aisoihin. Ja tietenkin annetaan aikoja joko tuonne psykiatriselle, että pääset puhumaan tai tänne psykologille." Jumala on olemassa. Ei laitoshoitoa. UNELMA. 

Eli lopputuloksena käyn nyt kuukauden ajan TAYSin psykologilla ja 3 kertaa viikossa psykiatrisella, jossa tarkistetaan käsivarret uusien viiltojen varalta ja puhutaan kuulumisia. 

Heti, kun kuulin, että tarkistetaan "käsivarret" päätin viillellä vain jalkoihin. Tottakai lääkärit ymmärsivät ajatella asiaa minun kannaltanikin ja lisäsivät, että jalat tarkistetaan pidemmillä ajoilla. 

Että sellaista. Koko eilinen päivä oli kyllä ihan helvettiä. Ainoan positiivisen pisteen antaa illan naurukohtaukset H:n kanssa, jotka kyllä osaksi johtuivat väsymyksestä. Ehkä tänään on parempi päivä, toivon ainakin niin. 

Illanviettoa kuplassani

Avunhuuto K:lle.

Hetki keskustelua, vihdoin itken.  Keskustelu keskeytyy.

Osa ahdistuksesta, masennuksesta hälvenee. Jäljelle jää tyhjä tila, joka lopulta täyttyy vihalla, jos sitä ei täytä ennen sitä muulla.

Istun sohvalla, laukku on vieressäni,  lompakko laukussa, terä lompakossa. Katselen arpiani, kuvittelen, miltä tuntuisi taas viiltää. Terä muistuttaa olemmassaolostaan koko ajan.

Lopulta luovutan, otan terän esille.

Taistelutahto nousee taas esiin, en suostu viiltämään, minulla ei ole syytä viiltää.

Keskustelu K:n kanssa jatkuu.

En saa sanottua vieläkään asiaa, joka on painanut mieltäni viimeisen vuoden ajan, josta en ole puhunut kenellekään. Kerään voimia, keskustelu siirtyy toiseen aiheeseen, luovutan.

Itku vähenee, kyyneleet alkavat kuivua, väsymys siirtyy masennuksen tilalle.

Terä houkuttaa minua, haluaisin viiltää, mutta minulla ei ole siihen syytä.

Lopulta luovutan. Terä käsivarrelle ja kevyt, nopea viilto. Pintahaava, iho punertuu, kunnes veri saavuttaa pinnan.

Puserran käden nyrkkiin, aukaisen. Verisuoni näkyy selvemmin ja hälvenee taas.

Laitan terän kyynärtaipeeseen ja viillän. Pintanaarmu, veri valuu muutamasta kohdasta.

Sama uudelleen, tällä kertaa viillän pitkään, vähitellen, samalla painaen terää. Veri alkaa vuotaa nopeasti, kuivaan veren paperilla etten sotke vaatteitani.

Vielä kerran käsivarteen. Pintaraapaisu. Veri kihoaa pintaan, mutta ei vuoda.

Kuivaan veren pois ja laitan terän pöydälle. Keskustelu jatkuu. 

Vastauksia: 

1.No, sitten keskustelu ilmeisesti päättyy.
2.Vihaan jo muutenkin.
3.Kukaan ei oo koskaan kysynyt mitä nää arvet mun käsissä on, vaikka on ne nähnytkin; miksi siis nytkään?
4.Se helpotti, antoi syyn itkeä lisää, sain hetkeksi kontrollin, päätin milloin ja miten minuun sattuu.
5. Tuli sotkua, verinen paperi ja uusia haavoja, mutta ketään ei kiinnosta, joten ei haittaa. 

                                        

Anteeksi.