Elokuu

Elokuu lähenee. Koulun alku lähenee.

En tosiaan päässy uuteen kouluu. Lukeminen meni perseelleen, en jaksanut/pystynyt lukemaan.

Ei kiinnostaisi yhtään mennä kouluun. Ei yhtään. Mutta on pakko.

Toinen vaihtoehto on kuolla. Ja minä todella harkitsen sitä vakavasti.
Eiköhän se jo kerro kuinka paljon haluan välttää kouluun menemisen.

Eikä syynä todellakaan ole aamulla herääminen tai opiskelu. Haluan opiskella, tarkemmin haluan opiskella itselleni ammatin ja sopeutua yhteiskuntaan.

Syynä on ala. Minua ei kiinnosta kyseine ala. Se ei todellakaan ole sitä mitä odotin kun koulutukseen hain. Bilsa ja kemia oli aineita joista pidin lukiossa. Bilsaa ei ole ollut ollenkaan, eikä opetussuunnitelman mukaan ole tulossakaan. Kemiasta on ollu samat asiat mitä opettelin jo yläasteella. Ei nappaa.

Ei todellakaan nappaa.

Mutta pakko napata jollen sit keksi jostain työpaikkaa itselleni tai tapa itseäni.

Tältäkö se tuntuu ?

Vitusti liian kauan viime kerrasta ku kirjotin.

Paljon on tapahtunu. Liikaa on tapahtunu.

Mokasin. Todella pahasti. J anto anteeks. Mä en viel. Huono omatunto. Siit on 2.5kk mut mua hävettää vielki. Tuun häpeen lopun ikääni.

Kuitenkin. Eilen tuli 5kk täytee. Tiedän. Lapsellista laskee kuukausia. En ees tie miks lasken. Ehkä lasken kuinka kauan J:llä menee tajuta että oon päästäni sekasin oleva idiootti joka ei todellakaa ansaitse sitä. Rakastan J:tä mut mun on oltava realisti koska en selvii korkeesta pudotuksesta. Kyl mä kohta ryssin tän lopullisesti.

Koulu. Ryssin senki. Olin kesällä niin onnellinen kun sain opiskelupaikan. En oo enää, ainakaan tästä paikasta. Äite oli nii ylpee musta. Ei oo enää.

Ryssin koulun ja siin sivussa raha-asiani. Hyvällä tuurilla ei tarvi kinuta äideltä lainaa ku 700€, huonolla tuurilla oon kohta takas keskellä ei mitään.

Pitää koittaa keksiä jotain.

.
.
.

Oon aika rikki. Väsyny. Tai kyllästynyt. En tie. Kaikki on hyvin. L on varmaan huomannu ettei ole. En viitti kaataa sen päälle, sil on omakki asiat suunnilleen päi vittua. J on ehkä huomannu. Toivon mukaan. Kyl sen pitäis jo tuntee mut. En osaa puhuu sille nii et se ymmärtäis.

En taida osata puhuu kellekkää. Iha suoraan sanottuna haluisin vaa välillä romahtaa kesken kaiken maahan polvilleni ja itkee ja huutaa kaiken pihalle. Mut se ei oo normaalia. Se ei oo hyväksyttyä. Väärin.

.
.
.

Kyl tää taas tästä ku saan asioita pois stressaamasta. Haku alkaa parin viikon päästä. Pitää viel miettii mikä oikeesti kiinnostaa ja minne mul on mahdollista päästä. Eiköhä seki jo auttais ku alkais koulunkäynti taas kiinnostaan.

Mä selviin kyl tästäkin.

Ehkä. 

Toivottavasti.

// mua pelottaa miten ns "läheiseksi" mä oon tullu erään ihmisen kanssa. mä luotan siihen vaikkei mun ehkä kannattais. sille on toisaalta helppo puhuu mut toisaalta sen ei kuuluis olla nii helppoo. mun pitäis puhuu L:lle eikä sille..

Jos ny vähäse

Mun pitäs vissii opiskella matikkaa iha vitu innokkaana tällä hetkellä. Piti koko viikonlopun mut fuck it. Nyt ei kiinnosta.

Keksiviikkona oli Paperikerhon saunailta = juomista. Ja mähä si join. Aloteltiin kaverin kans 0.5l viinapullon pohjilla. Laskut alko kivasti saunalla ja koitin si siideril päästä takas tunnelmaan mut vitut, masis alko ja paniikki kasvaan metelistä ja puolituntemattomista ihmisistä. Kaveri si anto rauhottavan, mut se ei ehtiny vaikuttaa ajoissa. Jossai vaihees löysin itteni vessasta verta vuotavan käden kanssa. Mikäs siin si koittaa saada verenvuoto tyrehtyy ku rauhottavaki rupes vaikuttaa eikä ollu mitää havaintoo mitä mieles oli taas liikkunu. Joo no siit selvittii, kädes 3 säälittävää viiltoo.

Ja viikonloppu. Jumalauta äite ois ylpee ku tietäs mitä kaikkee oon tehny viimesen 53 tunnin aikana. Eisaatana. Mun suunnitelmahan oli juoda L:n ja parin jätkän, joita en entuudestaan tuntenu oikeestaa ollenkaa, kanssa perjantai-iltana. Joo no lauantaina löysin itteni juomasta keskustasta. Ja sunnuntai-aamu alko tasottavilla ja siit si jatkettii pienee hiprakkaan. Ei siin mitää, iha vitu jeba viikonloppu. Taisin vähä ihastuakki. Vähä vaa. Iha jees.

Muutenki menny iha okei. Ressaan kyl vitusti koulusta. Ei kiinnostais vittuakaa opiskella yhtää mitää. Tai ei kiinnostais vittuakaa opiskella jotain alaa varten. On iha vitulliset paineet kun tietää et tästä koulusta pitäs saada paperit joilla vois tehä muutaki ku pyyhkiä perseensä. Voi vittu et ressaa. Ja toisaalta taas en jaksa enää ressata, menee niiku menee. Voisin nytki jättää noi matikan läksyt tekemättä ja mennä vittu nukkuu pääni selväks. Ei vaan vittu kiinnosta.

.
.
.

//pelkään et syksy -13 toistuu. tien ettei tää tyyppi oo mitenkää samanlaine ku T mut vittuku pelottaa. enkä tie kykenenkö pelkoni takia päästää tätä pidemmälle. vähäinen järkeni pistää hanttiin.

Pitkästä aikaa

Terve.

Pitkästä aikaa. Ajattelin ilmoittaa että olen hengissä jos joku siellä huolehtii.

Laskut jatkuu. 184 päivää. Kuulostaa siltä että olen päässyt eroon, mutta edelleen on päiviä kun haluan viiltää.

Muistan yhden päivän heinäkuussa. Olin todella väsynyt ja olimme tulossa Tampereelta H:n kanssa kun löysin terän lompakostani. En edes muistanut, että se oli siellä. Muutamaan päivään en kyennyt ajattelemaan muuta kuin terää.

Arpeni näkyvät todella hyvin edelleen enkä yritä peitellä niitä muualla kuin vanhempien tuttujen ihmisten luona. Ja nykyään kun muistan vedän hihat alas myös lasten seurassa. Kävimme H:n pikkusisarusten (7v, 10v ja 13v) elokuvissa ja syömässä.

"Mitä noi jäljet sun kädessä on?
Miten ne on tullu?"

Voiko noin nuorelle kertoa että
'joo oon itsetuhonen, teen haavoja itseeni vapaaehtoisesti että saan satutettua itseäni ja veren vuotamaan'? Mielestäni he ovat liian nuoria siihen vielä. Koulussa muistaakseni puhutaan masennuksesta vasta 9lklla, joka on aivan liian myöhään.

Mitäköhän muuta.?

Sain opiskelupaikan TAMKista. Jälleen sama; äite on onnensa kukkuloilla ja minulle on oikeastaan se ja sama. Opiskelu alkaa 3vkon päästä ja siihen mennessä pitäisi kämppä löytää.

Uusia kujeita

En sitten päässyt TAMKiin. Vielä ainakaan. Pisteet ei riittäneet edes valintakokeisiin.

Ottaa päähän. Vähän. Toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tarvitse mennää hetkeksi opiskelemmaan jotain mikä ei oikeastaan kiinnosta. Puoli vuotta lisää aikaa miettiä mitä sitä tekis elämällään vai tekeekö mitään. Keväällä uutta matoa koukkuun, josko silloin tietäisi mitä tekee.

Haha lisää aikaa lusmuilla Netflixin ja Marvelin seurassa.

Okei, totta puhuen, nyt pitäisi varmaan hakea jotain tukia tai jotain jos voin. Pitäisi ottaa niistäkin selvää. Jos en voi mitään hakea niin sit varmaan töihin. Niinkuin pelkällä lukion todistuksella saisi jotain töitä. Nyt alkaa stressaamaan. 

Kämppä pitäisi ainakin luovuttaa pois, enhän minä tee sillä mitään kun en ole Tampereellakaan. Turhaan maksaa 500€/kk muutenkin pienistä tuloista. Olen miettinyt sitäkin josko alivuokraisin sen jollekin, mutta en oikein tiedä onko se kannattavaa. Toki siinä olisi se hyvä puoli että olisi jokin mahdollisuus saada kämppä jos sille tulisi käyttöä mutta niin, en sitten tiedä. 

Pitää tutkia asioita, ennen kuin ne alkaavat stressaamaan liikaa. 

Ja ne vitun YO-juhlat. Pitääkö sellaiset pitää vai riittääkö jos käyn lukiolla hakemassa lakin ja tulen kotio? Ei yhtään kiinnostaisi etsiä minkään näköistä mekkoa yms kun näytän kuitenkin kaikissa ihan makkaralta. Enkä edes tiedä kiinnostaako ketään tulla pällistelemään minun huonoa lukiotodistusta. Etenkin kun ottaa huomioon helvetin huonon rahatilanteen = ei oikein olisi varaa minkäänlaisiin juhliin. Ja juhlapäiväkin olisi vaatimattomasti Itsenäisyyspäivän aatto. Ei vain jaksa kiinnostaa minkäänlainen juhlien järjestäminen. 

This isn't freedom, this is fear

Tämäkin vaati pakotusta. Tämä ei ole enää pakopaikka. Paikka jonne saa purkaa niitä pimeimpiä ajatuksia.  Tämäkin alkaa olla jo velvollisuus, josta silti pidän. Tämä on piilopaikka, jonne voin koota ajatukseni ja josta muut voivat ne lukea ilman, että minun tarvitsee sanoa ne ääneen ja tunnustaa ne todeksi.

Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.

Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.

Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.

Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.

Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?

En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.

Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.

//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂

Stress

Välillä tulee se tunne. On kipeänä, jokin paikka on kipeä, väsyttää, kiukuttaa. Tulee mieleen muistot siitä ajasta kun pienikin vastoinkäyminen sai viiltämään, itkemään. Miettii olisiko paha jos palaisi siihen. Sitten herää todellisuuteen, tajuaa että elämä potkii muitakin, mutta he eivät ajattele samoin. Päättää ajatella niitä pieni hyviä hetkiä. Sitä kun saa hyvää ruokaa kun on nälkäinen. Kun herää aamulla ja tajuaa nukkuneensa hyvin. Kun töistä päästyään saa istua rauhassa.

Mutta silti. Välillä vain tulee se hetki. Haluaa tappaa itsensä. Tai ainakin satuttaa itseään. Kaikki on hyvin. Tai suht hyvin, mitään erityistä ei ole tapahtunut. Jostain vain tulee se ajatus päähän. Ja yhtä nopeasti se myös häviää. Jälkeen jää vain pelko hämmennys, miksi?

Stressi kasvaa. Rahat vähissä, niin äidellä kuin iskälläkin. Ei ole enää varaa vuokrata yksiötä. H:n kanssa ollaan kaksiota etsitty mutta ei oikein löydy enää muuta kuin yli hinnoiteltuja joihin ei vain ole varaa. En tänäkään yönä saanut nukuttua kun mietin vain mistä voisin lisää rahaa hankkia, pakko löytää ykkösjakelun lisäksi jotain työtä.

Kirjoituksiin lukeminen on edelleen aloittamatta. Vittu kun ihminen voi olla laiska. Teen itselleni hallaa tällä, mutta en vain saa aloitettua. 3 viikkoa aikaa. Pakko aloittaa. Ainakin bilsa.

27.8. on koulupsykologi ja 2.9. Hallituskadun psykologi. Opollakin pitäisi käydä juttelemassa jatko-opinnoista. Vittu minä minnekään opiskelua voi jatkaa, pitää olla töissä että voi elää. Opintotuki on niin pientä etten sillä maksaisi kuin korkeintaan vuokran. Vitun vitun vittu. Saan hermoromahduksen pian kaiken takia.

Kissoista sain sentään kaksi taas eteenpäin. Kaksi muutakin oli varattu, mutta taisi taas jäädä siihen. Täytyy varmaan ensimmäisestä palkasta varata rahaa että saa leikattua edes neidit niin ei niiltä ainakaan tule lisää kissoja. Ottaa vain niin päähän ihmiset jotka varaavat, mutta eivät hae. Vittu. Niin kuin ei olisi jo muutakin mietittävää.

Huononko hyvin?

Elämässä kaikki edelleen hyvin. Huomaan, että tämä aika vaikuttaa minuun. Maalis-huhtikuun vaihde. Vuosi on kulunut ja paljon on tapahtunut. Kävin todella pohjalla, mutta nousinkin. Jossain vaiheessa piilotin kaiken surun ja nyt se nousee taas pintaan. Tiedän, oikeus surra, mutta se onko siitä minulle hyötyä on toinen asia. Onko siitä enemmän haittaa minulle jos kaivan vanhan asian esille kaikille?

Pari päivää kulunut lähes kokonaan H:n seurassaan, tälläkin hetkellä olen hänen luonaan. Eilen kävimme hänen lähikaupassaan ja olin saada sydänkohtauksen, kun myyjä näytti aivan T:ltä. Kädet tärisivät, polvet eivät kantaneet kunnolla, hengitys oli tiheää. Kaupan pihassa romahdin maahan ja olin vähällä itkeä helpotuksesta.

Kävimme katsomassa leffan ensi-illalssa, pari muuta leffaa katselimme H:n luona, telkkarisoopaa kyllästymiseen asti taas hetkeksi, kiersimme IKEAn sekä BILTEMAn ja pyörimme Koskikeskuksessa tuhlaamassa ruokaa.
Olen taas nauranut enemmän kuin viime syksynä yhteensä.

Koulu mietityttää edelleen. Olen kahden vaiheilla jätänkö fy12 kesken, koska en sinänsä siitä mitään hyödy. En jaksaisi tulla Tampereelle vain yhden ainoan kurssin vuoksi, jotta voisin sitten raahautua 75min ajaksi lukiolle. Toisaalta vaihtelu virkistää. En tiedä.

Sen tiedän, että huomenna on raahauduttava kouluun kemian tehtävien kanssa, joita en sattuneesta syystä ole ehtonyt/jaksanut tehdä, joten huomenna on aikainen herätys.

//lukiopsykologi eilen. Minulla on lupa surra, olen vahva, vaihtelu virkistää. Elokuussa uudelleen.

\\Voin hyvin, mutta silti välillä vain tekisi mieli itkeä ja hautautua peiton alle koko päiväksi.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa

Tyhjensin kännykän gallerian masennus kuvista. 

Tai poistin suurimman osan. Yritän päästä eteenpäin ja se onnistuu kun jätän vanhan taakseni enkä tee varasuunnitelmaa mitä teen jos palaan takaisin. Ahdistavaa ja stressaavaa, mutta kyllä minä selviän. 

Koulu ei kiinnosta enää ollenkaan. Haluaisin vain olla kotona ja lusmuilla, mutta niin ei kuulemma voi tehdä. Pakko repiä itseni ylös aamuisin tai makaan sängyssä koko päivän.

Ajatukset eivät nyt oikein liiku, mutta kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.

Uutta vanhaa

Viikko taas kulunut viime kerrasta.

Torstai ja perjantai menivät kotona nukkuen ja selaillen fysiikan kirjaa. Lauantaina juhlimme synttäreitäni vihdosta viimein. Tosin en tiedä onko juhliminen oikea sana.

Vietimme ensin aikaa L:n kanssa kämpällä juoden ja kuunnellen musiikkia. N tuli vähän ajan päästä.
K ja E tulivat, juuri kun olimme tupakalla. Menimme takaisin sisälle juttelemaan ja puolen tunnin kuluttua he lähtivät.
Otti päähän. He olivat kyllä ilmoittaneet, että ehtivät olla vain vähän aikaa, mutta puoli tuntia..?

A tuli vähän ennen 21 jolloin lähdin heittämään L:ää laitokseen. Palattuani kämpälle joimme siellä vähän aikaa ja juttelimme abiristeilystä. 22 jälkeen lähdimme baariin minne tuli vielä yksi kaveri.

Baarissa olimme pari tuntia, kunnes järkkäri tuli heittämään minua pihalle, minkä vuoksi paniikkia alkoi kasvaa. Vähän 1 jälkeen kaveri lähti heittämään minua kämpälle.

Muistan menneeni kämpälle ja menneeni sänkyyn nukkumaan. Kuitenkin kun heräsin aamulla yksi lasipullo oli rikki, sirpaleet sängyssä ja selässäni 10cm haava, jossa oli lasinsiru. En muista rikkoneeni pulloa, mutta ilmeisesti olin saanut kohtauksen ja siinä samalla rikkonut pullon.

Sunnuntai meni itseään keräillessä ja maanantaina oli äidinkielen essee YO. Sekin olisi voinut mennä paremmin, mutta voihan sen aina uusia.

Tiistaina oli Hallituskadun psykologi. Tuntuu idioottimaiselta käydä psykologilla kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Tosin psykologi kysyi lopuksi mummusta ja itku tuli taas, joten en ole tainnut vielä kokonaan käydä sitä asiaa läpi.

Tiistaista lähtien olenkin ollut mummulla; nukkunut, lukenut fysiikkaa ja katsellut telkkaria.

.
.
.

Mieliala. Edelleen hyvä. Välillä tulee epätoivo, joko fysiikan tai L:n auttamisen vuoksi. En osaa enää auttaa häntä. En pysty siihen enää, välillä en halua edes kuulla, koska pelkään putoavani takaisin sinne mistä vaivoin kiipesin takaisin ylös. Törkeää ja itsekästä, huono omatunto kasvaa.
Kaverijutut pyörivät taas mielessäni. Mietin koko ajan mitä minun pitäisi tehdä: antaa asioiden olla tällaisina vai vähitellen laittaa välit poikki kokonaan. En jaksaisi enää roikkua, mutta aina kun ajattelen välien poikki pistämistä, mieleen tulee kaikki, ylipäätään kaikki. Ehkä pitää vain antaa välien hiipua poikki vähitellen.

Stressaa. Kaikki stressaa taas, mutta toisin kuin ennen nyt se ei saa minua itkemään, viiltämään tai panikoimaan. Tiedän, että tästäkin selvitään, jos ei hyvin niin sit huonommin.

Keskiviikkona on matikan YO ja perjantaina fysiikan, joten yritän lopun lomasta pyhittää opiskelulle.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Takaisin rutiineihin

Paha olo. Paha, paha, paha. En muista, milloin viimeksi olisi tuntunut tältä. En yksinkertaisesti kykene tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja itkemään. En edes tiedä, miksi itken. En tiedä, miten saisin sen loppumaan.

Suunnittelin harjoittelevani fysiikkaa tämän viikonlopun ajan. En pysty siihen. En pysty keskittymään, en luota osaamiseeni, en halua, ei kiinnosta. Sain tehtyä kolme kuvaaja tehtävää, ainoita tehtäviä, jotka osaisin unissanikin.
Luin toisen teorian, vuorovaikutus ja säilymislait, vaikutti ihan ymmärrettävältä. 
Luin ensimmäisen tehtävän, en tajunnut edes mitä kysyttiin.
Luin tehtävän uudestaan ja uudestaan, mutta mitään en tehtävästä ymmärtänyt. Luovutin, en jaksanut tapella itseni kanssa, kun kerta olisin vain hävinnyt. Keräsin kirjat kasaan, siirsin ne pois keittiön pöydältä ja laahustin huoneeseeni sänkyyn peiton alle vajoamaan yhä syvemmälle.

Minä niin toivoin, että tämä olisi jo loppunut. Alkuviikko meni niin hyvin. Keskiviikkona ja torstaina alkoi stressaamaan perjantain äidinkielen yokoe, mutta ajattelin, että se menee ohi, kunhan olen saanut kokeen tehtyä. Eipä mennyt. Koko eilisen päivän vitutti, kiukutti, itketti. Koe meni sinänsä ihan ok, mutta silti se olisi voinut mennä paljon paremminkin. En jaksanut mennä kämpille tekemään ruokaa, joten tulin suoraan kotiin. Olisin halunnut olla illan kaikessa rauhassa, mutta tottakai äite antoi pikkuveljelleni luvan jäädä mummulle yöksi. Kiukutti ja vitutti vielä enemmän. 20 aikaan nukkumaan, heräsin 11 aikoihin.

Vituttaa vieläkin, kiukuttaa pikkuveljen jatkuva valittaminen. Äitekin suuttu jo moneen kertaan siihen, pari kertaa äite purki kiukkuaan minuun, mitä en todellakaan olisi tarvinnut. Lopulta äite meni pihalle, jossa saa olla rauhassa pikkuveljeltäni ja pikkuveljeni katselee telkkaria niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilman pienintäkään häpeää.

Ottaa vain ihan vitusti päähän!

Yksi kymmenestä

Mieleni on todella kieroutunut.

Ajattelen asiat usein englanniksi, joskus ruotsiksi tai espanjaksi, vaikka kaikkien niiden kursseista olen päässyt juuri ja juuri läpi. En todellakaan ole hyvä kielissä, mutta silti ajattelen asiat usein muilla kielillä.

Aloin pari tuntia sitten miettimään, mitä kirjoittaisin. Mitä tästä päivästä jäi mieleen, mitä olen tänään ajatellut, mitä olen tuntenut. Yksi sana.

Pettymys. Jatkoa pettymykselle on se,  etten osaa kirjoittaa sitä kuten ajattelin eli englanniksi.

Mieleni on todella kieroutunut. Tein äsken viisi matikan tehtävää, vain koska oli olo, että osaan ja jaksan nyt. En viiltänyt, vaikka halusin, koska tiesin etten tarvitse sitä.

Eikö minun pitäisi olla ylpeä itsestäni?  Ylpeä, ei pettynyt?

Ainut asia, josta tunnen jotain, on aamun fysiikan tunti, jonne en jaksanut mennä vaan jäin sänkyyn nukkumaan. Kaiken kunniaksi en saanut enää edes nukuttua, vaan pyörin sängyssä 3 tuntia horroksessa ennen kuin nousin ylös vittuuntuneena itseeni ja unenlahjoihini.

Yksi huono asia ja olen koko päivän pettynyt itseeni.

Back in business

Elämäni näyttää taas toivottomalta. Tilanteet tuntuvat riistäytyvän käsistä. Kaikki tuntuu jotenkin olevan solmussa tai  epävakaalla pohjalla.

Huomenna on uusintakokeet, enkä ole lukenut yhtään. Äidinkielen, fysiikan ja yhteiskuntaopin kokeet. Koitan lukea huomenna. Ja rukoilen parasta.

Tämän päiväinen fysiikan tunti ja sen jälkeinen välitunti olivat jäätävät. Jos katseella voisi tappaa, minä olisin kuollut K:n toimesta. Ne pari kertaa, jolloin hän vilkaisi minuun, hänen katseensa tuntui polttavan.

H kävi tänään. Uuden kaverinsa kanssa, jonka luettelisin täysin päinvastaiseksi ihmiseksi, kuin hän on. Kaverilla oli uusi, valkoinen bemari ja LVn laukku. Urgh, suorastaan ärsyttävä ihminen. Mutta nyt se asia on poissa päiväjärjestyksessä.

Tänään oli siis normaalia paskempi päivä. Tänään on stressannut enemmän kuin muulloin.
Mutta silti tänään oli paras päivä pitkiin aikoihin.

Jaksoin aamulla meikata kunnolla ja laittaa hiukset, en vain vetänyt pipoa päähäni ja yrittänyt peittää mustia silmänalusia. Söin aamupalaa. Tarkistin,  että minulla on kaikki mukana mitä tarvitsen.

Tänään oli pitkään aikaan hyvä päivä. Hyvä päivä.

Hyvä päivä ja silti revin arvet auki.

Ressipossu

Viimeinen lomapäivä.
Viimeinen päivä toisten ihmisten seurassa 24/7.
Viimeinen päivä niin, että minulla ei ole hetkeä, jolloin voisin viiltää, koska joku on aina seurassani.

Stressaan koulua. Minulla on kolme 8 aamua, ma, ti ja pe. Stressaan jo valmiiksi, etten herää tarpeeksi aikaisin. Tai jos herään, tahtoni ei välttämättä jaksa nostaa minua ylös.

Pelkään myöhästyväni tunneilta, kuten aina. Nyt kolmesta myöhästymisestä vain tulee poissaolo, eikä minulla ole varaa lentää kursseilta.

Stressaan kavereiden näkemistä. Tai sitä, ettei niitä enää ole. En ihmettelisi ollenkaan, mikäli jäisin yksin.

Olen koko loman ajan erakoitunut. En ole tainnut loman aikana ottaa itse yhteyttä kehenkään, toisten yhteydenottoihinkin olen vastannut vaihtelevalla menestyksellä mielialan mukaan.

Olen käyttäytynyt helvetin ylimielisesti. Ajatellut, että kaverit ymmärtävät kyllä jatkuvan oikutteluni.
"Olen masentunut, minulla on oikeus olla täysi kusipää."

Eikä ole. Olen ihminen siinä missä muutkin. Oikeastaan, olen vielä alempiarvoisempi ihminen, kuin muut. Olen masentunut, minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla ylipäätään on/oli kavereita. Masennus yksinäänkin tekee minusta rasittavan. Kun siihen lisätään oikutteluni, olen todellinen kusipää.

Stressaa, väsyttää, ahdistaa, vituttaa.

Viimeinen päivä ilman viiltelyä.

*haukotus*

Raahauduin tekemään biologian kokeen. Todellakin raahauduin, heräsin 7, jotta ehdin 9:ksi lukiolle. En lukenut kokeeseen ollenkaan, viime kerran olin tunnilla pari viikkoa sitten.

Kokeen jälkeen hain pari pakettia postista, kävin kämpällä siivoamassa, ostamassa äidelle joululahjan ja viemässä L:lle lahjan.

Tammikuussa uusinnassa on taloustiedon ja fysiikan kokeet, ehkä äidinkielen koe, mikäli opettaja antaa poissaolon anteeksi. Hävettää. Minulla oli rento koeviikko.
Viime perjantaina olisi ollut taloustiedon koe, johon ei olisi tarvinnut edes lukea. Maanantain äidinkielen koe olisi sisältänyt vain yhden esseen kirjoittamisen, mutta en sinnekään itseäni raahannut. Fysiikan koe olisi ollut tiistaina, eikä sekään olisi ollut minulle mikään haaste.
Kuitenkin jätin 3/4 kokeesta uusintaan, vain koska en jaksanut mennä tekemään kokeita.

Väsyttää. Minua väsyttää aivan helvetisti. Olen viime aikoina nukkunut 24:stä aamu 9:ään. Normaalisti sen pitäisi riittää, 9 tuntia unta. Mutta ei, en pysty nousemaan sängystä ennen 11:sta, silloinkin joudun pakottamaan itseni ylös.

Huoh. En voi sanoa muuta.

DEADlineja

Kämppä on atomipommin jäljiltä.

Keskellä lattiaa on kasa vaatteita, puhtaita ja pari kertaa käytettyjä sekaisin. Sägyllä on verinen paperi ja sideharso. Sängyn vieressä lattiallla on tyhjiä kaljatölkkejä ja limsapulloja. lehtiä siellä täällä, takki pudonneena telkkarin edessä, likaisia lautasia ympäri kämppää. 

Inhottaa. Kauhea määrä sotkua. Ja pahinta tässä on se, että kämpän sotkuisuus kuvastaa todella hyvin mieltäni. Siellä on puoliksiläpi käytyjä ajatuksia, joita en ole vain pystynyt käsittelemään loppuun asti. Keskellä kaikkien nähtävillä on kasa ajatuksia, uusia ja vanhoja. Ajatuksia, joita en saa selvitettyä, vaikka jaan ne kaikkien läheisteni kanssa. 

Ahdistaa. Ahdistaa olla näin sekaisin. 

Stressaan huomista, Studia-messuja. Aamulla olisi herätys 7.00. En ole kahteen kuukauteen herännyt niin aikaisin. Huominen tulee olemaan helvetillinen päivä, mutta silti odotan sitä innolla. Ei tunteja vaan vapaata-aikaa koulun kustannuksella kavereiden kanssa. Toivottavasti en vain odota turhaan. 

Minun pitäisi taas tehdä niin paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kämpän sotkuisuus ahdistaa, mutta en vain saa siivottua vaatteita henkareihin tai pyykkikoriin, lautasia tiskialtaaseen tai tyhjiä tölkkejä ja pulloja pussiin. 

Lisäksi koulu on taas jäänyt viime päivinä. Bilsan viikkotehtävä pitäisi tehdä, äidinkielen aineistoessee kirjoittaa (minulla ei ole vieläkään kirjaa, joten en tiedä aineistoista mitään), yhteiskuntaopin kurssityön arvioinnin palautus on tässä jonain päivänä enkä ole sitäkään aloittanut. 

Kaikki on taas vaiheessa. Ahdistaa kun kaikki on vaiheessa. Tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Vituttaa olla tällainen saamaton, laiska paska, joka ei saa mitään tehtyä. Tähän psykologi sanoisi, että "olet sairastunut masennukseen, sinun pitää levätä". Meneppä sanomaan sama opettajille niin sieltä tulee 4 todistukseen ja kurssi uusintaan. Kaikki siirtyisi vain vuodella eteenpäin. 

Kaiken tämän keskellä tekee mieli viillellä. Revin taas vanhoja haavoja auki. Minulla ei ole paha olla, minua vain ahdistaa aivan helvetisti. Ahdistaa. 

Musiikkia.

Vanhan loppu on uuden alku

1.12.2013.

Lapsena tätä päivää odotti aina innolla. Sai avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Tonttu Toljanteri alkoi. "Möröt piiloon!" Enää 24 päivää jouluaattoon. Kuukauden ajan rauhallista, ei tarvinnut pelätä saavansa uusia mustelmia.

Päivä muiden joukossa. Samaa harmaata sumua, lipumista tunnista toiseen. Iskän välttelyä, aivan kuten muulloinkin, varmuuden vuoksi. 

Paitsi, että joulukalenterin saa avata, Toljanteri alkaa, saa alkaa miettimään ja ostamaan joululahjoja ja valmistautumaan jouluun.

Vuoden päästä minun pitäisi vähitellen päättää mitä alan opiskelemaan, minne haen keväällä, mikä minusta tulee isona. Vuoden päästä lukio on loppu. Vuoden päästä en näe enää kavereita lukiosta päivittäin, eikä meillä ole enää yhteisiä kursseja, joita käyttää tekosyynä keskustelun aloittamiseen.

Kuukausi jäljellä enää tätä vuotta. 

Mitä jäi mieleen vuodesta 2013?

Itsemurhayritykset, mummun kuolema, välien viileneminen kavereiden kanssa. Avun hakeminen ja sen saaminen, uudet ihmiset elämässäni.

Joulukuu on merkannut minulle loppumista. Taas vuosi on kulunut, enkä taaskaan muistanut nauttia joka päivästä. En osannut nauttia joka päivästä.

Kun jokin loppuu, toinen alkaa. Minulla on kuukausi aikaa miettiä asioita, mitä haluan muuttaa elämässäni. Kuukauden päästä voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuukauden kuluttua minulla on taas mahdollisuus tehdä elämästäni parempi. Yrittää ainakin.

Failure

Lukio pidentyi 3,5 vuoteen. Kirjoitan keväällä vain fysiikan, lyhyen matematiikan ja äidinkielen. Syksyllä kemia, englanti ja biologia.

Luuseri. En pystynyt edes kirjoittamaan keväällä. Helvetti. YO-juhlat syksyllä. Ketään ei kiinnosta kirjoitanko vai en. Jos olisin kirjoittanut keväällä, useammat olisivat kiinnostuneet. Nyt korkeintaan lähimmät sukulaiset kiinnostuvat.

Nyt ahdistaa. Luin L:n blogin parin päivän tauon jälkeen ja tuli todella paska olo. L voi huonosti ja se on suurimmaksi osaksi minun syyni. Minun syyni.

Viiltely. Pakko. Ehkä.

Suunnitelmat kusi

Suunnittelin tänään tekeväni 4 asiaa valmiiksi.

1. Raskaustesti. Sain sen vihdoin ja viimein tehtyä. Luojan kiitos negatiivinen. Tein kaksi testiä, varmuuden vuoksi, ja molemmat olivat negatiivisia. Helpotus oli todella suuri, kun testiin ilmestyi vain yksi viiva. Se tästä kaikesta olisi vielä puuttunut, että olisin raskaana ja joutuisin taas kestämään ne kaikki käynnit lääkärissä ja "kyllä vai ei kyllä"-mietinnät ja abortin ja oksentelut sen jälkeen. Luojan kiitos, nyt minun ei tarvitse sitä rumbaa kestää.

2. T:lle puhuminen. Kävin päivällä L:n kanssa T:n työpaikalla. Minunoli tarkoitus puhua hänelle kolmesta asiasta: epäilystäni olevani raskaana, mitä hän haluaa minusta ja oliko hän tosissaan perjantaina. Yhden kolmesta sain sanottua: tunnustin hänelle menkkojeni olevan viikon verran myöhässä, johon raskaus voisi olla syynä. Raskaustestit tein vasta myöhemmin, mutta en ole vielä kertonut T:lle tulosta. Kerron tuloksen hänelle huomenna, kun hän tulee käymään. Haluan nähdä hänen helpottuneen ilmeensä. Lisäksi aion nyt ottaa itseäni niskasta ja kysyä mitä hän minusta haluaa.

3. Tehdä rästissä olleet tehtävät. Koulu on tosiaan viime aikoina vähän jäänyt. Useilta tunneilta olen lintsaillut niin paljon, että lennän kohta kursseilta pihalle poissaolojen vuoksi. Kemian tunneilla en ollut viime viikolla ollenkaan, fysiikassa olin vain kerran. Muistiinpanot tunneilta on siis jäänyt kirjoittamatta. Sain fysiikan muistiinpanot tunti sitten, mutta ne taitavat jäädä huomiseksi, väsyttää aivan liikaa, että jaksaisin opiskella ledejä. Äidinkielessä on pari kirjoitelmaa tekemättä, yhteiskuntaopin kurssille pitäisi saada kurssityö alkuun. Mitään en saanut vieläkään tehtyä.

4. Käydä kaupoilla. Tänään tuli opintotuki tilille, joten minulla olisi viimein ollut varaa käydä ostamassa koulukirjat. Niiden lisäksi minun piti käydä katselemassa talvikenkiä. Ne molemmat taitavat jäädä loppuviikkoon: huomenna käyn viemässä auton äidelle ja keskiviikkoiltana vedän perseet kuunnellen Avenged Sevenfold'ia ja Five Finger Death Punch'ia kännykästä samalla itkien, kun en pääse heidän keikalleen.

Siinä olikin päivän suunnitelmani. Näiden lisäksi minun piti myös olla koulussa, mennä ajoissa nukkumaan ja käydä suihkussa. Suihku jää huomiseen, ennen 23 taidan päästä nukkumaan ja koulussa olin vain fyysisesti. Melko laimea suoritus jopa minulta, olisi luullut, että olisin edes päässyt suihkuun.

Päivän aiheeksi selkeästi nousi raskaus, muuta en tänään tehnyt kuin murehdin ja pelkäsin olevani raskaana. Mielialani muuttui heti, kun sain negatiivisen tuloksen. Yksi huoli vähemmän. Rentouduin. En enää masennellut koko aikaa, kuten viime aikoina, vaan puhuin, vitsailin ja nauroin. En edes tajunnut, että stressasin raskaudesta niin paljon. Onneksi se on nyt menneisyyttä.