Heti kun pääsin valittamasta

Ois pitäny tehä eilen tää postaus. Mun piti mut oon ollu taas laiska paska, en oo saanu mitään aikaseks.

Mut tosiaan.
Sain eilen kämpän. About 300m päästä TAMKista. Vuokrakaan ei oo kovin suuri verrattuna normi pyyntiin ton kokosista kämpistä. Ohan se tietty paljon ku ei oo rahaa oikei kellään mut ois voinu olla enemmänkin.

Mut niin. _Minä_ sain kämpän. H ei oikein innostunut. Ollaan tavallaan etitty yhessä kämppää. Mä oon ettiny halvempaa, ymmärrän jo mitä tarkoittaa olla köyhä. H on ettiny kalliimpia. Ja täs kämpäs jonka nyt sain ei oo pesukoneita. Mä selviän ilmanki mut en tie Hsta. Ei taida H tulla asuun siihe et taitaa jäädä koko kämppä mun maksettavaks. Kyl mä siit vrm jotenki selviän mut ois ollu helpompaa jonku kans.

Mut hei. Sain kämpän. Se on hyvä. Yks asia tavallaan vähemmän ressattavaa. Jotain positiivista.

.
.
.

Ja silti. Itken. En pysty lopettamaan. Peitän olon äideltä, se on huolissaan musta, tietää et mä ressaan. Sil on muitakin huolia, mä selviin kyl.

Tai en kyl selvii. En tiedä miten oon taas täs kunnossa. Tai en ees tie mis kunnos oon. Oonko missään. Kännissä haluisin olla. Unohtaa kaiken hetkeksi. Mutta kännissä olot on kaks kertaa pahempia. Enkä pystyis varmaan hillitseen itseäni.

Oon jutellu yhen brittiläisen tyypin kans netis. Se on periaatteessa ainut ihminen tällä hetkellä joka saa mut hymyileen. Aidosti hymyileen. Se on ainut ihminen johon luotan. En tiedä miks mut musta tuntuu et voin kertoo sille kaiken. Niiku seki kertoo mulle. Toisaalta ei mul oo enää muitakaan. Päästin irti, luovutin ihmiset pois luotani. En tarvinnu heitä joten en pitäny heitä enää lähellä. Elämäni suurin virhe. Ja se on paljon.

Kerroin hänelle että on paska päivä. Että haluan vain itkeä mutten voi koska en haluu et kukaa näkee.
Hän sanoi että jos voisi hän tulisi ajamaan kaikki ulos jotta voisin olla yksin ja itkeä kaikessa rauhassa ja ku oon itkeny tarpeeks hän tulis ja siivois kyyneleet pois ja kertois et kaikki tulee oleen paremmin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja ajattelemaan hetken jotain huoletonta. Se on jotain mitä mä todella tarviin.

Mut silti ku oon yksin jään tuijottaan arpiani. Viimeset on vielki punasia. Suurin osa on haaleita.
Ja jostain syvältä tulee hiljainen kaipuu siihen aikaan ku arvet oli vielä haavoja. Kun ne vuoti verta. Kun ne aiheutti kipua.

Muistan sen.
Ja kaipaan sitä.
Mutten tee sitä.

vielä

Kaikkea liikaakin

Tuli tosiaan aamulla viillettyä. Vähän. Käsiin tuli yhteensä 14 uutta viiltoa. Kuivasin haavat ja vedin siteet käsien ympärille. Kädet kuitenkin vuotivat vielä pitkän aikaa ja vasen käsi puutuikin kunnolla äidinkielen tunnilla, vaikka koitin sitä suorassa pitääkin. 

Päivä meni ihan hyvin, koko ajan oli suhteellisen hyvä tai neutraali fiilis. 18 aikaan menimme L:n kanssa käymään laitokselle. Ohjaajat, toinen heistä oli samainen persekarvanaama, joka oli kanssamme Acutassa, olivat hyvin kyrsiintyneitä siihen, että L oli lähtenyt kaupungille. Siksipä he päättivät, ettei L:llä ollut enää mitään asiaa ulos, eikä minulla ollut lupaa jäädä laitokselle L:n seuraksi. Jos tämä ei jo tarpeksi ottanut meitä, etenkin L:ää päähän, niin persekarvanaama alkoi vielä puhumaan outoon sävyyn meidän kahden suhteesta. 

"Sä L täytit vasta 16 ja hän on jo 18. Mä en tiedä mikä tää teiän suhde on, mutta ehkä sit pitää rajottaa." 

Vittu! Teki niin mieli potkaista heitä molempia munille, vittu että kyrsii. Vituttaa etenkin L:n puolesta, että hän joutui jäämään niiden perseläpien kanssa laitokselle esittämään, että kaikki on hyvin. Lähdin kuitenkin laitokselta, etten aiheuttaisi L:lle lisää ongelmia. 

Matka laitokselta kämpälle tosiaan kestää noin 10min. 3 tupakkaa paloi vitutuksen vuoksi, pari kertaa teki mieli ajaa punaisista läpi tarkoituksena jäädä auton alle. Oli vain niin vitun paska olo L:n puolesta. L:n mukana jätin laitokseen ilmeisesti myös hyvän fiilikseni. 

Kämpälle päästyä terä ilmestyi heti käteeni. Reiteen 8 viiltoa, kaksi niistä leveitä ja syviä. Toinen niistä vuoti vajaan 3h, ennen kuin sekin tyrehtyi. Ehdin jo lähettää avunhuudon K:lle, kun en saanut vuotoa loppumaan. 

Mietin itsemurhaa. Ehken juuri tällä hetkellä niin, että tekisin sen. Että haluaisin sanoa hyvästit. Että en haluaisi enää elää. 

Mietin sen hyviä ja huonoja puolia. Mietin miksi tekisin sen ja miksi en. Mietin miten tekisin sen. Missä ja milloin. Miten selittäisin sen läheisilleni. 

Usein ajaessa mietin, mitä haluaisin sanoa L:lle, A:lle, K:lle, E:lle, äidelle, jne., jos "joutuisin" liikenneonnettomuuteen ja ehtisin puhumaan heille ennen kuin kuolisin. 

Kaikille sanoisin, että he ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, ilman heitä en olisi jaksanut. Etteivät he saisi syyttää itseään kuolemastani, vaan heidän pitäisi jatkaa elämäänsä ja nauttia minunkin puolestani. Minun olisi viimein hyvä olla, heidän pitäisi olla onnellisia puolestani. Ei saisi surra liikaa. Pysykää kiinni elämässä.

Viime aikoina olen miettinyt hautajaisianikin paljon. Tuhkaus, koska ajatus ruumiista maan alla, jossa madot luikertelevat tuntuu irvokkaalta. Samalle hautausmaalle mummun kanssa. Minulle on kuulemma sinne jo hautapaikka varattukin, joten se asia on jo hoidossa. Apulannan Ilona pitäisi soittaa jossain vaiheessa sekä suojelusenkeli. Naispappi mieluiten. Punaisia ruusuja, valkoisia liljoja tai kieloja. Hah ja ruokana olisi pakko olla ainakin kalapuikkoja, parasta ruokaa mitä maa päällään kantaa. 

Tällasta. Jaksan huomiseen. Pystyn siihen. Menen nukkumaan ja unohdan tämän päivän. Huomenna kaikki on taas paremmin. Voin taas yrittää tehdä huomisesta paremman. 

Toiveunta

Olen tyhjä. En tunne mitään. En yhtään mitään. En ole iloinen, en ole surullinen. Neutraali. Ei, en ole oikeastaan sitäkään. En ole mitään.

Päässäni risteilee kolme ajatusta. L. En tiedä, mitä ajattelisin hänestä. Tai tästä. Pelkään, että pilaamme vain ystävyytemme. Tuntuu, että minun pitää esittää koko ajan, että tämä toimisi. "Ei se ole niin. Et sinä esitä. Tämä on vain uutta sinulle, joten et osaa vielä suhtautua siihen."

T. En pysty ottamaan etäisyyttä häneen. Odotan koko ajan, että hän lähettäisi viestin. "Unohda hänet. Tämä on väärin."
Kirjoittaminen ei nyt oikein onnistu. Näin taas outoa unta, enkä pysty ajattelemaan selkeästi muuta kuin sitä.

Unessa olin I:n kanssa menossa Tampereen keskustaan ostoksille. Istuimme bussissa, joka tuli rautatieasemalta kohti Keskustoria. Keskustorin laidalla oli Sokos kahdessa eri rakennuksessa. Menimme oikean puoleiseen Sokokseen, jossa oli kolme kerrosta. Alimmassa oli normaali Sokos-valikoima vaatteita sekä Hesburger. Toisessa kerroksessa oli Seppälä, kenkäkauppoja sekä Sportia. Ylimmässä kerroksessa oli jokin urheiluvaatekauppa sekä "lasten hampurilaisbaari". Hampurilaisbaarin työntekijä luuli minua ja I:tä ruokatestaajiksi. Me siis "jouduimme" kiusallisessa tunnelmassa syömään makkaraperunoita sekä lättyjä, jotka oli tehty uudella reseptillä. Lisäksi I löysi yhdestä kenkäkaupasta vaaleansiniset Uggit.

Sekopäinen uni, tiedän, mutta tietäisittepä millaisia unia olen tällä viikolla nähnyt.

Huolia helvetisti

A:lla on juomisen jälkeinen väsymys.
L:llä on krapula.
Minulla on vain paskat muistot eilisestä hysteerisestä itkusta ja viiltelystä. Kaduttaa, reisi on todella kipeä.

H ei tule tänään, onneksi. Tai en tiedä, olisin halunnut päästä hänestä eroon lopullisesti. Olisin halunnut jo poistaa hänen numeronsa kännykästäni ja unohtaa hänet kokonaan.

T aiheuttaa edelleen päänvaivaa. Pelkään edelleenkin, että olen raskaana hänelle. Tänään olisi tarkoitus hakea testi ja tehdä se. En tiedä mitä meidän välillämme on, enkä sitä halua kysyäkään häneltä viestillä. Haluan kysyä sen häneltä kasvotusten, jolloin näen hänen katseestaan ja eleistään, jos hän valehtelee. Näen hänet tänään, sen päätin itse, ja kysyn häneltä. Haluan eroon tästä löysästä hirrestä.

Olotila? Masentaa. Kaduttaa eilinen viiltely, mutta haluaisin silti tehdä sen uudelleen. Ahdistaa. Tuntuu kuin minulla ei taaskaan olisi minkäänlaista suuntaa, että leijun taas tuulen mukana sinne minne se kulloinkin minua vie. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin, mutta sitten elämä potkaisi vielä kerran, enkä enää jaksanut olla vahva.

Väsyttää. Väsyttää aivan helvetisti. Jos vain voisin menisin kotiin nukkumaan, kunnes kaikki olisi hyvin. Olen taas niin solmussa elämäni kanssa, niin moni asia muuttuu nyt elämässäni.

Menetän E:n ja K:n, oikeastaan olen menettänyt heidät jo. Emme me enää ole ystäviä, me olemme vain kavereita, joiden seurassa olemme tunneilla, joilta voimme kysyä läksyt, joiden kanssa voimme pitää hauskaa, mutta joille emme puhu ongelmistamme.
En oikeastaan ole edes pahoillani heidän menettämisestään. Heidän on parempi olla kahdestaan ja minun on parempi olla muiden kanssa. Olen pahoillani vain silloin, kun näen E:n yksin koulussa. Silloin tuntuu kuin olisin jättänyt hänet yksin. Silloin tuntuu, että jätin hänet itsekkäästi yksin, kun vaihdoin A:n ja L:n seuraan.

H:n menetin jo aikoja sitten, enkä siitä ole ollenkaan pahoillani. Päinvastoin, olen kiitollinen, että pääsin eroon hänestä.

Ja sitten on tietenkin T. Pidän kiinni hänestä, estän häntä putoamasta pois elämästäni, vaikka se ei välttämättä ole oikea vaihtoehto. Jos hänkin häviää elämästäni. Onko se jo liikaa?

Minulle jäisi enää L, jolle voisin todella puhua ja A, jonka kanssa voisin viettää aikaa. Onko kaksi läheistä ystävää jo liian vähän? Ehdin jo tottua yläasteen ja lukion aikana suureen kaveriporukkaan, joille pystyin puhumaan. Nyt, kun todella tarvitsisin jonkun, jolle puhua, heitä ei tunnu löytyvän enää mistään. En minä voi kaikkea puhua L:lle, hänelläkin on omia ongelmia, en minä voi olettaa, että hän jaksaisi kantaa minunkin ongelmani.

L puhuu taas kuolemasta. En tiedä mitä voisin sanoa hänelle. Voisin sanoa hänelle, että jaksa vielä, mutta se ei auttaisi mitään. Tiedän itse millaista helvettiä elämä voi olla, ei se riitä, että joku kehoittaa jaksamaan vielä. Ei jaksaminen riitä. Ei se riitä, että jaksaa vielä huomiseen. Jossain vaiheessa ei vain enää jaksa. Silloin tarvitsisi edes sen yhden päivän, jolloin nauttii joka sekunnista, josta voisi imeä voimaa seuraavaa paskaa päivää varten.

Toivoisin vain niin, että hän jaksaisi, että hänkin saisi jonkin syyn, jonka vuoksi jaksaa, kunnes saa sen paremman päivän. Minulle se syy on L, A ja T, en halua lopettaa elämääni, kun minulla vielä on täällä joku joka jäisi kaipaamaan minua. Minä niin toivoisin, että olisin L:lle tarpeeksi hyvä syy jaksaa hyvään päivään.

Kunpa hän jaksaisi. Kunpa voisin auttaa häntä jotenkin. Kunpa voisin ottaa osan hänen pahasta olostaan, jotta hänellä olisi helpompaa.

Kuoleman puutarha

Tänään tuli täyteen vuosi exäni kuolemasta. Olen koko päivän kierinyt sängyssä, maannut kahden peiton alla sikiöasennossaja itkenyt. Minun on niin ikävä häntä. Kuinka helvetin kauan minulla kestää päästä hänestä yli? Erostamme on jo lähes 3 vuotta ja hänen kuolemastaan on jo vuosi. Ei kai minulla ole vieläkin tunteita häntä kohtaan? Sehän olisi sairasta, suhteemme ei todellakaan toiminut loppu aikoina, vaikka kihloissa olimmekin, ja hän on kaiken lisäksi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

L uhkailee itsemurhalla. En tiedä mitä teen, jos hän todella tekee sen. Minulla ei ole täällä muita, joille voin puhua. Jäisin aivan yksin ja mikä pahinta itsemurha pyörii jo nyt mielessäni. Luultavasti ottaisin hänestä mallia ja tappaisin itseni.

Haluaisin saada T:ltä jonkinlaisen yhteydenoton. Tietää, että hän muistaa olemassaoloni. Kidutan itseäni. Pääsisin paljon helpommalla, jos vain unohtaisin hänet tai kysyisin häneltä suoraan mitä hän haluaa minusta. Pelkään kysyä, pelkään saavani sellaisen vastauksen mitä en haluaisi kuulla. Että todella olen oikeassa, kun ajattelen hänen haluavan vain vakituisen panon. Että hän ei halua kanssani mitään muuta kuin pelkkää seksiä.

"Anna mennä vaan, se sattuu kuitenkin jossain vaiheessa."

Mutta kun se sattuu vittu koko ajan! Sattuu aivan helvetisti. Haluaisin eroon tästä kivusta, haluaisin kysyä T:ltä suoraan ja saada sen vastauksen, jota en todellakaan halua kuulla, mutta joka antaisi minulle syyn unohtaa hänet. Jos vain voisin unohtaa hänet, minuun ei sattuisi enää näin paljon.

Mutta kun en oikeasti halua eroon tästä kivusta, jos se tarkoittaa, että samalla menettäisin T:n. Tarvitsen tällä hetkellä elämääni kolme asiaa: A:n, L:n ja T:n. Jos yksi niistä puuttuu, elämäni lahoaa käsiin. Ilman K:ta pystyn elämään, ilman tupakkaa pystyn elämään, ilman alkoholia pystyn elämään, ilman E:tä pystyn elämään, ilman viiltelyä pystyn elämään. Ilman A:n naurua, L:n kykyä kuunnella ja kysyä tai T:n seuraa en voisi elää. Olen riippuvainen heistä, he pitävät minut elossa.

Minä viilsin tänään. Ratkesin. 5 viiltoa reiteen. Mieleni on tehnyt koko päivän kertoa T:lle, ilmaista, että minun on todella paha olla. Olen niin pettynyt itseeni. Selvisin niin hyvin melkein 2 viikkoa, mutta sitten tuli yksi päivä, jonka jouduin viettämään kokonaan yksin ja heti terä avasi ihoni. Säälittävää. Se ei edes auttanut mitään. Siitä oli vain haittaa, reiteeni sattuu todella paljon, yksi haava tihkuu vieläkin verta 6 tunnin jälkeen.

Hävettää.

Väärä hälytys

En viiltänyt. Sen sijaan lähetin psykologilleni sähköpostilla kuulumiseni, kuten keskiviikkona lupasin. Sitten taistelin itseni nukkumaan. Otin unilääkkeen ja nukahdin 20min kuluttua.

Näin aivan outoa unta. Unessa istuin sängylläni ja viilsin ranteeseeni viillon. Veri virtasi ja nautin siitä. Yhtäkkiä seisoin T:n talon vieressä T:n vieressä ja näytin hänelle viiltoni. Hän suuttui, mutta suuttumus häpyi hänen kasvoiltaan, kun hän huomasi minun itkevän. Hän halasi minua ja lupasi olla jatkossa minun tukenani, ettei minun tarvitsisi turvautua viiltelyyn.

Minä niin toivoisin, että uni olisi ollut totta. Että T todella auttaisi minua pysymään erossa viiltelystä. En pysty siihen yksin, eilen oli todella lähellä etten kaivanut terää esille. Minä tarvitsen apua. Jos en saa viiltää, minun on saatava puhua. Minä tarvitsen jonkun, joka kuuntelee huoleni ja kertoo oman mielipiteensä näkökulmastaan.

Masentaa. Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en jaksa esittää olevani kunnossa. Haluaisin pyytää T:tä soittamaan minulle, kun ehtii, mutta pelkään, että se soitto tulee vasta huomenna. L:n kanssa en nyt osaa puhua, en halua masentaa häntä yhtään enempää.

K ja E, en voi lähettää heille viestiä. En halua näyttää heille olevani taas näin vitun pohjalla. Tämä ei ole mitenkään heidän syynsä, mutta pelkään, että he, etenkin E, ottavat jotenkin syyn niskoilleen. He olivat parhaat kaverini, joille pystyin puhumaan kaikesta, mutta nyt en enää pysty siihen. He kertovat kaiken toisilleen, en yksinkertaisesti halua kertoa asioitani enää heille. En halua olla enää se rautapallo, josta ei ole mitään muuta kuin pelkkää haittaa.

Haluan vain niin kostaa itselleni. Haluan viiltää. Edes yhden viillon. Tekee mieli syödä aivan helvetisti ja oksentaa sitten kaikki. Minun on taas niin paha olla. Haluaisin itkeä, nukahtaa ja unohtaa tämän kaiken paskan. En pysty siihen. En pysty unohtamaan tätä kaikkea.

Jätä mut rauhaan !!!

H ottaa päähän. Hän ei vieläkään jätä minua rauhaan. Hän ei vain osaa lopettaa. Vitun kusipää, jättäisi minut rauhaan eikä muistuttaisi minua koko ajan itsestään. Haluan unohtaa hänet niin hyvin kuin vain pystyn. Haluaisin vain eroon hänestä, lopullisesti.