Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

I Don't Belong Here

Joo. Mulla on kaikki hyvin. Paremmin ku hyvin. Mul on mies. Koulu. Kämppä. Rahaa.

Ja silti tuntuu välil niiku elämä vaa leviäis käsii. Tai ku oisin jossai pumpulis koko aja. Mikää ei oikei tunnu. En välitä siit mitä tapahtuu. Vittuku en osaa selittää sitä.

Tietenki mä välitän. Ja tunnen.
Okei jos koitan esimerkillä selittää.

Siis ku se säätö pari viikkoo sit sano et se oli siin ni mitää ei naksahtanu päässä. "Okei." Ja mulla siis ehti herää jo jotai odotuksia sitä kohtaan niiku varmaa osasitte rivien välistä lukee.
Nyt tilanne on iha eri suuruusluokassa, mä oon oikeesti rakastumassa tai jotain sen suuntasta. Ei oikeestaa mee hetkeekä ku en ajattelis sitä tai meitä. Mut jos tää tyyppi, vaikka J, lähtis kävelee, en tie vielkää mite reagoisin. En varmaa mitenkää.

.
.

Tuntuu naurettavalta porata tällasista asioista. Niiku sanoin, mul on kaikki paremmin ku hyvin. Kavereil ei sit ookkaa. Niillä on oikeesti syytä itkee ja lahota sänkyyn koko päiväks. Jos voisin kelaisin aikaa takaisin siihe hetkee ku kaikki oli viel hyvin. Peruisin vääryyden. Antasin oikeen käteni jos voisin tehä sen.

Mut en voi. Enkä tie mite muute voin auttaa. En tie voiko mikään auttaa. Luultavasti ei muu ku aika, jos sekää.

Musiikkia.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Heti kun pääsin valittamasta

Ois pitäny tehä eilen tää postaus. Mun piti mut oon ollu taas laiska paska, en oo saanu mitään aikaseks.

Mut tosiaan.
Sain eilen kämpän. About 300m päästä TAMKista. Vuokrakaan ei oo kovin suuri verrattuna normi pyyntiin ton kokosista kämpistä. Ohan se tietty paljon ku ei oo rahaa oikei kellään mut ois voinu olla enemmänkin.

Mut niin. _Minä_ sain kämpän. H ei oikein innostunut. Ollaan tavallaan etitty yhessä kämppää. Mä oon ettiny halvempaa, ymmärrän jo mitä tarkoittaa olla köyhä. H on ettiny kalliimpia. Ja täs kämpäs jonka nyt sain ei oo pesukoneita. Mä selviän ilmanki mut en tie Hsta. Ei taida H tulla asuun siihe et taitaa jäädä koko kämppä mun maksettavaks. Kyl mä siit vrm jotenki selviän mut ois ollu helpompaa jonku kans.

Mut hei. Sain kämpän. Se on hyvä. Yks asia tavallaan vähemmän ressattavaa. Jotain positiivista.

.
.
.

Ja silti. Itken. En pysty lopettamaan. Peitän olon äideltä, se on huolissaan musta, tietää et mä ressaan. Sil on muitakin huolia, mä selviin kyl.

Tai en kyl selvii. En tiedä miten oon taas täs kunnossa. Tai en ees tie mis kunnos oon. Oonko missään. Kännissä haluisin olla. Unohtaa kaiken hetkeksi. Mutta kännissä olot on kaks kertaa pahempia. Enkä pystyis varmaan hillitseen itseäni.

Oon jutellu yhen brittiläisen tyypin kans netis. Se on periaatteessa ainut ihminen tällä hetkellä joka saa mut hymyileen. Aidosti hymyileen. Se on ainut ihminen johon luotan. En tiedä miks mut musta tuntuu et voin kertoo sille kaiken. Niiku seki kertoo mulle. Toisaalta ei mul oo enää muitakaan. Päästin irti, luovutin ihmiset pois luotani. En tarvinnu heitä joten en pitäny heitä enää lähellä. Elämäni suurin virhe. Ja se on paljon.

Kerroin hänelle että on paska päivä. Että haluan vain itkeä mutten voi koska en haluu et kukaa näkee.
Hän sanoi että jos voisi hän tulisi ajamaan kaikki ulos jotta voisin olla yksin ja itkeä kaikessa rauhassa ja ku oon itkeny tarpeeks hän tulis ja siivois kyyneleet pois ja kertois et kaikki tulee oleen paremmin.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Hän saa minut hetkeksi unohtamaan kaiken ja ajattelemaan hetken jotain huoletonta. Se on jotain mitä mä todella tarviin.

Mut silti ku oon yksin jään tuijottaan arpiani. Viimeset on vielki punasia. Suurin osa on haaleita.
Ja jostain syvältä tulee hiljainen kaipuu siihen aikaan ku arvet oli vielä haavoja. Kun ne vuoti verta. Kun ne aiheutti kipua.

Muistan sen.
Ja kaipaan sitä.
Mutten tee sitä.

vielä

Vanhuuteen yksin

Tänään on ollu paska päivä.
Ei.
Tänään on ollut paskempi päivä kuin yleensä.

Miksi ihmisiä onnitellaan syntymäpäivinä?
"Onneksi olkoon, selvisit taaa vuoden ittes kanssa."
"Onneksi olkoon, oot taas vuoden vanhempi."

En ymmärrä syntymäpäivinä onnittelua. Tai ymmärrän sen sitten kun ihminen täyttää 70, 75, 80 jne. Tai 18. Joku sellainen ikä jolla on jotain meekitystä.

Joo tänään on syntymäpäiväni.
20v.
Toivon mukaan vähintään puolet elämästä elettynä.

En ymmärrä onnittelua mutta odotan kuitenkin saavani niitä tietyiltä ihmisiltä. Toivon ja odotan että ihmiset muistavat minut.

Ja kun eivät muista seuraa se että...

Facebook on yksi helvetti tänään.
WhatsApp on yksi helvetti tänään.
Kotona oleminen.. no joo.. se on ihan siedettävää jos kukaan ei muista/viitsi tulla käymään.

3 "IHMISET" palkeissa olevista on onnitellut.

Tänään todella huomaa kuinka paska ihminen ja etenkin kaveri on ollut kuluneen vuoden aikana.

.
.
.

Taas vaihe elämässä kun ei jaksaisi kiinnostaa. Kun haluaisi vain kadota ja unohtua lopullisesti.
Hyvässä alussa oon jo.

.
.
.

//olen potenut nyt vkon verran huonoa omatuntoa kun en pystynyt onnitella Etä hänen syntymäpäivänään. vaikka netti olikin ihan perseestä, ei se tarkoita etteikö olisi voinut lähettää viestillä onnittelua. Perjantaina sain netin takaisin, mutten ole kehdannut onnitella, sama asia kuin pyytäisi anteeksi kun on ensin lyönyt. ei sille enää mitään voi, paska kaveri. piste. \\

// kirjasin etappeja muistiin. Leffoihin liittyviä pääasiassa. yllättävää.
5.3 tulee yhet liput myyntiin ja joku Marvelin paljastus.
10.3 uus HUn biisi.
13.3 Tuhkimo joka on toiseksi rakkain Disney leffa Kaunotar ja Hirviö leffan jälkeen.
16.3 The Judge dvdlle
17.3 Haut
31.3 Day of the Dead
1.4 Fast & Furious 7
10.4 Daredevil
22.4 AGE OF ULTRON 😄 😲 😍 😱

Paljon ei mitään

Paljon on tapahtunut mutta silti ei mitään.

Olen oikeastaan iloinen että tulin kipeäksi. En olisi vielä halunnut nähdä T:tä. En tiedä haluanko ikinä.

FSOGin kävin katsomassa ja oikeastaan leffa oli ihan hyvä vaikkakin pikkuseikat jäi häiritsemään.
Lauantaina oli Disney on Ice ja sinnekin lähdin. Kaiken näköstä säätöö oli, etenkin kun kyseessä olimme minä ja H, mutta pääasiassa ihan mukava reissu.

Muina päivinä onkin ollut todella vetämätön olo. En ole jaksanut, viitsinyt, välittänyt. Nukkunut, yskinyt ja syönyt.

Tai syönyt ja syönyt, ruokahalu on taas hävinny jonnekin. Tänään sain syötyä leivän ja juotua kaksi mukia kahvia. Eilen söin perunamuusia pakottamalla sillä olin kotona iskän vahdittavana. Lauantaina taisin saada syötyä banaanin ja 6 nugettia, pakko edes yrittää näyttää muille olevansa kunnossa. Perjantaina söin... öö.. join pullollisen vettä illalla leffassa.
Ruokailu on tuossa kuosissa ja silti lihon koko ajan. Tekisi mieli oksentaa, viiltää läskit pois, pakottaa itsensä liikkeelle. Paastota kkn ajan, en minä siinä ajassa nääntymäänkään ehdi kun on vararavintoa kertynyt parin vuoden varoiksi.

BDI-kysely. 36 pistettä. Vaikea masennus.
Silmät pysyvät kosteina mutta en suostu päästämään kyyneleitä valumaan.

Minulla on kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Minulla on enemmän kuin joillakin. Minulla on isä toisin kuin H:lla. Minä saan asua kotona toisin kuin L. Minä olen päässyt kiusaamisesta toisin kuin Q. Minulla on oikeastaan kaikki ne perustarpeet joita ihminen tarvitsee elääkseen onnellisen elämän.

Miksi minä silti saan 36 pistettä BDI-kyselystä?
Tiedän, se on vain typerä kysely, se ei merkkaa mitään, vain minä tiedän miten minulla menee.
Pointti onkin etten oikeasti löydä syytä kieltää kyselyn tulosta.
Kaikki on hyvin enkä silti osaa kertoa miksei (vaikea) masennus voisi kuulua kuvaan.
Ja se pelottaa. Pelottaa myöntää itselle että typerä kysely ymmärtää minua paremmin kuin minä itse. Että typerä kysely kertoo minun olevan masentunut, vaikka yritän olla kaikkea muuta kuin sitä.

Yritän olla mutta se on välillä vain niin vaikeaa.

menneitä

olen miettinyt viime aikoina todella paljon masennustani ja miten se on vaikuttanut ihmisiin. ja miten muiden masennus on vaikuttanut minuun. 

oikeastaan minun elämäni alkoi mennä kunnolla sekaisin vasta 9lkn lopun ja lukion aikana. elämässäni oli yhtäkkiä niin paljon muutoksia. muutto, uusi koulu, uudet ihmiset.
olin jo aiemmin nähnyt masennusta ja kaikkea siihen liittyvää mutta vasta tuona aikana se alkoi tuntua minusta jotenkin minulle sopivalta. että oloni ei ollut enää "normaali" vaan olin alakuloinen yhä useammin vaikka esitin kaiken olevan hyvin. tai että itsensä satuttaminen näyttäytyi pakokeinona olooni. 

en muista oliko se 8lk vai 9lk jolloin terveystiedossa oli aiheena mielenterveys, luultavasti se oli 9lk. opettaja soitti mielellään Dingoa tunneilla ja kun käsittelimme masennusta kuuntelimme jälleen musiikkia.

~Ennen taivas oli avoinna sinullekin
Kunnes paha sormi tavoitti karkurin

Ja elämä on helppoo sillon kun on joku josta pitää kii
Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin
Ja elämä on päivästä päivään vieraiden pilkkaa sinullekin
Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin ~ 

tapoihini kuului tekstata tunnilla, etenkin kun sain paikan takaa. tuolla tunnilla jokin kuitenkin kiinnitti huomioni. tuntui kuin ihmiset olisivat puhuneet minusta. en silti sisäistänyt että minulla olisi ollut masennus. 

ei minulla loppujen lopuksi niin huonosti vielä mennyt vaikka itsensä satuttamista olin testannut. tupakointi oli minusta "normaalia", jotkut vain aloittavat. eräällä tavalla tupakointi vähensi pelkoa mikä minulla oli jo silloin sosiaalisista tilanteista, antoi syyn lähteä ulos jos ahdistus kasvoi.

sitten tuli lukio ja stressi opiskelusta. kaikkea oli enemmän, kaikki oli vaikeampaa, en enää selvinnyt pelkällä kokeisiin lukemisella.
kavereita riitti ja opin sulkemaan korvani kiusaajilta. lopulta kiusaaminen loppui, mutta monta vuotta kestänyt itsetunnon alentaminen näkyy yhä. minun oli pakko olla hyvä koulussa, ei minulla ollut muuta, ja kun lukiossa numerot laskivat tasaisesti, kaikki tuntui kaatuvan päälle. olin epäonnistunut. 

kesällä -12 muutto omaan kämppään. kaikki säätö R:n kanssa, koulu, K ja E. en osannut käsitellä stressiä, vaadin itseltäni liikoja, en osannut ottaa aikaa itselleni. viiltely alkoi. lähes päivittäin, aina kun H ei jäänyt yöksi.
muistan kuvistunnin jolloin näytin säälittävät naarmuni K:lle. en itseasiassa tiedä, miksi näytin ne. en muista mitä puhuimme ennen sitä enkä mitä sen jälkeen. muistan vain kun vedin hihani ylös ja miten sillä samalla hetkellä häpesin itseäni.
sen jälkeen minusta tuli taakka kaikille. sen jälkeen en enää piilottanut tunteitani enää niin tarkasti lähimmiltä ystäviltäni. jos minulla oli huono päivä he huomasivat sen kyllä. 

pääasiassa taisin vetää heitä alaspäin. aiheutin huolta ja riitoja ja pahaa mieltä ihmisille ympärilläni. jossain vaiheessa taisin alkaa aiheuttaa riitoja tarkoituksella että he olisivat saaneet tarpeekseen minusta ja jättäneet minut oman onneni nojaan. sitten se taisi onnistua. onnistuin saamaan välit huonoiksi kaikkien kanssa, en enää voinut kaataa ajatuksiani ja olojani heidän päälleen. 

ja siinä tilanteessa ollaan yhä.

Hermot menee ja suonet katkee, normi päivä mun elämässä

Joo. Kaksi viiltoa vasemmassa käsivarressa.

Meni hermot kaikkeen. Ihan kaikkeen. Teki mieli heittää tavaroita seinille.

Kaikki oli hyvin. Tai hyvin ja hyvin. Olin tunnoton. Ei mitään oloa. Olin vain.
Yksi lause äideltä. Yksi viesti kaverilta. Kaikki räjähti mielessäni.
Aivan kuin jokin kaapin ovi olisi aukaistu ja kaikki mitä olin tunkenut viimeisen viikon aikana sinne piiloon levisi nyt ja täytti kaiken vapaan tilan.

Aluksi se oli vain ajatus. En uskonut tekeväni sitä tänäänkään. En tehnyt sitä eilen, en tehnyt sitä toissa päivänä, en tehnyt sitä yöllä.

Kuvittelin sen vain. Kuin sarjakuva. Kuva kuvalta näin kuinka kävelisin laukkuni viereen, kaivaisin terän lompakosta, kävelisin keittiöön, viiltäisin, antaisin veren vuotaa hetken aikaa lavuaariin ja sitten painaisin paperin viiltojen päälle ja kaikki olisi kuin hetki sitten.

Ja sitten huomasin tekeväni sen. Huomasin kaivavani terää esille.
Kissa heräsi sängyllä ja tuijotti minua. Hetken aikaa tunsin syyllisyyttä, häpesin itseäni vain koska kissa tuijotti minua. Silitin sitä ja se nukahti uudelleen.
Seuraavaksi kävelin keittiöön ja niin edelleen.

En pystynyt lopettamaan yhden jälkeen. Oli pakko tehdä toinenkin. Oli pakko tehdä toinen koska ensimmäinen ei sattunut tarpeeksi. Koska kipu meni ohi. Koska nautinto hävisi ennen kuin huomasin sen edes ilmestyneen.

En sitäkään enää osaa. Viiltää. Viillot olivat suoraan sanottuna säälittäviä naarmuja. Jos haluan satuttaa itseäni niin minun pitää tehdä se kunnolla. Kaikki tai ei mitään. Jos aloitan niin teen sen loppuun asti kunnolla. Jos jätän jäljen niin sen pitää tuntuakin. Ymmärrättekö?

Olen aivan saatanan sekaisin eikä minulla ole ketään johon turvautua. Ja minua pelottaa olla yksin. Minua pelottaa koska en osaa puhua asioistani ilman että joku johon luotan ja jolle voin puhua kysyy niistä. Minua pelottaa koska en osaa tai jaksa hakea apua. Ja minua pelottaa koska haluan apua. En halua luovuttaa mutta välillä se tuntuisi vain niin paljon helpommalta. Välillä vain tuntuu ettei tulevaisuudella ole minulle mitään. Ettei minun täällä olemiselle ole mitään tarkoitusta.

Jos ollaan oikeasti rehellisiä.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan minua äiden lisäksi.
Kaikki sanovat kaipaavansa mutta silloin kun tarvitsisi niin ketään ei tunnu kiinnostavan. Kukaan ei tunnu muistavan sinun olemassaoloasi.

Minun on pakko lopettaa ennen kuin menee taas hermot kaikkeen, koska en osaa purkaa sitä enää muuhun kuin itseeni.

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Rajattu

En enää erota rajaa. Missä minä lopun ja masennus alkaa. Mitkä ajatukset ovat minun ja mitkä masennuksen. Ajattelinko itse että olisin voinut tehdä tuon paremmin, vai oliko se masennus joka kertoi taas virheeni. Olemme sulautuneet yhteen. Ei ole minua ilman masennusta. Ei masennusta saa minusta pois.

Musiikkia.

"I don't wanna breathe, I don't wanna die
I can't feel, I'm paralyzed
I'm not taking this tonight
Give me back my life!"

Enkä vieläkään tiedä haluankokaan masennuksesta eroon.
Se on antanut minulle paljon. Ilman masennusta minulla ei olisi (ollut) K:ta, L:ää, Q:ta, T:tä, R:ää. Olisin vaatinut itseltäni enemmän enkä olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi kun epäonnistuin. Nyt pystyin edes osan syystä vierittämään masennuksen piikkiin.

Olen oppinut näkemään elämän toiselta kannalta. Olen nähnyt sen helvetin olen kokenut sen helvetin johon ihminen joutuu mielen sairastuessa. Olen huomannut miten helposti täältä oikeastaan pääsee pois. Olen kokenut sen surun kun toinen on lähtenyt omasta tahdostaan ja olen kokenut sen epätoivon kun on itse halunnut lähteä. 

Välillä osaan iloita pienistä asioista, kuten uuden hyvän biisin löytämisestä, kun saan työt tehtyä ja pääsen nukkumaan, kun kaveri laittaa viestiä. Olen oppinut arvostamaan jokaista pientä hyvää hetkeä, sillä kuka tietää milloin seuraava tulee.

Koko tekstiltä häviää pointti. Pointti on se, että olisin nyt todella erilainen ihminen, jos minulla ei olisi masennusta.
Enkä luultavasti pitäisi siitä ihmisestä.
Hän olisi pumpulissa kasvanut nuori nainen, joka ei loppujen lopuksi tietäisi elämästä mitään. Hän ei osaisi arvostaa elämää. Hän hukkaisi elämänsä ilman että ehtisi nauttia sillä hän odottaisi aina jotain erityistä asiaa josta iloita.
Olisin yhä sama ihminen kuin 7lkn keväällä jolloin kaikki oli suht hyvin.

"Jokainen hetki on korvaamaton,
älä tuhlaa aikaas vaan käytä se"

Musiikkia.

"Ja arkkuni kanteen vedän viimesen kompin "

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Uutta vanhaa

Viikko taas kulunut viime kerrasta.

Torstai ja perjantai menivät kotona nukkuen ja selaillen fysiikan kirjaa. Lauantaina juhlimme synttäreitäni vihdosta viimein. Tosin en tiedä onko juhliminen oikea sana.

Vietimme ensin aikaa L:n kanssa kämpällä juoden ja kuunnellen musiikkia. N tuli vähän ajan päästä.
K ja E tulivat, juuri kun olimme tupakalla. Menimme takaisin sisälle juttelemaan ja puolen tunnin kuluttua he lähtivät.
Otti päähän. He olivat kyllä ilmoittaneet, että ehtivät olla vain vähän aikaa, mutta puoli tuntia..?

A tuli vähän ennen 21 jolloin lähdin heittämään L:ää laitokseen. Palattuani kämpälle joimme siellä vähän aikaa ja juttelimme abiristeilystä. 22 jälkeen lähdimme baariin minne tuli vielä yksi kaveri.

Baarissa olimme pari tuntia, kunnes järkkäri tuli heittämään minua pihalle, minkä vuoksi paniikkia alkoi kasvaa. Vähän 1 jälkeen kaveri lähti heittämään minua kämpälle.

Muistan menneeni kämpälle ja menneeni sänkyyn nukkumaan. Kuitenkin kun heräsin aamulla yksi lasipullo oli rikki, sirpaleet sängyssä ja selässäni 10cm haava, jossa oli lasinsiru. En muista rikkoneeni pulloa, mutta ilmeisesti olin saanut kohtauksen ja siinä samalla rikkonut pullon.

Sunnuntai meni itseään keräillessä ja maanantaina oli äidinkielen essee YO. Sekin olisi voinut mennä paremmin, mutta voihan sen aina uusia.

Tiistaina oli Hallituskadun psykologi. Tuntuu idioottimaiselta käydä psykologilla kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Tosin psykologi kysyi lopuksi mummusta ja itku tuli taas, joten en ole tainnut vielä kokonaan käydä sitä asiaa läpi.

Tiistaista lähtien olenkin ollut mummulla; nukkunut, lukenut fysiikkaa ja katsellut telkkaria.

.
.
.

Mieliala. Edelleen hyvä. Välillä tulee epätoivo, joko fysiikan tai L:n auttamisen vuoksi. En osaa enää auttaa häntä. En pysty siihen enää, välillä en halua edes kuulla, koska pelkään putoavani takaisin sinne mistä vaivoin kiipesin takaisin ylös. Törkeää ja itsekästä, huono omatunto kasvaa.
Kaverijutut pyörivät taas mielessäni. Mietin koko ajan mitä minun pitäisi tehdä: antaa asioiden olla tällaisina vai vähitellen laittaa välit poikki kokonaan. En jaksaisi enää roikkua, mutta aina kun ajattelen välien poikki pistämistä, mieleen tulee kaikki, ylipäätään kaikki. Ehkä pitää vain antaa välien hiipua poikki vähitellen.

Stressaa. Kaikki stressaa taas, mutta toisin kuin ennen nyt se ei saa minua itkemään, viiltämään tai panikoimaan. Tiedän, että tästäkin selvitään, jos ei hyvin niin sit huonommin.

Keskiviikkona on matikan YO ja perjantaina fysiikan, joten yritän lopun lomasta pyhittää opiskelulle.

Mieli muuttuu, niin minäkin

Jep jep.. muutoksia ilmassa.

Tänään oli aamulla Hallituskadun psykiatrisella psykiatrille aika. Psykiatri oli puoliksi venäläinen, huonosti suomea puhuva nainen, joka oli jopa minua lyhyempi. Tunsin itseni jättiläiseksi seisoessani hänen vieressänsä.

Käynti nyt oli mielestäni täysin turha. Hän vain kyseli perustietoja lapsuudestani, "masennukseni alkuajoista", syistä ynnä muusta, minkä olen jokaiselle minua hoitaneelle henkilölle kertonut. Ainut asia, jonka kerroin hänelle, mutta en muille, oli koulukiusaaminen. Tosin en tiedä onko sillä nykyiseen tilaani mitään vaikutusta. Ehkä on, ehkä ei.

Psykiatrin jälkeen menin kaupan kautta kotiin. 14 jälkeen lähdin I:n koululle hakemaan hänet koulusta, kuten olimme sopineet. Kiertelimme pari tuntia kirpputoreja ja 4
muutama löytökin tarttui mukaan. Vähän vaille 18 heitin I:n kotiin ja lähdin Koskikeskukseen.

Koskikeskuksessa tapasin H:n. Kyllä, tapasin samaisen henkilön, jonka kanssa minulla oli riitaa viimeisen 5 kuukauden ajan. Ja kyllä, oli riitaa.

Saimme riidan sovittua, kumpikin pyysi anteeksi jyrkimpiä syytöksiä. Pari tuntia vietimme aikaa Koskikeskuksessa; juttelimme kaikesta mahdollisesta, kuten ennenkin, ja nauroimme vanhoille inside-läpille. Minulla oli oikeasti hauskaa ja oli mukava jutella taas kaikesta mahdollisesta H:n kanssa. Samalta paikkakunnalta olevana hän tietää kaikki peruskoulun ynnä muiden paikkojen tutut, paikkakuntaan liittyvät vitsit ja tuntee perheeni ynnä muut asiat hyvin, ja hänellä on pelottavan samanlainen ajattelutapa ja huumorintaju kuin minulla.



Vaikuttaa nyt siltä, että väheksyisin jotenkin muita kavereitani. Minulla ei ole mitään muita kavereitani vastaan. Yksi kaveri ei vain "kata" montaa ominaisuutta kanssani. Tai siis. L tietää mitä tarkoitan, kun puhun masennuksesta, E:n kanssa jaan ainakin osan fanituksen kohteista, K:n kanssa, ainakin joskus, jaan musiikkimaun, I:n kanssa samat muistot yläasteelta, A:n kanssa nyt vain on hauskaa. Kaikki kaverini ovat minulle tärkeitä. Heillä vain on kaikilla tietty alue elämässäni, mistä he eivät yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi, tai juuri mitään, jotta voisin jakaa ajatukseni heidän kanssaan kaikesta.

Mutta mieliala. Mieliala on hyvä. Se on ollut pääasiassa hyvä tammikuusta lähtien. Välillä on tietenkin tullut vähän laskuakin, mutta se kuuluu asiaan. Itseasiassa tänään aamulla mietinkin, että voisin lääkityksen lopettaa, mutta psykiatri suositteli, että jatkan samaa lääkitystä vielä ainakin terapian alun ajan.

Mutta. Rauha maassa ja ihmisen sielussa. Elämä alkaa taas hymyilyttämään, välillä jopa naurattamaan.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Väsynyt

Oli suunnitelmissa juoda viime viikonloppuna. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet varmoja pääsevätkö ja lopulta minä en enää jaksanut yrittää järjestää mitään, kun minulla ei edes ollut mitään halua juoda.

Mietin maanantaina, että voisin tänä viikonloppuna juoda. Muilta ei kauheasti tullut kannatusta, joten taas vähitellen luovuin ajatuksesta. En vain jaksa järjestää ja juoda ja plääh.

Minua pelottaa, etten jaksa enää koskaan mitään. Että teen vain sen mikä on pakollista ja loppuajan homehdun kotona peiton alla.
Pelottaa, että elän vanhaksi ja kadun, kun en nuorena tehnyt mitään mitä ikäisiseni oletetaan tekevän. En käynyt baarissa, en viettänyt kaikkea vapaa-aikaa kavereiden kanssa, en valvonut koko yötä ja mennyt seuraavana päivänä kouluun koomassa.
Minua pelottaa, että kadun kun en nauttinut nuoruudestani.

Olen vain taas niin uupunut, etten jaksa uskoa parempaan. En jaksa muistaa niitä hetkiä menneisyydessäni, kun viimeksi olin näin pohjalla, jopa syvemmällä, ja kuinka lopulta pääsin ylös ja näin taas toivoa elämässä. Olen väsynyt etsimään voimia siihen, että selviäisin taas huomiseen, mikä on suurella todennäköisyydellä vielä paskempi päivä kuin tämä päivä olikaan.

Olen väsynyt. Uupunut. Kyllästynyt. Turhautunut. Vittuuntunut. Vihainen. Kiukkuinen.
Tekee mieli kiukutella, vetää kunnolliset itkupotkuraivarit ja hakata lattiaa. Mitä hyötyä siitä olisi? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Se olisi täysin turhaa.

Herätys, kusipää

http://m.suomi24.fi/node/11998822

Hetken aikaa tuntui, että joku kaverini linkkasi tuon kommenttiin. Hetken aikaa oli todella huono omatunto; olenko todella noin huono ystävä?

"Opinnäytetyö". Huojennus. Kyse ei ollutkaan suoraan minusta. Mutta silti huono omatunto pysyi.

Vastauksissa sanotaan jotenkin näin: "Ei masennus anna lupaa olla täysi kusipää."

Lause ja aloitusteksti saivat minut miettimään.
En enää osaa puhua muusta kuin olostani tai ongelmistani. En koskaan kysy, mitä muille kuuluu, mitä he haluavat. Psykologin, psykiatrisen, äiden, lääkärin, jne. auktoriteettien positiiviset lauseet jäävät päähäni pyörimään ja päätyvät vähintään blogin kautta muidenkin tietoon. Elämäni pyörii oman navan ympärillä.

Olen todella täysi kusipää. Ja olen pahoillani siitä.

Totuttelua

Tajusin juuri. Minulla ei enää ole niitä kahta kaveria, joille puhua ennen kuin viillän. Minulla on yksi kaveri, L, enkä hänellekään haluaisi vuodattaa pahaa oloani, koska hänellä tuntuu nyt menevän taas heikommin.

Yksi kaveri, jolle voin puhua suurimmista asioista.
Toinen kaveri, jonka kanssa voin viettää aikaa sekä vapaalla että koulussa, ja jolle voin puhua pienemmistä asioista.
Kolmas kaveri, jonka kanssa voin tekstata, mutta johon en oikein enää luota.
Neljäs, viides, kuudes, seitsemäs kaveri, joiden kanssa voin viettää aikaa, etenkin koulussa.
Kahdeksas kaveri, josta en enää tiedä, voinko kutsua häntä kaverikseni.
Yhdeksäs kaveri, jota en enää saisi kutsua kaverikseni.

Sekavaa. Sitähän elämäni taitaa olla.

Siihenkin varmaan tottuu.

Ette usko

"Sä siis päätit puukottaa mua selkää et pääsisit E:n kans saman hyttiin..."

"Ööö aika vitun lapsellista..."

Sillä hetkellä, kun kuulin/luin nuo kommentit, ne vaikuttivat mitättömiltä. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Niinhän lapselle aina sanotaan, kun hän tulee itkien kotiin, koska koulukaveri sanoi tyhmäksi.

Aivan kuten silloin, nytkin nuo lauseet alkavat kummittelemaan mielessä vasta illalla. Pari tuntia ennen kuin nukkumaan menoa siihen asti, että nukahtaa.

Juuri silloin, kun et oikeasti enää jaksaisi itkeä. Juuri silloin, kun kuvittelet, että tänään oli päivä ilman itseinhoa.
Juuri silloin itseinho hyökyy ylitsesi, hautaa sinut alleen ja pakottaa sinut taas itkemään, häpeämään itseäsi, vihaamaan itseäsi.

Ette uskokaan, kuinka paljon haluaisin juuri tällä hetkellä viiltää.

Olen vain niin väsynyt.

Metamorfooseja

Muistot. 

Jokin kappale alkaa soimaan ja se tuo mieleen muiston. 

Jostakin mainoksesta tulee mieleen vanhan kaverin kanssa keksitty vitsi. 

Jokin paikka, jossa tapahtui silloin niin mitättömältä tuntunut asia, joka nyt saa kyyneleet vuotamaan. 

Jokin esine, joka tuo mieleen muiston siitä päivästä kaupoilla. 

Jokin haju tuo mieleen sen muiston siitä paikasta, missä olitte kuolla nauruun. 

Se tuo mieleen hyvän muiston siitä päivästä, kun oli todella hauskaa. Kun nolasit itsesi totaalisesti Hesburgerissa. Tai kun onnettomien sattumusten sarjan päätteeksi päädyit nukkumaan hänen luokseen lattialle hänen sänkynsä viereen ja aamulla herätessä näytitte toinen toistanne pelottavimmilta, ettekä voineet muuta kuin nauraa toisillenne. Tai kun olit hänen luonaan yötä ja heittelitte totuttuun tapaan Bratz- nukkejanne niin korkealle kuin pystyitte, ja kuinka onnistuit heittämään oman nukkesi koiranläjään eikä haju lähtenyt sen vaatteista millään. Kun nauroit oikeasti jollekin asialle. 

Ja kuinka se muisto saa nyt vain kyyneleet vuotamaan. Tunnet itsesi surkeaksi. Tuntuu kuin syyllistyisit hautarauhan rikkomiseen, kun kaivat sen muiston esille ja mielesi tekisi nauraa, kuten silloin. Ei, et saa tehdä sitä, et saa enää nauraa sille mainokselle. Sinulla ei ole enää lupaa nauraa sille, se ei ole enää sinun juttusi. 

Minulla näitä kiellettyjä muistoja on jo neljästä ihmisestä. Neljän ihmisen kanssa olen joko laittanut välit poikki tai ne ovat vain ajan kuluessa katkenneet.  Välillä tulee halu laittaa viesti hänelle, "Moi, mitä kuuluu?". Mennä yllättäen hänen luokseen, puhua kuulumisista, muistella menneitä ja nauraa taas samoille asioille kuin silloin. 

Sitten herää todellisuuteen ja tajuaa, ettei se ole enää mahdollista. Se ei enää tuntuisi samalta kuin silloin joskus. Että vaikka kuinka haluaisit taas olla hänen kaverinsa, se ei onnistu sillä hän ei ole enää sama ihminen. Etkä ole sinäkään. 

Olen muuttunut helvetisti vuosien aikana.  

Vuosi sitten käsiini ilmesti ensimmäiset viillot. Vajaa 4 vuotta sitten satutin itseäni ensimmäisen kerran tarkoituksella. 5 vuotta sitten 8:llä luokalla löin vetoa ihastukseni kanssa, että pystyn painamaan palavan tupakan käteeni. Tein sen ja muistan nauttineeni siitä, muut pitivät minua aivan sekopäänä eivätkä enää kylällä tulleet huutelemaan minulle. Reilu 6 vuotta sitten poltin ensimmäisen tupakkani. 

7 vuotta sitten olin tavallinen pikkukoulun 6 luokkalainen, jolla oli ihastus, paras kaveri ja joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka koulussa olikin ne muutamat, jotka eivät häntä koskaan hyväksyneet joukkoonsa. 10 vuotta sitten olin reipas 8-vuotias tokaluokkalainen, joka hymyili hymyilemistään, vaikka sai joka päivä koulussa kuulla olevansa outo, haisevansa lehmiltä, omaavansa pallopään, olevansa tyhmä, laiska, hidas, lihava. 

13  vuotta sitten olin se suorapuheinen pikkutyttö, joka kertoi hoitotädille, että "Mää saan pikkuveljen!", mikä oli hoitotädille suuri yllätys. 14  vuotta sitten olin se outo uusi tyttö, joka piilotteli lastentarhan pihassa äitinsä jalkojen takana, se tyttö joka lopulta löysi kavereita.