Raunio

Lintsaan. Taas vaihteeks. Laiska paska.

"Vittuako oot ollu pois tunneilta?"

Koska oon laiska paska. Koska välillä tiedostan että jos lähden kävelemään kouluun, saatan epähuomiossa kävellä punaisilla aamuruuhkaan. Ja koska oon laiska paska. En jaksa. En välitä. Ja toisaalta taas välitän. Mutten niin paljoa että olisin kuluttanut tunnin koululla ja mennyt sen jälkeen kiltisti tunnille istumaan ja kuuntelemaan asioita jotka periaatteessa osaan jo. Olen vain vähän ruosteessa, pitää kaivella tiedot päästä niin osaan.

Tuli täs mieleen hullu ajatus. Tai sehän on pyöriny mulla mieles jo pitemmän aikaa.

Voisin tappaa itteni.

Iha tällee ohi mennen.

Voisin tappaa itteni.

Kuinka huonossa kunnossa ihmisen mieli on kun ainut selkeä ajatus on toi?

"Voisin tappaa itteni."

Mut tästä ei puhuta kellekkään. Mä oon kunnossa. Mulla on kaikki hyvin. Mulla on kaikki paremmin ku muilla.

Mut mä voisin silti haluta lopettaa tän kaiken.

Istuin äsken kemian tunnilla ja kuuntelin kuinka pääasiassa koko muu luokka jutteli keskenään. Eikä se toisaalta haitannu mua, ei mua kiinnosta puhua opiskelijabileistä joihin ei kiinnosta osallistua. Mutta se että mä annoin itseni jäädä ulkopuolelle.

Kuuntelin kuinka muutama luokan äänekkäin ihminen kertoi opettajalle todennäköisyyksistä toisten osallistumisesta seuraavaan kurssiin. "Ei oo näkyny. " "Krapula." "En mä tie kuka se on." "Joo se laitto viestin et on tulossa ja osallistuu."
Entä jos en ois ollu tunnilla. "Oon mä sen pari kertaa nähny mut en tie mitä se tekee. Kai se käy sielki sen verran et saa suorituksen, ehkä."

Oon hermoraunio.
Perjantaina oltiin baarissa populan kanssa, kyllä minäkin olin sisällä. Lieviä kohtauksia: ahdisti, en saanut henkee, en pystynyt keskittyyn.
Lauantaina oltiin keskustassa ja sieltä L:lle. Mulla oli päällä kunnon vitutuskännit. Kunnollinen kohtaus: muistan huutaneeni, itkeneeni, happi ei riittänyt, pää tuntui räjähtävän, pelkäsin kuollakseni. Sitten alkoi oksentaminen, pääosin humalan, osin varmaan kohtauksenki takia.
Ti yönä oltiin H:n kans leffassa. Leffa loppu ja ihmiset alko puhuun. Yhtäkkiä tuntu ku tila ois pienentyny viidennekseen. Leffan aiheuttamat säpsähdykset oli jo aiheuttanu pientä ahdistusta. Väsymys, pieni ahdistus ja sekava meteli aiheutti lievän kohtauksen. Muistan ottaneeni H:sta kiinni ja itkeneeni, kuulemma haukoin myös happea, kuin olisin ollut tukehtumassa.
Ke olin L:llä. Pääyäni särki joten makasin sohvalla. Käännyin selälleni ja ilmeisesti nielaisin jotenkin väärin, kuitenkin tuli tunne että en saa henkeä. Lisättynä väsymykseen jälleen lievä kohtaus, tällä kertaa sain sen laukeamaan itsekseni.

Oon hermoraunio. Nukun yöt tunnin pätkissä. Välillä herään oloon että joku tuijottaa mua. Yksin kotona ollessani itken. Välillä seurassakin alkaa yhtäkkiä kyyneleet vuotamaan.

//Ens la ois tarkotus mennä juhlii L:n isän synttäreitä vähä isommis merkeissä. Uus paikka, tunnen 3 ihmistä hyvin. Pelkkä matka paikkaa ahdistaa. Itseasiassa mun pitäs tänää mennä normi tkl bussil matka Kaleva - keskusta ja sekin ahdistaa aika saatanasti.

Emmä tiä. Pakko koittaa skarpata. Äite on tulos tänää käymään ja jos päästän tunteet valloilleen, sille kyselytulvalle ei tuu loppua. Onneks sain 30min nukuttua, ei enää väsytä kauheesti.

Niitä et näitä

Joo o. Koulut alko. Ei jumalauta mikä ressi ollu päällä viimetteen viikon.

Ja edelleen. Viime yönä nukuin kähyset 3 tuntia. herätys oli 8 mutta minäpä heräsin 5.

Nojooo ei kauheesti ollu stressattavaa. Perus eka päivä, infoja toisensa jälkeen. Ryhmässäni on yksi tyttö lukiosta ja toinen tyyppi lukiolta opiskelee insinööriksi myös.
Koulu siis alkoi ja kämpällekkin on muutto suurinpiirtein sinne päin tehtynä. Vaatteet, sänky ja telkkari, tarviinko muka muuta.
Kaikki siis hyvin.

.
.
.

Mutta kun ei ole. Olo on kehno. Liekö väsymys vai stressi vai liika vapaa-aika. About tunti sitten itkin silmät päästäni ja olin vähällä kaivaa terän esiin. Olen säälittävä. Oli pakko alkaa kirjoittamaan, jotten kaiva terää esille. Mielessä silti pyörii yhä. Lompakko on 20cm päässä kädestä.

Vittu. Vitun vitun vittu. Vittu. En tiedä mitä sanoa. en osaa sanoa mitään Mikään ei tunnu oikealta. Ajatukset harhailee. Keittiössä olisi viinirypäleitä, en ole syönyt tänään muuta kuin sämpylän. Kännykän viestivalo vilkkuu, jos voisin elää ilman heittäisin kännykän parvekkeelta alas. Eksä meni naimisiin kuukausi sitten hienon platinablondinsa kanssa. Vittu et sekin jurppii vieläkin. Miksei jurppis ku toinen laittaa lomakuviaan mulle saatana. Jos se viel joskus kehtaa näyttää naamaansa mulle näytän sille minne se voi sen vitun blondinsa pistää. Roskakatos ois aika vitun oivallinen paikka. Ajatukset harhailee. Parvekkeella ei oo lasia, 6:sta kerroksesta asfaltille. Jos vitun huonosti käy, jää henkiin. Eli mä varmaan sit jäisin. Ja sit pitäs mennä putkiruokinnassa TAMKiin ettei vaan menetä opiskeluoikeutta. Yhellä tyypillä luokalla on hieno parta. Vois kyl oikeesti kävästä parvekkeella. Toi saatanan valo vilkkuu vielki. Jalkaanki sattuu. Enkä tie millo herätys on aamul.

Se terä ois tos,

Riitasointu

Klo 16.20 

Vittu mikä päivä.
14 asti ollu yhtä helvettiä ja paniikkia ja itseinhoa.

Onnistuttiin I:n kanssa suututtamaan Q kunnolla. I paljasti Q:lle puhuneensa hänen tilanteestaan uutena vuotena tutulle aikuiselle. Olin saanut tietää asiasta ennen Q:ta mutten ollut kertonut siitä hänelle. Ajattelin, että I:n on paras kertoa itse Q:lle.

Mutta asiat meni miten meni. Q suuttui I:lle kuten molemmat osasimme epäilläkin. Pian sen jälkeen Q sai selville minun tienneen asiasta ja suuttui minullekin.

Loppupäivän olen kävellyt heikoilla jäillä. Keskustelu Q:n kanssa on jatkunut koko ajan, mutta olen varonut jokaista sanaani, jonka hän voisi ymmärtää väärin.

Ymmärrän täysin miksi Q on vihainen. Mokasin todella pahaati. Hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Minäkin olisin jos sama olisi tapahtunut minulle. Eiku ainii, niihä se tais tapahtuakin. Ja silti ryssin näin pahasti. Miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Hävettää. Itkettää. Mokasin. Selittelyä. Turha itkeä enää. Inhottaa. Syyllinen olo. Kaduttaa. Jos voisin mitenkään kelata elämän UVn aattoon tekisin sen. Kaivaisin tiedon I:ltä ja pistäisin hänet puhumaan Q:lle heti.

Ahdistanut koko päivän. Aamulla jo kun heräsin tuntui pahalle. Ensimmäinen ajatus oli "en halua herätä tänään". 14 aikaan siihenkin ajatukseen tuli hyvä motiivi. Sen jälkeen stressannut koko ajan.

Klo 18.12

Vaille 17 sain paniikkikohtauksen. Ei paha, pystyin jotenkin estään pahemman. Siitä asti on ajatus harhaillu. Ainut selkeä ajatus on viiltely. Hävettää myöntää. Vasemman käden sormet puutuvat. Revin kohtauksen aikana arvet auki. Veri vuotaa, mutta vuotakoon. En jaksa nyt keskittyä sen tyrehdyttämiseen, se loppuu kun on loppuakseen. Onneksi olen yksin huoneessani. Yksin sisällä. Ilman kohtausta olisin varmaan viiltänyt. Syyllisyys on jotain käsin kosketeltavaa tällä hetkellä.

Klo 20.28

Vuoto on tyrehtyny. Muut tuli sisälle syömään vähän ennen 19. Kaikki alkaa olla kunnossa.
Vitun paha olo. Syyllinen. Terä liikkuu mielessä mutta en halua tehdä sitä. Enkä tee. Minulla ei ole mahdollisuutta. Pikkuveli on täällä. ja hyvä niin.

Ahdistaa yhä. Äsken alkoi jo sydän hakkaan kun I alkoi juttelemaan suunnitelmista joita ei voi mitenkään sopia varmaksi. Olen vainoharhainen, pelkään jokaista viestiä jonka saan. Kaikki tuntuu olevan minun syyni. Ja osa onkin.

Pitää vain selvitä ja nukkua yön yli.
Huomenna on uusi päivä.
Parempi päivä. 

Ei tämä enää kovin paljon huonommaksikaan voi mennä. 

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Kuva kertoo enemmän kuin 1000 sanaa

Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.

Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.

Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.

Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.

Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.

Ahdistusta ja stressiä

En tiedä. Minun ei varsinaisesti ole paha olla. Kuitenkin välillä vain tulee ahdistus. Tulee sellainen olo, että olisi pakko saada itkeä. Pakko saada purkaa ajatuksia johonkin tai tulen hulluksi. Ajatukset juoksevat enkä saa niistä kiinni. En saa tehtyä mitään, keskityttyä mihinkään. Aivan kuin olisin epäonnistumassa ja viime hetken pakokauhu valtaisi mieleni: "pakko keksiä jotain".

Stressi kirjoituksista alkoi eilen. Istuin kahdeksan tuntia pöydän ääressä tekemässä fysiikan tehtäviä enkä saanut tehdyksi kuin 6 tehtävää 8:sta, joita yritin. En vain yksinkertaisesti osaa tai muista enää lakeja ja kaavoja, joita tarvitsisin.

Pelkään aina vain enemmän, että uneni käy toteen; että saan C:n ja olen huonompi kuin muut. Äidinkielen tekstitaidonkin yo meni aivan päin vittua, vaikka olen aina tykännyt ja osannut kirjoittaa ja ymmärtänyt, mitä tekstiltä haetaan.

Ainut kirjoitus mitä en stressaa on matematiikan, mutta sekin on lyhyt oppimäärä, joten siitä minun kuuluukin saada vähintään M.

Kesästä tulee taas samanlainen helvetti kuin viime kesästäkin, jos kirjoitukset menevät päin vittua enkä saa työpaikkaakaan.

Juuri se hetki

Hetken tuntui, että heitän viimeisen kuukauden hukkaan.

Istuin autossa, odotin pikkuveljeäni. Oli taas tullut pieni riita äiden kanssa. Ei, ei riita. Tein väärin ja hän ilmaisi sen hyvin selkeästi.

Loukkaannuin. Istuin pimeässä autossa ja halusin hakata rattia. Oli vain niin paha olo.

Mietin. Suunnittelin, että sitten kun olen vienyt pikkuveljeni kotiin, tulen takaisin mummulle ja viillän. Pystyin kuvittelemaan sen hetken, kun avaan lompakon ja otan terän sieltä.

Paluumatkalla ahdistus iski. En saanut henkeä. Hetken pakokauhu sai vallan ja olin painaa jarrut pohjaan jäisessä, mutkaisessa mäessä. Kyyneleet sumensivat näkökentän. Halusin lähettää viestin jollekin, L, K, I. "K:lle en voi, häntä ei enää kiinnosta." Ahdisti.

Mummulla romahdin nojatuoliin katselemaan telkkaria. Mahdollisimman vähän omia ajatuksia.

Elämä tuntuu taas romahtavan. Tuntuu kuin vajoaisin yhä alemmas. Tällä kertaa minulla ei vain ole kavereita, monikossa, jotka auttaisivat. Kaiken lisäksi putoaminen osuu juuri sopivasti lukulomalle, joten samalla kun yritän päästä ylös, kertaan kirjoituksiin.

Ressipossu

Viimeinen lomapäivä.
Viimeinen päivä toisten ihmisten seurassa 24/7.
Viimeinen päivä niin, että minulla ei ole hetkeä, jolloin voisin viiltää, koska joku on aina seurassani.

Stressaan koulua. Minulla on kolme 8 aamua, ma, ti ja pe. Stressaan jo valmiiksi, etten herää tarpeeksi aikaisin. Tai jos herään, tahtoni ei välttämättä jaksa nostaa minua ylös.

Pelkään myöhästyväni tunneilta, kuten aina. Nyt kolmesta myöhästymisestä vain tulee poissaolo, eikä minulla ole varaa lentää kursseilta.

Stressaan kavereiden näkemistä. Tai sitä, ettei niitä enää ole. En ihmettelisi ollenkaan, mikäli jäisin yksin.

Olen koko loman ajan erakoitunut. En ole tainnut loman aikana ottaa itse yhteyttä kehenkään, toisten yhteydenottoihinkin olen vastannut vaihtelevalla menestyksellä mielialan mukaan.

Olen käyttäytynyt helvetin ylimielisesti. Ajatellut, että kaverit ymmärtävät kyllä jatkuvan oikutteluni.
"Olen masentunut, minulla on oikeus olla täysi kusipää."

Eikä ole. Olen ihminen siinä missä muutkin. Oikeastaan, olen vielä alempiarvoisempi ihminen, kuin muut. Olen masentunut, minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla ylipäätään on/oli kavereita. Masennus yksinäänkin tekee minusta rasittavan. Kun siihen lisätään oikutteluni, olen todellinen kusipää.

Stressaa, väsyttää, ahdistaa, vituttaa.

Viimeinen päivä ilman viiltelyä.

Jälleen

Viha. Suuttumus.

Se tuli taas. Ja sen mukana tuli halu viiltää.

Niin paljon kuin olen halunnutkin viiltää ja silti en ole. En ole sortunut viiltämään.

Vituttaa taas tämä elämä. Ahdistaa taas tämä elämä.

Kyyneleet vuotavat.

Pakotan itseni nukkumaan.

Sammutan ajatukseni ennen kuin haen terän ja heitän hukkaan 23 päivän tauon.

Paradoksaalista

30.12.2013.

Käynti Hallituskadun psykologilla. Äite tuli mukaan.

"Sillon kun hän ilmotti mulle uudesta ajasta, mä en ollu iha varma kumpi soitti. Et soittiko hän apua, vai sinä vapautuneesta ajasta. Koko joulun ajan mä oon vähän sillee paikallistanu puukkoja."

Alun 20min oli tuollaista. Äite kertoi pelostaan, että olin joulun aikana niin ahdistunut, että olisin viiltänyt. Minulle äidin oletus siitä, että olisin ollut ahdistunut jouluna, tuli aivan yllättäen. Minua ei mielestäni ahdistanut suuremmin. Tottakai oli totuttelemista siihen, ettei mummu ollut enää kertomassa ohjeita. Mutta en kuitenkaan ollut niin ahdistunut, kuin äite luuli.

Loppuajan puhuimme miten joulunvietto muuttui, normaaleista perinteistä ja tavoista sekä syytä mikä eniten vaikuttaa mielialaani. Lisäksi kerroin T:stä ja sekoilusta hänen kanssaan.

Tykkään käydä Hallituskadun psykologilla. Joistakin asioista puhun kyllä mieluummin lukiopsykologin kanssa, mutta silti odotan innolla seuraavaa Hallituskadun aikaa. On jotenkin helpompaa puhua asioista äidelle, kun läsnä on toinenkin henkilö ja äitekin kertoo huolistaan.

Viime kerralla, kun istuimme psykologin huoneessa, minua alkoi mietityttämään, olenko muka masentunut. Nauroimme äiden kanssa lähes tunnin verran, kun yritimme selittää asumisjärjestelyämme. Nauroin vedet silmissä äiden kanssa psykologin vastaanotolla, vaikka diagnoosini on keskivaikea masennus.

"Se pitää meitä vissiin ihan sekopäinä."

243

Minun pitäisi varmaan kertoa ajatuksistani, jotka painavat mieltäni. Niitä ei oikeastaan ole paljoa eivätkä ne ole suuria asioita, mutta silti ne mietityttävät.

Ensimmäisenä mieltä painaa H. Hän ei ole vieläkään hakenut kamojaan luotani ja olettaa edelleen, että ilmestyn Tampereelle silloin, kun hänelle sopii. Ottaa päähän. 3 kuukautta aikaa, eikä hän ole vieläkään saanut haettua kamojaan luotani.

Toisena mieltä painaa bileet, jotka jo tavallaan lupasin L:lle. Minua ei vain yhtään kiinnostaisi mennä ihmisten ilmoille saati sitten juoda. Ei innosta yhtään juoda, en ymmärrä vieläkään mitä hienoa juomisessa on.
Lisäksi L haluaa aivan varmasti uuden säätönsä bileisiin enkä oikein pitänyt ensivaikutelmasta, jonka hänestä sain. Toisaalta, mikä minä olen arvostelemaan, olen koko ikäni kasvanut niin pumpulissa, etten tiedä mitään mitä hän on kokenut.
Lisäksi mietotyttää saanko ketään tulemaan bileisiin jos pidän ne. K, E ja L ja hänen säätönsä varmaan tulisivat, mutta en tiedä jaksanko vaivautua pitämään viiden ihmisen bileitä.

Kolmantena mieltä painaa maanantai. Minulla on silloin seuraava aika psykologille, mikä tarkoittaa lisää stressausta ja ihmisten ilmoille menemistä. Toisin sanoen, minun pitää joko mennä sunnuntaina kotiin suihkuun iskän haukuttavaksi tai raahautua kämpälle suihkuun maanantaiaamuna. Stressaa muutenkin mennä taas pskologille äiden kanssa, ahdistaa kun äite saa tietää ajatuksistani.

Ahdistaa. Itken aina, kun jään yksin. Mieleni tekee taas viiltää. Haluaisin viiltää. Minun pitäisi viedä pikkuveljeni kotiin. Tulen takaisin ja olen yksin 3 tuntia.

3 tuntia yksin. Mieleni kanssa yksin.

Jouluyö

Paha olla. Ahdistaa. Henki ei kulje. Tekisi mieli vain laittaa kavereille viesti, pyytää apua, mutta en voi. Nyt on joulu, kaiken kuuluu olla hyvin, eikä toisten iloa saa pilata näin pyhinä.

Haluaisin samaan aikaan puhua T:lle kasvotusten, lähettää ryhmäkeskusteluun "haluun kuolla" ja kadota sekä viiltää. Raadella käsivarret auki ja itkeä.

En voi. Nyt on joulu. Minun pitää edes hetkeksi unohtaa itseni.

Itsekäs paska. Kuole!

Selvyyttä

Aiempina vuosina suku on tullut mummulle 26.12. syömään ja viettämään joulua yhdessä. Eipä tule tänä vuonna. Tänä jouluna olemme äiden ja tädin kanssa kolmistaan mummulla.

Toinen täti alkoi taas juomaan. Hän kävi torstaina lääkärissä ja aina kun hän käy lähelläkään kauppaa, jossa myydään alkoholia, hänellä on aikaa käydä ostamassa kaljaa itselleen.

Ahdistavaa tuollainen. Aina kännissä hän luulee tietävänsä kaiken parhaiten, löytää kaikesta valitettavaa, josta jupista hiljaa selän takana tai ollessaan minun tai veljeni kanssa kahden, haukkua äiden eli siskonsa pystyyn.

Tiedän kyllä, ettei tämä ole sama asia kuin se että jompikumpi vanhemmista juo. Silti tämä tuottaa lisää ahdistusta. Nyt on joulu. En jaksaisi kuunnella mitään jupinaa tai vittuilua tai kuinka olen laiska, läski paska. Tiedän sen muutenkin.

Juuri tällä hetkellä en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat juoda, jotka menevät baariin aina kun se on mahdollista. En vain ymmärrä, vaikka silloin tällöin, harvoin kavereihin verrattuna, minäkin juon pään täyteen.

Ja selvyydeksi, viimeksi join kännit 26.10, eli A:n synttäribileissä. Tölkin tai kaksi join viimeksi pari viikkoa sitten ja baarissa kävin viimeksi keväällä, silloinkin kävin vain hakemassa sammumispisteessä olleen R:n kotiin. Seuraavan kerran juon varmaan vasta ensi vuonna, sillä vaikka UV-bileitä suunnittelenkin, minulla on vahva epäily ettei nekään tule onnistumaan.

Kuten ei mikään muukaan.

Nukkumatti

T halusi nähdä. Hän oli tulossa luokseni. Tai menossa. Olin I:n kanssa Ideaparkissa. En siis nähnyt häntä.

Haluan itkeä. Viiltää. Revin arvet auki. Jäljellä olevat arvet. Yhteensä 3 arpea siis.

Ostin paidan itselleni. 3/4 hihat. Koitin sitä päälleni. Ensimmäinen ajatus: nyt ei tarvii käärii hihoja enne ku viiltää. Sairas.

Ahdistaa. Elämä ahdistaa. Keskiviikko ahdistaa. Enää 37h. 36h 59min päästä minä annan elämäni jonkun toisen käsiin. 38h päästä psykologi on päättänyt mitä hoitoa tarvitsen. Kuinka sairas olen.

Väsyttää. Uuvuttaa. Uuvuttaa huolehtia tulevasta. Ahdistaa ja uuvuttaa. Olen vain niin väsynyt tähän. Tämä ei lopu ikinä, se on fakta. 

Haluan vain nukkua. Nukahtaa, nähdä outoa unta ja miettiä sitä huomenna fysiikan kokeessa. Nukahtaa ja nukkua.

Pitääkö?

Minun päähäni tuli kauhea ajatus. Hävettää kirjoittaakin tämä.

Viillot ovat parantuneet. Tai kuivuneet kasaan. En saa niitä enää vuotamaan repimällä. Menneellä viikolla raatelemani käteni ovat taas ehjät.

Ajatus: pitäisi tehdä lisää.

Miten niin pitäisi tehdä lisää? En minä kuole, vaikken viiltelisikään. Sairasta. Aivan helvetin sairasta.

Mikä minuun on mennyt? Itkettää olla tällainen sekopää. Ahdistaa olla tällainen sekopää. En ole normaali. En todellakaan ole normaali.

Haluan viiltää. Minun pitäisi vain takoa päähäni se, ettei minun ole pakko viiltää.

Vittu. En osaa enää kirjoittakaan selkeästi. Kirjoitan vain kaiken mitä päähäni tulee. Helvetti.

Ei tästä tule mitään. Ei tule mitään. Mikään ei onnistu. Mistään ei tule mitään. Kaikki menee pieleen. Kaikki on aivan sekaisin.  Minä olen aivan sekaisin. Vitun vitun vittu. Kaikki hajoaa. Minä hajoan. Säröilen jo. Otan unilääkkeen ja koitan nukkua. Teippi särön päälle.

Haluan nukkumaan. Herätä sitten joskus, kun kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

"Wake me up, from this nightmare that I live." 

Sairasvuode

Huomenna auton pitäisi olla klo 10 Tampereella huoltamolla. En haluaisi. Ahdistaa. Haluaisin vain lyödä pöytää niin lujaa kuin pystyn, riehua, itkeä, romahtaa. En halua lähteä Tampereelle yksin, haluan viettää aikaa äiden kanssa, kun siihen vielä on mahdollisuus. Haluan puhua rauhassa äiden kanssa ja siihen ei olisi parempaa paikkaa kuin automatka Tampereelle. 

Tänään piti olla pikkujoulut. Eipä ole. En jaksanut tapella enää niiden kanssa, luovutin. En jaksanut stressata niistäkin. Muutenkin elämä menee vituilleen tällä hetkellä, joten ei kiinnostanut taistella juomisen puolesta. 

Kipeänä. Kurkku on kipeä, nenä vuotaa. Vituttaa. Pikkuveli on mummulla enkä jaksaisi häntä nyt. Haluaisin olla yksin. Tai äiden seurassa. Minä vain haluaisin viettää aikaa äiden kanssa ilman, että joku pyörii koko ajan ympärillä. En minä voi puhua hänelle mitään, jos joku on lähellä. En minä halua koko perheeni tietävän, että olen niin säälittävä, etten jaksa edes itse itseäni. 

Koko päivän ympärillä on ollut ihmisiä. Ahdistavaa tällainen väenpaljous koko ajan. Olen jo niin tottunut olemaan keskenäni. Ilman että joku on kytännyt nukunko, syönkö, mitä teen. 

Ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Kyyneleet valuvat. En itke, kyyneleet vain valuvat. Ahdistaa. En pysy paikallani, sydän tuntuu tulevan rintakehästä läpi. Se hakkaa. Ahdistaa. Sormet hypivät näppäimeltä toiselle. Virheitä, vierheitä, virheitä. Paniikkikohtaus. Se tästä vielä puuttuisikin. 

Haluan repiä arvet auki. 
Haluan nukkumaan.
Haluan sammuttaa ajatukseni, olla rauhassa hetken.

Hyvä lottovoitto

Minulla oli tänään eli torstaina hyvä hetki.

Vein pikkuveljeni hänen koululleen discoon, jonka hänen luokkansa järjesti. Vanha yläasteeni, jossa osa nykyisistä oppilaista tunsi minut. Valvovat opettajat tulivat jälleen kyselemään missä olen koulussa ja minne lukion jälkeen.

Ahdisti kaikki se kysely. He asettivat odotuksia minun suhteeni tietämättään. Ja minä petän heidät. En tiedä, onko tulevaisuudella mitään tarjottavaa minulle.

Soittopyyntö T:lle. Puhuimme 17min. Viikon aikana ainut hetki, jolloin oikeasti hymyilin. Toisaalta muutaman sanan hän sanoi pahastikin, mutta niilläkin hän yritti vain saada minut ajattelemaan.

"Jatka hymyilyä, se sopii sulle."

Minulla oli tänään hyvä hetki. Minulla oli oikeastaan tänään keskivertoa parempi päivä. Mutta kun näitä päiviä on suhteessa aivan liian vähän. Hyvä päivä on minulle kuin lottovoitto: osuu kohdalle joskus ja jouluna, ja tuhlaan tuoton nopeasti. Silti odotan seuraavaa lottovoittoa, vaikka välillä usko hiipuu pitkäksikin ajaksi.

temptation

Istun sängyllä läppäri sylissä. Katselen Ruudusta sarjoja. 

Laukku on vieressäni. Lompakko on laukussa. Terä lompakossa. 

Vasen käsi on raadeltu. Oikeassa kädessä on vain vanhoja arpia, muutaman saa vielä vuotamaan repimällä. 

Haluan satuttaa itseäni. Siitä on tullut minulle pakkomielle. Taas. 

.
.
.
Kaksi tuntia myöhemmin: 

Oikeassa kädessä 19 viiltoa. 4 suonen suuntaisesti, loput poikittain. 

En pyytänyt apua. En halunnut sitä. En halunnut, että joku veisi minulta syyn viiltää. Minä halusin viiltää, minä nautin siitä. Joka kerta kun terä aukaisi suonen ja veri nousi ensimmäisen kerran pinnalle, minä nautin. Tunne kun veri vuotaa uudesta viillosta kättä pitkin. Kun sormet puutuvat vähitellen tunnottomiksi. Kun veri jähmettyy tahmeaksi niin, että kun siihen koskee sormella, se jää sormeen kiinni ja irtoaa ihosta pitkänä nauhana kuin liima. Kun verivana kuivuu ja rapisee kuivuneena pois. 

Minun ei ole parempi olla kuin ennen viiltelyä. Minulla ei ole pahempi olo kuin ennen viiltelyä. 

Minulla on parempi olo kuin huomenna, jolloin joudun taas häpeämään uusia arpiani, jolloin joudun peittelemäänn käsivarsiani. 

Oikeasti haluaisin vain repiä hihani ylös ja näyttää viiltoni kaikille, näyttää että tarvitsen apua, auttakaa minua ennen kuin tapan itseni. Ei. Ennen kun tämä sairaus tappaa minut. 

//18.12. aika psykiatrisen osaston psykologille klo 11.15. hän määrittelee tarvitsenko 24/7 hoitoa, käynkö osastolta koulussa, vai käynkö siellä vain päivittäin puhumassa. 

Ahdistaa... viilto... EI!

Irtiotto

Studia-messut.

Menomatkalla Helsinkiin porukka ympärillä puhui siitä, mitä tapahtuisi jos bussi ajaisi kolarin. Päähäni ilmestyi toive: kumpa bussi ajaisi kolarin, kumpa löisin kolarissa pääni edessä olevaan penkkiin niin suurella voimalla, että kallo ja niska murtuisivat, kumpa kuolisin.

Tulomatkalla iski ahdistus. Ahdisti aivan helvetisti, haukoin happea. Pelotti, että saisin paniikkikohtauksen kaikkien edessä. Hetken jo luulin pyörtyväni, koska en saanut happea kunnolla.

Haluan kuolla, mutta en halua tehdä itsemurhaa. En halua aiheuttaa kuolemaani tahallisesti.

// Lepää rauhassa. :'(♡♥♡

DEADlineja

Kämppä on atomipommin jäljiltä.

Keskellä lattiaa on kasa vaatteita, puhtaita ja pari kertaa käytettyjä sekaisin. Sägyllä on verinen paperi ja sideharso. Sängyn vieressä lattiallla on tyhjiä kaljatölkkejä ja limsapulloja. lehtiä siellä täällä, takki pudonneena telkkarin edessä, likaisia lautasia ympäri kämppää. 

Inhottaa. Kauhea määrä sotkua. Ja pahinta tässä on se, että kämpän sotkuisuus kuvastaa todella hyvin mieltäni. Siellä on puoliksiläpi käytyjä ajatuksia, joita en ole vain pystynyt käsittelemään loppuun asti. Keskellä kaikkien nähtävillä on kasa ajatuksia, uusia ja vanhoja. Ajatuksia, joita en saa selvitettyä, vaikka jaan ne kaikkien läheisteni kanssa. 

Ahdistaa. Ahdistaa olla näin sekaisin. 

Stressaan huomista, Studia-messuja. Aamulla olisi herätys 7.00. En ole kahteen kuukauteen herännyt niin aikaisin. Huominen tulee olemaan helvetillinen päivä, mutta silti odotan sitä innolla. Ei tunteja vaan vapaata-aikaa koulun kustannuksella kavereiden kanssa. Toivottavasti en vain odota turhaan. 

Minun pitäisi taas tehdä niin paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kämpän sotkuisuus ahdistaa, mutta en vain saa siivottua vaatteita henkareihin tai pyykkikoriin, lautasia tiskialtaaseen tai tyhjiä tölkkejä ja pulloja pussiin. 

Lisäksi koulu on taas jäänyt viime päivinä. Bilsan viikkotehtävä pitäisi tehdä, äidinkielen aineistoessee kirjoittaa (minulla ei ole vieläkään kirjaa, joten en tiedä aineistoista mitään), yhteiskuntaopin kurssityön arvioinnin palautus on tässä jonain päivänä enkä ole sitäkään aloittanut. 

Kaikki on taas vaiheessa. Ahdistaa kun kaikki on vaiheessa. Tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Vituttaa olla tällainen saamaton, laiska paska, joka ei saa mitään tehtyä. Tähän psykologi sanoisi, että "olet sairastunut masennukseen, sinun pitää levätä". Meneppä sanomaan sama opettajille niin sieltä tulee 4 todistukseen ja kurssi uusintaan. Kaikki siirtyisi vain vuodella eteenpäin. 

Kaiken tämän keskellä tekee mieli viillellä. Revin taas vanhoja haavoja auki. Minulla ei ole paha olla, minua vain ahdistaa aivan helvetisti. Ahdistaa. 

Musiikkia.