Ne ajatukset

Kävin taas äsken ulkona. 1 jälkeen yöllä. Miksi nukkua kun voi lähteä ulkoilemaan? Kerta toisensa jälkeen jaksan pukea yhä vähemmän vaatteita päälleni lähtiessäni ulos.
Ikkunalaudalta roikkui jääpuikko. Pysähdyin ja tuijotin sitä hetken. Halusin kävellä sen luokse, irrottaa sen ja iskeä sen rintaani. Tai en tiedä halusinko, mutta mietin miltä se tuntuisi. Onnistuisiko se. Olisiko jääpuikko tarpeeksi vahva että se läpäisisi rintalastan? Olisiko minulla tarpeeksi voimaa lyödä jääpuikko rintalastani läpi?

Päivällä leikkasin kurkkua. "Väärin". Pidin kurkkua kädessäni ja painoin puukon kurkun läpi peukaloani vasten. Kerran puukko lipsahti ja painui liian syvälle peukalooni. Ensimmäinen reaktio oli vetää peukaloa kauemmas puukosta. Hetken kuluttua painoin peukalon takaisin puukonterään, niin syvälle kun voin ilman että muut huomaavat. Tylsä puukko, tuli vain pieni naarmu.

Ne ajatukset ilmestyvät yhtäkkiä. Ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin jättäen jälkeensä kasan kysymyksiä. Miksi? Se on oikeastaan kysymyksien summa. Miksi?

Olen miettinyt sitä.
• Elämälläni ei tällä hetkellä ole mitään tarkoitusta. Ei ole syytä herätä huomenna koska huomenna ei ole mitään sovittua tekemistä kuten koulu, työt, kaverin näkeminen, jne. Herään aamuisin vain syödäkseni ja elääkseni taas yhden päivän vanhemmksi ilman mitään tarkoitusta.

• Olen yksinäinen. Minulla on kavereita, minulla on H, Q, I, L, (T). Mutta heidän kanssaan puhuminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään "kevyttä" keskusteltavaa heidän kanssaan.
H:n kanssa nyt on leffat, kirjat, kaikkea ei-niin-tärkeää, mutta välillä minua kyllästyttää puhua hänen kanssaan, tunnen itseni huonommaksi välillä kun puhun hänen kanssaan.
Q:n kanssa meillä ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin masennus ja sama nimi. Olen lähes 5v vanhempi kuin hän, olen aivan eri elämäntilanteessa kuin hän, eikä meillä ole mitään yhteisiä kiinnostuksenkohteita harrastuksissa, kirjoissa, leffoissa yms.
I:n kanssa puen automaattisesti naamion päälleni, olen niin monta vuotta esittänyt hänelle, en osaa enää lopettaa. Ja vaikka meillä onkin sama elämäntilanne (melkein) en silti tiedä mistä puhua hänen kanssaan.
Ja L. Niin. En tiedä miksen hänen kanssaan ole enempää yhteydessä. Ehken halua häiritä häntä, hän on sellainen ihminen joka on koko ajan menossa.

Tai sitten kaikki edellä oleva on tekosyitä ja selitystä. Ehkä en vain halua puhua kenenkään kanssa. Ehkä en vain jaksa olla sosiaalinen. Ehkä haluan vain homejtua kotiin Netflixin ääreen loppuelämäkseni, koska ilman ihmisiä elämä on helpompaa.

• En pidä itsestäni. Aina kun olen syömässä, mieleeni tulee ajatus että minun pitäisi laihtua. Telkkari on täynnä laihdutusohjelmia. H valittaa kun on lihonnut pari kiloa, vaikka samaan aikaan minä olen lihonut 10kiloa. En jaksa tehdä mitään. Katson peiliin ja haluan lyödä sen rikki etten näkisi itseäni enää uudestaan. Inhoan itseäni. Inhoan läskejäni. Inhoan laiskuuttani. Inhoan saamattomuuttani. Inhoan.

• Pelkään tulevaisuutta. Sitä että joudun tekemään jotain. Että joudun lähtemään uusien ihmisten keskelle opiskelemaan, tekemään töitä, elämään. Pelkään mitä mieltä he ovat minusta. Pelkään että kaikki hajoaa taas. Pelkään että hajoan taas.

Lost

En haluaisi sanoa tätä. Kun sanon sen, kun kirjoitan sen, siitä tulee totta. Faktaa. En haluaisi tunnustaa tätä. Olisin halunnut että kaikki jatkuu samoin. Toivon ettei tämä ole mitään pitkäkestoista. Toivon että helpottaa kun kerron. 

Mulla on paha olla. Useammin kuin keskiarvoisesti kuluneen vuoden aikana. On oikeesti paha olla.

Muistot. Oivallus siitä kuinka paljon kaverit, etenkin K, E ja L, joutu käymään läpi mun vuoksi. Ilman heitä en oikeasti olisi täällä. Ilman heitä en olisi jaksanut.

Muistot. Kaipaan viiltelyä. Todella kaipaan sitä. Sairasta. Olen kaivannut sitä aina ja pari kertaa olen sortunut virkistämään sitä muistoa. Viimeksi 28.8. 4kk sitten. Senkin jälkeen on tullut usein halu mutta olen jotenkin onnistunut välttämään toteutuksen. 

Nautin siitä edelleen. Nautin kivusta jonka terä aiheuttaa, nautin katsella kun veri vuotaa, nautin viiltää uuden viillon, kun ensimmäinen rauhottuu. Nautin siitä ja se on sairasta enkä tiedä pääsenkö ikinä eroon siitä. Enkä tiedä haluankokaan.

Nyt Q:lla on pyörinyt samat ajatukset mielessä ja olen koittanut saada hänet eroon niistä. Ymmärrän hänen ajatuksensa ja toisaalta tiedän että hän tekee sen, sanoin minä mitä hyvänsä. Kun kerran päättää sen myös tekee. Mutta en haluaisi että hän joutuu samaan noidankehään kuin minä. 

En tiedä miten selittäisin tämän. Parhaiten ehkä selittäisin niin että minulle itselleni on tullut jälleen halu viiltää. Viiltää Q:n puolesta. Minä olen jo merkattu, muutama viilto Q:n puolesta ei haittaisi mitään, eihän?

Muistot. Kaikki ne tunteet jotka koin silloin. Viha, suru, yksinäisyys, mustasukkaisuus, heikkous, katkeruus, loukkaantuminen, epävarmuus, pelko, väsymys, pettymys, epätoivo, ikävä. Halu pois, halu lopettaa, halu luovuttaa. Osa niistä on yhä minussa ja osa palaa vähitellen.

Syksyn pimeys vaikutti minuun vaikken sitä ehkä täällä julistanut. Huonoja päiviä oli yhä enemmän, päiviä kun ei jaksanut tehdä mitään. Ei jaksanut olla yhteydessä keneenkään, ei jaksanut tehdä normaaleja asioita, ei jaksanut nousta sängystä, ei jaksanut puhua, ei jaksanut olla edes hereillä, vaikka oli nukkunut koko edellisen viikon. 

Ja ne tunteet tuli takaisin. Itkin, en pystynyt hillitsemään sitä. Enkä aina pystynyt tekemään sitä salassa, mutta jopa äite on jo niin tottunut itkuihini että tiesi olla kysymättä "miksi" koska en olisi osannut vastata.

Syyskuu meni kirjoitusten parissa, en ehtinyt ajattelemaan.
Lokakuu oli kauheeta aikaa, stressasin koulusta ja kämpästä ja muustakin. Ja itkin enemmän kuin kesällä yhteensä.
Marraskuu oli lisää stressiä ja lusmuilua ja itseensä pettymistä kerta toisensa jälkeen.
Joulukuu oli lisää lusmuilua. 

Koko syksy on ollut lusmuilua. En saanut nukuttua kunnolla, olin väsynyt koko syksyn ajan. En tiedä, koko syksy meni oikeastaan pumpulissa, turtuneena, koko ajan huonommin. 9.11. on ainut päivä, jonka muistan kokonaan ja haluan elää sen uudestaan ja nähdä HUn uudestaan ensimmäistä kertaa. Mutta kaiken muun voisi viedä pois enkä huomaisi eroa.

Äh en tiedä, mitä haluan sanoa. Sattuu, paha olo, itkettää. Yritän saada yhteydet muihin, ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä. L:n kanssa ollaankin puhuttu, mutta K:n kanssa ryssin kunnolla. En tiedä, en oikein osaa olla surullinen muttei kyllä tunnu hyvältäkään. Mokasin, mutta ehkä oli parempi, että en roiku väleissä pakolla.

Voi vittu. Olen ihan sekaisin.

Mutta mä selviän. Mä pidän sen mielessä ja selviän vaikka olisi kuinka paha olo. Mulla on ihmisiä jokka haluu pitää muhun yhteyttä ja joille oon tärkee. Tien sen koska ne on sanonu sen niin monta kertaa. En luovuta Hänen takiaan. Hän ei enää hallitse minua samoin.

Vittu mä oon oikeesti sekaisin ajatuksieni kanssa.

 

Medication for the kids with no reason to live. 

//älä Q-rakas huolehdi musta. mä selviin ja autan sua myös selviin. 

DEADlineja

Kämppä on atomipommin jäljiltä.

Keskellä lattiaa on kasa vaatteita, puhtaita ja pari kertaa käytettyjä sekaisin. Sägyllä on verinen paperi ja sideharso. Sängyn vieressä lattiallla on tyhjiä kaljatölkkejä ja limsapulloja. lehtiä siellä täällä, takki pudonneena telkkarin edessä, likaisia lautasia ympäri kämppää. 

Inhottaa. Kauhea määrä sotkua. Ja pahinta tässä on se, että kämpän sotkuisuus kuvastaa todella hyvin mieltäni. Siellä on puoliksiläpi käytyjä ajatuksia, joita en ole vain pystynyt käsittelemään loppuun asti. Keskellä kaikkien nähtävillä on kasa ajatuksia, uusia ja vanhoja. Ajatuksia, joita en saa selvitettyä, vaikka jaan ne kaikkien läheisteni kanssa. 

Ahdistaa. Ahdistaa olla näin sekaisin. 

Stressaan huomista, Studia-messuja. Aamulla olisi herätys 7.00. En ole kahteen kuukauteen herännyt niin aikaisin. Huominen tulee olemaan helvetillinen päivä, mutta silti odotan sitä innolla. Ei tunteja vaan vapaata-aikaa koulun kustannuksella kavereiden kanssa. Toivottavasti en vain odota turhaan. 

Minun pitäisi taas tehdä niin paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kämpän sotkuisuus ahdistaa, mutta en vain saa siivottua vaatteita henkareihin tai pyykkikoriin, lautasia tiskialtaaseen tai tyhjiä tölkkejä ja pulloja pussiin. 

Lisäksi koulu on taas jäänyt viime päivinä. Bilsan viikkotehtävä pitäisi tehdä, äidinkielen aineistoessee kirjoittaa (minulla ei ole vieläkään kirjaa, joten en tiedä aineistoista mitään), yhteiskuntaopin kurssityön arvioinnin palautus on tässä jonain päivänä enkä ole sitäkään aloittanut. 

Kaikki on taas vaiheessa. Ahdistaa kun kaikki on vaiheessa. Tuntuu kuin aika loppuisi kesken. Vituttaa olla tällainen saamaton, laiska paska, joka ei saa mitään tehtyä. Tähän psykologi sanoisi, että "olet sairastunut masennukseen, sinun pitää levätä". Meneppä sanomaan sama opettajille niin sieltä tulee 4 todistukseen ja kurssi uusintaan. Kaikki siirtyisi vain vuodella eteenpäin. 

Kaiken tämän keskellä tekee mieli viillellä. Revin taas vanhoja haavoja auki. Minulla ei ole paha olla, minua vain ahdistaa aivan helvetisti. Ahdistaa. 

Musiikkia.

160.

Lääkäri käynti olisi ollut tänään aamulla. Unohdin. Tai oikeastaan sivuutin. En jaksa nyt esittää, että kaikki on hyvin. Ei kaikki ole hyvin. Osa joo on hyvin, mutta kun niitä huonosti olevia asioita on ainakin tuplasti enemmän kuin niitä hyviä.
.
.
.

Jos. Mitä jos? Ajatukset vilisevät taas. T. L. Seuraa. Yksin. Apua. Apua? Rauhoitu. Kaikki on ihan hyvin. Rauhoitu! Kipu. Reiteen sattuu. Viillot. Verta. Verta. Enemmän. Ei. Et saa. Se ei ole oikein. T suuttuu taas. Ja ihan oikeutetusti. Hän yrittää auttaa, mutta et ota apua vastaan. Puhu. Puhu! Viilto. Ei ei ei! Unohda se. Et viillä, et enää ikinä. Ei. Haluan satuttaa itseäni. Repiä arvet auki. Vittu. Vihaan tätä haluasi. Vihaan. Et viillä. Et jumalauta viillä, vaikka kuinka haluaisit. Yksin. Voisin, kukaan ei estä. ET! Unohda se nyt jo jumalauta.

Sekopää. Itsemurha. Unohda sekin. Elä. Elä! Tiedätkö? Elä. Sinulle on annettu elämä, elä. Nauti. Sinulla on kavereita. Nauti ja elä. Vietä aikaa heidän kanssaan, älä jää yksin ajatuksiesi kanssa.

Miten? Miten vietän aikaa heidän kanssaan jos he eivät halua?

L on Niemessä, T:tä ei kiinnosta nähdä minua. E ja K, ei, eivät he halua. A. Ei. Miksei? Koska, en tiedä, hänen kanssaan on mukava olla porukassa, mutta yleensä kahdestaan ollessa tulee hiljaisia hetkiä, turhauttavaa. Hänen kanssaan on puhuttava koko ajan jostain tai tilanteesta tulee kiusallinen. Hän on mukavaa ja hauskaa seuraa, mutta tänään ei vain kiinnostaisi puhua.

Itsekästä. Sinä tarvitset seuraa, älä jää yksin. Sovi A:n kanssa jotain. Mene vaikka kaupoille, mene ostamaan kirjoja tai talvikengät tai jotain. Taistele T seuraksesi. Kysy häneltä haluaako hän ylipäätään olla ystäväsi vai saatko sanoa hänelle hyvästit. Jos hän ei halua olla ystäväsi, silloin sinulla on jotain puhuttavaa A:n kanssa. Jos hän haluaa olla ystäväsi, hän pitää sinulle seuraa.

Pääasia ettet jää yksin. Älä jää yksin ajatuksiesi kanssa. Ajatuksesi ovat vaarallisia, ne satuttavat ja lopulta tappavat sinut. Älä herran jumala jää yksin! Pelasta itsesi ja hanki itsellesi seuraa.

.
.
.

Tällaista tämä on. Olen ristiriidassa itseni kanssa. Klonkku. Klunk klunk.

.
.
.

Minussa on kaksi puolta; toinen haluaa parantua, toinen kuolla. Tapa se. En halua. Kuole. Älä. Viillä viillä viillä. Miksi, en hyödy siitä mitään? Lopeta! Tapan sinut. Kidutan sinut hengiltä. Kidutan, kunnes tapat itse itsesi.

Sairas. Sairaus. Se on sairaus joka haluaa viiltää. Eikö niin? En minä vaan sairaus. Ei, kyllä se olet sinä. Sinä haluat satuttaa itseäsi. Alitajuntasi haluaa kuolla. Jos nukkuisit kunnolla, alitajuntasi kuristaisi sinut hengiltä. Sinä kuristaisit itsesi hengiltä. Ei. Helvetti. Kuolema.

Sekavaa. Hetken mielijohde. Ymmärtäkää. Hakuan eroon siitä. Tiedätte kyllä mistä.

Mitä mä teen tääl ?

Minua ahdistaa. Masentaa. Itkettää. Haluan niin viiltää. Minun on paha olla. Aivan kuin jokin estäisi minua hengittämästä, kuin jokin estäisi sydämeni lyönnit.

Mietin itsemurhaa. Miksi? En tiedä. Haluan vain pois täältä, elämäni on taas liian vaikeaa. En jaksa. en vain vittu jaksa. Haluaisin vain itkeä viimeisen kerran. Kävellä moottoritielle ja odottaa loppua. Istua junaradalla ja kadota. Viiltää kaulani auki ja kuolla. Minua niin houkuttaisi kuolla. Minua houkuttaa lopettaa elämäni. Elämäni, joka tuntuu jälleen vain potkivan minua päähän ja palleaan. Elämäni, joka on minulle taas liian vaikeaa.

En edes tiedä mikä elämässäni nyt on niin vaikeaa. Minullahan on kaikki periaatteessa ihan hyvin. Minulla on kavereita, rakastava perhe, koulu menee ihan hyvin, raha-asiat on ihan kunnossa, oma kämppä. Mikä vittu minua vaivaa? Moni olisi onnellinen tästäkin. Minkä helvetin takia olen näin saatanan itsekäs enkä voi olla onnellinen jo tästä? Minulla on kaikki aivan vitun hyvin, mutta silti haluan kuolla.

Itkettää. Tuntuu kuin minulta puuttuisi jotain. Minun on ikävä T:tä. Lapsellista. Me emme ole pari, me emme ole mitään, mutta silti haluaisin niin halata häntä juuri nyt. Haluaisin niin soittaa hänelle ja kuulla hänen äänensä. En voi  tehdä sitä, en voi soittaa hänelle. Tai voin soittaa, mutta hän ei vastaisi, hän ei voisi puhua kanssani exänsä lähellä.

Hain tänään L:n hänen kotoaan Tampereelle. Olin hänen seurassaan vajaan 3 tuntia ja sinä aikana puhuin ehkä 10 lausetta. "Mikä on? Miks oot ton värinen?" Minä niin toivon, että osaisin vastata tuohon. Voisin vastata, että minua väsyttää, mikä oikeastaan on aivan tottakin. Voisin vastata, että minua masentaa, mutta mikä, siihen en enää osaisi vastata. Voisin vastata että minua ahdistaa, mutta mikä, siihenkään en osaisi enää vastata. Voisin vastata, ettei minua huvita puhua, minulla ei ole mitään asiaa. Voisin vastata, etten nyt jaksa esittää iloista, mutta miksi minun pitäisi esittää, siihen en osaisi vastata.

Minä en oikeasti tiedä, mikä minua taas vaivaa. Tämä olo ei voi johtua T:stä, se ei saa johtua hänestä. Minulla on muutakin elämää kuin vain T, ei elämäni saa kaatua siihen, että yhtenä päivänä en kuule hänen ääntään tai näe häntä. Toisaalta olen lähes kooko päivän ollut yksin ja ehtinyt miettimään asioita taas liikaa. En ymmärrä mitä T minusta haluaa. Hän ei halua sitoutua, mutta hän haluaa olla kanssani. Tarkoittaako hän, että hän haluaa vain vakituisen panon, jonkun jolle voi aina kännäysillan jälkeen mennä ja purkaa paineita? Minä en halua olla hänelle vain sellainen, mutta jos vaihtoehdot ovat se tai unohtaa T, en tiedä mitä tekisin.

Minun tekee mieli lähettää viesti K:lle, pyytää häntä pitämään seuraa. En vain jaksaisi nyt kirjoittaa, haluasin vain kuulla mitä hänelle kuuluu, jotta saisin jotain muuta mietittävää. En kuitenkaan halua häiritä häntä, höänelleä on omakin elämä.
Tekisi mieli lähettää viesti E:lle, mutta minulla on taas sellainen mieliala, etten mieti yhtään mitä sanon.
Tekisi mieli lähettää viesti L:lle, mutta en tiedä mitä puhuisin hänen kanssaan. Hän erosi tyttöystävästään eilen,mikä minun mielestäni oli aivan oikea päätös, mutta ymmärrän silti, että häneen sattuu. En pysty auttamaan häntä mitenkään taaskaan, enkä todellakaan halua vuodattaa vielä omia ihmissuhdesotkujani hänelle, vaikka sen taisin jo tehdä aiemmin.
Tekisi mieli lähettää T:lle viesti, "Soita mulle, mä tarviin sua!", mutta en pysty siihen. En vain voi lähettää hänelle viestiä, hän auttaa exäänsä tämän muutossa, joten hän ei luultavasti ehtisi soittaa kuin vasta yöllä. Mielummin annan heidän kaikessa rauhassa muuttaa, jotta hän pääsee eroon exästään.

Minua masentaa. Haluan viiltää.Viilsin viimeksi 24.10. siitä on nyt 10 päivää. Se on todella pitkä aika minulle, ja nyt se menee hukkaan. Minun on vain niin paha olla. Haluan satuttaa itseäni, että saan itkettyä. Ratkean tänään viiltämään. Antakaa anteeksi. Minä tiedän, olen heikko, minun pitäisi taistella vastaan, mutta en vain jaksa. Minä viillän tänään. Korkeintaan 5 viiltoa. Minä petän teidät kaikki, kaikkein pahiten minä petän T:n, mutta minä en vain voi enää olla viiltämättä. En pysty enää pitämään itseäni erossa terästä. Minun on pakko saada tuntea kylmä metalli ihollani.

Anteeksi. Minä yritin, yritin ihan oikeasti. Minua ei vain tarkoitettu elämään täällä. Minua ei tarkoitettu mihinkään.

Musiikkia.

Lääkitystä

14x20mg. Söin lääkkeet, en tiedä miksi.

Tiedämpäs. Jokin sisälläni tietää, että kuolema on paras vaihtoehto minulle. En kuitenkaan nyt halua kuolla, haluan unohduksen. Tajuttomuus houkutteli minua. Hetken hyvästit.

Hyvä olo palasi äsken, haluaisin oksentaa, mutta jokin estää minua. Miksi nyt, kun siitä on vain haittaa?

Pelkään oksentamisen tuomaa epämiellyttävää tunnetta kurkussa ja suussa. En pidä siitä, mutta silti minun on pakko oksentaa ruoka ulos. Miksen nyt voi voittaa pelkoani ja oksentaa lääkkeitä?

Hyvän olon välistä nousee loukkaantuminen, masennus, viha, uupumus. En jaksaisi, tiedän kokemuksesta, että pian hyvä olo häviää ja jään taas masennuksen armoille.

Lääkkeet alkavat vaikuttaa. Pahoinvointi, epätavalliset sydänlyönnit, kouristukset. Odotan tajuttomuutta. Koulu alkaa 2h päästä,  pitäisi lähteä 11.20.
Toivottavasti matka kouluun menee normaalisti, en haluaisi pyörtyillä tuntemattomien keskellä.

Tsh ihmiset!

Kämpälle tullessani lattialla oli iloinen viesti naapurilta: "Oksennus kivirappuselta on edelleen siivoamatta. Hoidapa asia kuntoon".

Tämä oli nyt toinen kehoitus. Ensimmäisen näin eilen ja menimme heti äidin kanssa ulos valmiina siivoamaan kyseisen oksennuksen. Vähän sitä ihmeteltiin, kun ei oltu mihinkään tahmeaan astuttu tai mitään hajua huomattu tullessamme sisään. No, päästiin ulos ja sit alettiin ettiä oksennusta, meinasin jo hakea suurennuslasin, mutta vaikea löytää jotain mitä ei ole!
Ainut roska pihassa oli tupakantumppi, joka sekin siivottiin pois. Ajattelin jotenkin, että lappu oli vanha, ilmestynyt jo sunnuntaina seinälle ja joku toinen oli sitten siivonnut oksennuksen, kun minä en sitä heti ollut tehnyt (en ollut kämpällä sunnuntaina).

Mutta ei, uusi lappu tänään ja sekin ilmaistuna epäkohteliaammin kuin aiempi, alkaa vissiin hermot mennä rouvalta (käsiala on naisen). Sama rumba uudelleen, menin ulos, tosin aikeenani vain etsiä se vitun oksennus ennen kuin rahtaan siivouskamat sinne, ja tutkiskelin rappuja ulko-oven edessä.
Ne olivat sateesta märät, mutta kuitenkaan en oksennusta nähnyt, en kivien välissä, oven edessä olevalla kuivalla alueella, en mistään. Epätoivoisena kävin jo katsomassa toisenkin rapun edustan, tupakkapaikan ja roskakatoksenkin.
No eipä siinä, ei olis kauhee hinku ollutkaan siivoamaan. Äite käski laittaa ilmotustaululle kyselyn kenen ulko-oven edessä tämä kyseinen oksennus on, ja niin aattelinki tehdäkin, tosin persettä nuollen ja sievistellen.

En nyt kirjoittanut tätä vain kertoakseni, että minulla on vittumaiset naapurit (siksikin) vaan siksi, että tämä kaikki vaivuttaa minua alemmas vähitellen. Päivä oli hyvä, kunnes näin tuon lapun. Uuvuttaa taistella tuollaisten kurppien kanssa, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vahtia ja valittaa. Tekisi mieli viedä taululle lappu, jossa käsken valittajan nuolla raput puhtaaksi, koska minua ei vittu kiinnosta!

Helvetti, kun osaan taas stressata toisaalta turhasta, voisin viedä lapun seinälle ja siivota oksennuksen, jos sellainen siellä muka on. Voisin vaikka mennä pesemään koko helvetin rapun valkoiseksi. Ei, minä istun sisällä, panikoin ja stressaan, pelkään jokaista ihmistä, joka liikkuu rappukäytävässä, uutta lappua. Säälittävää.

Hain masennuslääkkeitä tänään lisää apteekista. Farmaseutti oli vissii vähä väsyny, kun anto mulle yhteensä 3 x 30 kapselia kahta eri lääkettä. Heti kun kuulin kysymyksen "otatko kaikki kerralla" mieleeni ilmestyi sana: itsemurha.

Yliannostuksen oireisiin kuuluu pahoinvointi, oksentelu, kouristukset, sydänvaivat (esim. epätavalliset sydänlyönnit ja sydänpysähdys), keuhkovaivat ja mielialan muutokset vaihdellen kiihtymyksestä tajuttomuuteen.

Minä pystyisin siihen nyt, minulla olisi turruttavia, lääkkeitä, motivaatiota. Mutta onko minulla enää halua kuolla, kun huomasin valon paistavan risukasaan? Minä en tiedä. Luultavasti, jos teen sen tänään, teen sen hetken mielijohteesta, masennuksessa, ahdistuksessa, vaikka vakaasti suunnitelinkin aikaisemmin tekeväni sen, oli olo mikä tahansa.

H:takin muuten näin, ahdistavaa oli vaikka koitin ihan idioottina olla niin kuin aikasempaakin, vaikka tasan tarkkaan tiedän, että hän on minulle vihainen, kun en hänelle tupareista kertonut.

Ehkäpä

sori huono laatu, kuvassa lappu

Anteeksi, että haluan paeta

Olin eilen todella loukkaantunut, poissa tolaltani, siitä mitä exäni, R, minulle sanoi. Palasimme yhteen monta kertaa muutaman vuoden ajan, kunnes viimeisin selkkaus maaliskuussa sai meidät pysymään vain ystävinä. Eilen juttelimme ja kysyin, miksi meillä meni poikki niin usein. 

"Emt sun kans oli aina mukavaa, mut välil tuntu niiku toi sun masennus ois ollu sulle mua tärkeempi, se tunki meiä välii."

Jumalauta. Se ei todellakaan ole ketään tärkeämpi. Minä en todellakaan pidä siitä huolta, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Minä haluan eroon siitä enemmän kuin mistään muusta elämässäni, se ei ole tehnyt mitään hyvää minulle, olen sen vuoksi rikki, väsynyt, herkkä.
Jos olisin tiennyt tuon olevan yksi syy, olisin syrjäyttänyt masennuksen pois mielestäni aina nähdessämme ja puhuessamme, olisin halunnut, jopa tarvinnut, R:n tukea ja seuraa tänä kesänä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta se on myöhäistä jo nyt.

Loukkaantumispuuskassa itsemurha tuli taas ajatuksiin. Imin loukkaantumisesta syitä masentua, luin R:n lähettämän viestin yhä uudelleen ja uudelleen masentuakseni lisää.
Oloni oli niin yksinäinen, että halusin vain pois.

Suunnittelin pikaisesti miten ja missä. Menin valitsemalleni kivelle istumaan, katselin lääkepurkkeja, jotka olin kerännyt mukaani. Avasin ensimmäisen purkin, mut sitten päätin vielä viimeisen kerran viiltää. Viilsin, kunnes verta valui kunnolla ja sitten viilsin vielä kerran.

Liian syvä, veri virtasi haavasta. Refleksinä painoin haavaa kädelläni ja nostin käteni ylös. Sitten mieleni valtasi houkutus : kuolen kuitenkin tänään, miksen vain vuotaisi kuiviin. Laskin käteni alas ja annoin veren valua.

Lähetin S:lle avunhuuto viestin, kun ymmärsin, mitä olin tekemässä. Luojan kiitos hän vastasi heti, hetken viivytyksen vuoksi olisin voinut loukkaantua siinä tilassa vielä lisää ja viiltää toiseenkin ranteeseen. Ilman häntä en olisi tässä enää.

Jotenkin sain verenvuodon tyrehtymään ja kompuroin kotiin. Koko ajan viestittelin S:n kanssa, jotten muuttaisi mieltäni. Kotona lukittaudui huoneeseeni ja sidoin haavan umpeen, alimpana ollut tuke oli aivan veressä aamulla, kun vaihdoin uuden tilalle.

Tänään on kaduttanut. Ranne on kipeä, se muistuttaa eilisestä pakoyrityksestä, mahdollisuudesta päästä pois. Masennus on ollut vielä pahempi kuin aikoihin, viha ja turhautuminen ovat täyttäneet mieleni. Olen vain nukkunut, hereillä ollessani olen ollut vain vihainen, tiuskinut kaikelle nauruni takaa ja taas pyytänyt anteeksi.

Tämä on rasittavaa. Miksen voi vain lähteä, mitä muka menettäisitte jos lähtisin? Ette mitään. Ette edes huomaisi poissaoloani. Olen niin yksin. Taas.

toivotonta...

Minä totuin jo siedettävään olotilaan. Minä totuin väsymykseen, itkuiseen oloon, vihaan, välillä pilkahtavaan toivoon, jonka avulla suoriuduin seuraavaan päivään. Kuvittelin, oikeastaan toivoin, olon jatkuvan samanlaisena. Minulla oli "hyvä" olo, ainakin normaalia parempi.

Mutta sitten ahdistus levisi pääni sisälle, tukahdutti toivon ja lamautti hengityksen. Hengitys vinkui, pelko valtasi minut automaattisesti, kun tajusin keuhkojeni tyhjenevän. Paniikki kasvoi, mitä kauemmin ahdistus lamautti hengityselimet. Pian huomasin huutavani, tuloksena käheä kuiskaus, hengitys tiheni entisestään käytettyäni kaiken hapen. En pysynyt paikallani, liikuin ja huidoin levottomasti, kuin etsien köyttä, jonka katkaisemalla saisin taas happea.
Huomasin paniikissa purevani ja raapivani itseäni, hakkasin nyrkkiä lattiaan ja päätäni seinään. Vetäydyin huoneeni nurkkaan, pois näkyvistä, pois toisten luota, vaikkei kotona ollut muita kuin minä. Pelkäsin kaikkea, happi tuntui loppuvan edelleen, paniikki imi pelosta voimaa ja sekoitti ajatukseni. Minä vain pelkäsin, ajatukseni olivat kuin musta pyörremyrsky. Yksi sana näkyi selvänä. Paniikkikohtaus.

Minä luulin, että ne loppuivat jo. Toivoin sitä. Ilmeisesti toivoin turhaan. Loin haaveen ja petyin, kun se ei toteutunutkaan. Kohtauksen mentyä ohi masennus vyöryi ylleni, minä katosin kuplaani ja viilsin vihasta, pelosta, surusta. Halusin itkeä, mutta edes kipu ja pelko eivät saaneet sitä aikaan. Minä olin niin vihainen itselleni, olen edelleen äreä ja pettynyt, miten saamaton ihminen voikaan olla?!? Miksen taistele masennusta vastaan? Miksi annan sen viedä kaikki voimani ja etenkin kyvyn itkeä pahaa oloa? Olen niin pettynyt.

Houkuttaa vain pyytää anteeksi ja kadota. Tiedän jo miten. Tiedän jo milloin. Enää pitää vain odottaa sitä päivää ja selvitä.