Realisti

Mun elämäs on viime aikoina tapahtunu aika paljon mut ei kuitenkaan mitään.
On tapahtunu asioita jokka on saanu miettiin mut ei kuitenkaa nii tärkeitä et niit kannattais kertoo muille.

•  näin M:n toissa perjantaina. Ei iso juttu, mut silti pisti miettii menneitä. 
• T on taas alkanu juttelee mun kans faces ja wapis. Ei iso juttu enää mut pistää silti miettii "mitä vittua?" 
• Tapahtu vahinko J:n kanssa ja pamahdin paksuksi. Iso juttu, pisti miettii iha aiheesta. 
• Yks koulukaveri koittaa saada lasta, mutta niillä ei tärpänny. 
• Mulla tärppäs, vaik en halunnu ja hankkiuduin siit eroon. 
• Nyt tuntuu pahalta ku mä saan jotain mitä ite en halua mut jota muut haluis ja hankkiudun siit eroon. 
• Uus periodi alko koulussa ja sen myötä uusintatentit joista sain osallistua vaan kemian ja matikan uusintoihin. Muut kolme opintojaksoo meniki sit iha hukkaan, niistä ei tarvii ees haaveilla saavansa opintopisteitä. Melkein hävettää olla näin laiska. Kasassa on siis 3op/240op. ja mahdollisuus olis ollu saada 15op. Nojoo kai ne ehtii. 

Elämä hymyilee mulle pääasiassa koko ajan. Koulu nyt stressaa välillä, mutta pääasiassa sinnekin on taas ihan mukva mennä kun tunneillä voi oppiakkin jotain. 

Tajusin täs yhtenä yönä kun valvoin taas et jos mä nyt nukahtaisin, mä haluaisin herätä aamulla. Se ei oo mulle enää ihan sama heräänkö vai enkö. Mä haluan herätä huomiseen, etenkin kun tiedän et eka asia jonka aamulla nään on J. 

Mut joo, nukkumisesta on kyl taas tullu pieni ongelma. Meen arkisin nukkuun siin 23 aikoihin, mut nukahdan vasta lähempänä 2. Painajaisiin herään 1-5 kertaa yössä. Ja painajaisissa toistuu kaks eri juonta:

• toisessa J jättää mut ja/tai löytää parempaa seuraa jonkun mun kaverin luota. 
• toisessa mä menetän kaiken tärkeen elämästäni. J, L, perhe, muut kaverit, koulu, yms. Ja ainut ajatus mun mielessä on et "vittu kun vois juoda pään täyteen". 

Kyl mä tien miks nään tollasia unia. Mä oikeesti pelkään et noin käy. Pelkään et menetän tän kaiken. Tavallaan tien et jossain vaihees joku osa-alue menee taas vituilleen. Tiedän, oon ihan helvetin positiivinen ihminen. Realisti.

En mä tie. Koitan nyt pitää itteni kuosissa niin kauan ku pystyn. Ja kun en enää pysty ni mulla on (ainakin vielä) ihmisiä jokka pistää mut kuosiin jos en ite siihen pysty.

Musiikkia.

En osaa nyt kirjoittaa.
Kaikki on hyvin. Vähän stressaa toi koulu mutta ketäpä ei.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

She could've been a queen

En tajua mite mun olo meni taas tällaseks. Se meni tällaseks iha helvetin nopeeta. Kuukausi sitten olin viel suht kunnossa.

Aamul ylös nouseminen on täyttä helvettiä. Torkutan tunnin verran kunnes on pakko nousta, joskus en nouse ees sillo vaa meen myöhäs kouluun tai en mee sinne ollenkaa. Koulus olo on helvettiä, ei kiinnosta. Pakko esittää et oon kunnossa kavereille.

Oon maassa koko ajan vaik näytän muulta. Välil tunteet pyrkii ulos ja silmät kostuu mut ainaki tähä mennessä oon onnistunu olee itkemättä muide edes. Koko ajan tekee mieli riehua. Purkaa tää olo johonki. Heitellä tavaroita, hakata seinää, potkia, huutaa, kiljua. Riehua ja ku voimat loppuu ni itkee silmät päästään.

Ja tää huolestuttaa mua eniten: mun tekee koko ajan mieli vetää pää täytee. Unohtaa kaikki. Ees hetkeks. Aamusin tekee mieli ottaa pullo mukaa jotta selviän päivästä. Iltasin tekee mieli juoda ittensä hilpeeks. Öisin ku herään tekee mieli juoda ittensä sammuksiin. Mun tekee koko ajan mieli juoda, ja se pelottaa mua oikeesti.

Viiltää. Haluisin iha vitusti viiltää. Haluisin vaa tuntee hallitsevani tän tilanteen. Voivani keskeyttää sen ees hetkeks. Tuntee jotain muuta. Tuntee kipua jonka tien loppuvan.

Tänää ku kävelin kotii pysähyin suojatien valoihin. Tiel ajo rekka ja ainut ajatus mun päässä oli et haluun astuu sen eteen, haluun jäädä sen alle, haluun et se tappaa mut. Yhtäkkiä tunsin ku joku tuntematon tyyppi veti mua käsivarresta kauemmas tiestä. Halusin yhtä aikaa kiittää häntä välittämisestä ja hakata hänet estämisestäni.

"Sä olit vähä liian lähellä, oisit voinu jäädä ton rekan alle."

Ehkä se oli mun ideakin.

Aiemmis kämpis ja kotona ei oo kokovartalopeiliä. Täs nykyses kämpäs on. Enkä pysty välttää sitä mitenkää. Nään itteni aina ku lähen ulos, tuun sisää, meen vessaan, tuun sieltä. Ja mite voisinkaa välttää, oon valtava.
Syöminen ei onnistu. Söin tänää puolikkaan ruisleivän, oli pakko käydä oksentamas sekin pois. Koko viikon aikana oon syöny vissii 2 leipää ja makkaraperunat jokka nekin tuli ylös n. 5min kuluttua. Selviin vedellä, ja jos en selvii ni voivoi ei haittaa mua.

En tie pystynkö tähä enää.

Mä tarviin apua.

She was a princess, she could've been a queen
She had the angels beneath her broken wings
She had the vision, she had the sight
She wants perfection, she wants it right

Who cares anymore, what's right anymore?

Äänten muistot

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

Musiikkia.

_Musiikkia._

Rajattu

En enää erota rajaa. Missä minä lopun ja masennus alkaa. Mitkä ajatukset ovat minun ja mitkä masennuksen. Ajattelinko itse että olisin voinut tehdä tuon paremmin, vai oliko se masennus joka kertoi taas virheeni. Olemme sulautuneet yhteen. Ei ole minua ilman masennusta. Ei masennusta saa minusta pois.

Musiikkia.

"I don't wanna breathe, I don't wanna die
I can't feel, I'm paralyzed
I'm not taking this tonight
Give me back my life!"

Enkä vieläkään tiedä haluankokaan masennuksesta eroon.
Se on antanut minulle paljon. Ilman masennusta minulla ei olisi (ollut) K:ta, L:ää, Q:ta, T:tä, R:ää. Olisin vaatinut itseltäni enemmän enkä olisi pystynyt antamaan itselleni anteeksi kun epäonnistuin. Nyt pystyin edes osan syystä vierittämään masennuksen piikkiin.

Olen oppinut näkemään elämän toiselta kannalta. Olen nähnyt sen helvetin olen kokenut sen helvetin johon ihminen joutuu mielen sairastuessa. Olen huomannut miten helposti täältä oikeastaan pääsee pois. Olen kokenut sen surun kun toinen on lähtenyt omasta tahdostaan ja olen kokenut sen epätoivon kun on itse halunnut lähteä. 

Välillä osaan iloita pienistä asioista, kuten uuden hyvän biisin löytämisestä, kun saan työt tehtyä ja pääsen nukkumaan, kun kaveri laittaa viestiä. Olen oppinut arvostamaan jokaista pientä hyvää hetkeä, sillä kuka tietää milloin seuraava tulee.

Koko tekstiltä häviää pointti. Pointti on se, että olisin nyt todella erilainen ihminen, jos minulla ei olisi masennusta.
Enkä luultavasti pitäisi siitä ihmisestä.
Hän olisi pumpulissa kasvanut nuori nainen, joka ei loppujen lopuksi tietäisi elämästä mitään. Hän ei osaisi arvostaa elämää. Hän hukkaisi elämänsä ilman että ehtisi nauttia sillä hän odottaisi aina jotain erityistä asiaa josta iloita.
Olisin yhä sama ihminen kuin 7lkn keväällä jolloin kaikki oli suht hyvin.

"Jokainen hetki on korvaamaton,
älä tuhlaa aikaas vaan käytä se"

Musiikkia.

"Ja arkkuni kanteen vedän viimesen kompin "

339

Edelliset viillot paranivat vasta. Viime yönä ei tarvinnut vetää pitkähihaista päälle nukkumaan mennessä.

Haluan tehdä lisää.

Sattuu. Paha olo vyöryy päälle. Itkettää, kiukuttaa, masentaa. Epätoivo.

Kaikki sanat ovat minua vastaan.

Minä olen väärä.

Näitä hetkiä on ollut usein viime aikoina.

Jään tuijottamaan teriä.

Hukutan ajatukset musiikkiin. 

En suostu kuuntelemaan muiden sanoja.

Vältän viimeiseen asti.

Taistelen.

Olen terve

.

.

.

Miten olen taas tässä tilanteessa? 

Tällasist meitsi pitää, sopeutukaa! part2

Ajattelin näin tammikuun kunniaksi tehdä teemapostauksen niistä asioista joista pidän. Viime aikoina, kuten olette varmaan huomanneetkin, minulla on mennyt hieman heikommin joten hyvänmielenpostaus olisi tässä vaiheessa ihan hyvä idea.

>>>>>>>>>><<<<<<<<<<>>>>>>>>>><<<<<<<<<<>>>>>>>>>><<<<<<<<<<>>>>>>>>>>

Joten aloitetaan...

Musiikilla.

Viime kerrasta kun kerroin lemppareitani on vierähtänyt puolitoista vuotta. Edelleen ehdottomana ykkösenä on Hollywood Undead. Nyt ja aina. Heidän keikalleenkin pääsin tosiaan 9.11.-14, siitä on myös tekstiä blogissa. Uusi albumi heiltä on ilmeisesti tulossa maaliskuussa, sopivasti mun synttäreille. Albumia on kyllä odoteltu jo reilun vuoden verran, joten korkea aika tullakin jo.

Musiikkia.

Muita tällä hetkellä kovassa kuuntelussa olevia artisteja on Five Finger Death Punch, Amaranthe, Papa Roach ja muutamat yksittäiset kappaleet (laitan osan tänne). Suomalaista musiikkia en juurikaan enää kuuntele, jos kuuntelen niin vanhoja biisejä jotka on jääny kännykkään (niistäkin laitan muutaman tänne).


Siinä oli varmaan musiikin saralta pääpiirteet.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.
Musiikkia.

Joten jatketaan....

Elokuvilla.

Joo. Tästä tuleekin sitten pitkä kappale. Tai todella lyhyt.

Marvel. Kaikki Marvel leffat nähty moneen kertaan. Tän hetken suosikkileffa on... mmm... Captain America: The Winter Soldier tai Guardians of the Galaxy. En osaa päättää.
Tietty muitakin leffoja katselen, Ei mun elämä, vielä, täyttä Marvelia oo. Tietyt leffasarjoja seuraan myös (osin H:n ansiosta) kuten  Fast & Furious, Transformers, Hobitti, Nälkäpeli, Outolintu, Expendables, jne.
Leffoja käydään muutenkin H:n kanssa katsomassa todella paljon (jos ette ole huomanneet). Tietyt näyttelijät etenkin vetävät leffateatteriin. Heitä ovat esim Tom Cruise, Scarlett Johansson, Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Robert Downey jr., Jennifer Lawrence, Bradley Cooper, Channing Tatum, Lee Pace, Bruce Willis... joo, osien kohdalla Marvelin ansiota, että ollaan alettu seuraan heidän uraansa, mutta mikäs siinä kun ovat hyviä näyttelijöitä.

Tulevista leffoista odotan ehdottomasti eniten Avengers: Age of Ultronia. 104 päivää ensi-iltaan. Lisäksi tänä vuonna tulee Marvelin Fantastic Four ja Ant-Man (traileri julkaistiin eilen). En tiedä mitä Ant-Man:sta sanoa, mutta Marvelin leffa joten olen menossa katsomaan.

13.2 on Fifty Shades of Greyn ensi-ilta. Sitä odotan todella paljon. Kirjat etenkin olivat todella hyviä, luin ne vajaassa viikossa (ja kun viimeinen kirja loppui en tiennyt mitä tehdä elämälläni enää). En kyllä tiedä miten elokuva toimii, mutta odotan innolla.
Muita leffoja, jotka olen menossa (ainakin) katsomaan tänä vuonna on Magic Mike XXL, Serena, Minions, American Sniper, Jurassic World (Chris Pratt) ja F&F7.

Eipä siin, elän elokuvien ensi-illoista toiseen. Jotain mitä odottaa. Ainakin 5 vuotta eteenpäin..

Siinä olikin kaikki leffoista. Tai ainakin pääpiirteet niistäkin.
Musiikkia. 
Musiikkia.

Joten jatketaan...

ööh no keräilen loput tähän..

Telkkaria en enää kauheesti kato. En tiedä mikä siinä on, ehkä se että tv on vapaana meillä niin vähän aikaa päivästä (veli pelaa aina ku mahollista).
Greyn Anatomia on edellen katottava, Eilen alkoikin uudet jaksot. Kostoon koukutuin taas, olen muutamana sunnuntaina jäänyt katsomaan ja nyt on taas pakko katsoa. Ekan kauden katsoinkin kokonaan mutta toisen kauden alku jäi joten en jaksanut seurata enempää ennen kuin nyt. Skinsit on DVD:l ja nyt ne ilmeisesti näkee Areenastakin. Agents of Shieldiä seuraan myös vaihtelevalla menestyksellä, netistä jos en telkkarista ehdi katsoa.
Pääasiassa katselen sarjoja Netflixistä. Helppoa, saan katsoa niin monta jaksoa kuin jaksan silloin kun haluan. House of Cards ja Orange Is the New Black on Netflixin sarjoista ovat koukuttaneet.

Ja Netflixin katselua taidan jatkaakin, toivottavasti ilmestyy Suomessakin.
Tällä hetkellä Netflixistä katson Tudorsia. Jonathan Rhys Meyers. Uhhuh. Hänen vuokseen olen seurannut Draculaakin telkkarista, muuten sarja saisi olla.

 

Muuta en nyt osaa kertoa. Pääasiassa samat asiat pyörii elämässä kuin puolitoista vuottakin sitten. Uusiakin asioita tulee ja osa vanhoista jää vähemmälle.
Elämä jatkuu.

Musiikkia.

329

Heräsin 10 jälkeen.
Paska olo oli laantunut hiukan.
Syyllisyys ei katoa minnekään.
Pakotan itseni normaaliksi heti kun äite tulee navetasta.
Nyt saan vielä vähän aikaa rämpiä itseinhossa.
Vielä vähän aikaa voin nuolla haavojani.

Täti menee varmaan tänään käymään kaupassa. Tai ainakin toivon että hän sammuisi mahdollisimman pian. Olisi hetken hiljaa. Pitäisi mielipiteensä minusta itsellään.
Tiedän ilman häntäkin olevani laiska paska. Läski. En tee muuta elämässäni kuin elän toisten siivellä katsellen telkkaria ja maaten sängyssä. En edes yritä tehdä mitään.
Laiska paska josta ei ole mitään hyötyä.

Toisaalta tädin kauppaan meno tarkoittaa luultavasti sitä, että minun pitää alkaa tehdä ruokaa ja mennä navettaan äiden avuksi. Riippuen siitä hakeeko täti tarpeeksi viinaa. Toisin sanoen en ehdi enää puhumaan yhtä paljon Q:n kanssa kuin nyt. Ehkä se on ihan hyväkin niin en voi epäonnistua enää niin usein.

Olen niin pahoillani.
Edelleen.
Nyt ja aina.
Pahoittelen.

Musiikkia.

"yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"

Virheitä

En jaksa edes kirjoittaa.
Olisi niin paljon, mitä haluaisin purkaa, mutta en jaksa.
En jaksa nyt.
Haluan vain luovuttaa taas.
Herpaantua ja antaa tämän paskan olon tehdä mitä se on koko päivän palanut halusta tehdä.
Vuotaa verta.
Viiltää kerta toisensa jälkeen, kunnes kädet puutuvat.
Raadella joka ikinen verisuoni riekaleille. Satuttaa ja saada lupa itkeä.

Minun on oltava vahva.
Minun on pidettävä muut pinnalla.
Minun on edes yritettävä pitää heidät pinnalla.
Heidän on selvittävä.

"Mitä mä luin sun blogista ni sulla menee nyt vähä huonommin?"
"Entä ootko sä kunnossa?"
"Selviätkö?"

Aina sama vastaus.
"Joo kyl tää tästä vähitellen. Ei mul oo mitää hätää, kyl mä selviin"
Haluaisin puhua totta.
Haluaisin, että voisin pitää sanani kaikille.
Mutta pelkään, etten pysty siihen.
Pelkään, että vajoan taas enkä voi sille mitään.

Miten mä oon taas tässä tilanteessa? 

Vihaan itseäni.
Oikeutetusti.
Olen syyllinen.
Anteeksi.
Olen niin pahoillani.
Mokasin niin pahasti.
Ymmärrän kyllä josset siedä minua enää.
En itsekään siedä itseäni.
Olen niin pahoillani.
Kaikesta.

Anteeksi.

anteeksi

Musiikkia.

Pala kurkussa

Mul on ollu koko päivän pala kurkussa.
Aamulla itketti, kun luin vanhoja postauksia.
Sitten alkoi itkettämään pelko, kun Q:sta ei kuulunut mitään.
Ja kun lopulta kuului, olisin halunnut purskahtaa itkuun. Ympärillä oli kuitenkin ihmisiä, joten sain itkun pidettyä kurissa.

Q. Hänellä menee huonosti. Hänellä on samankaltainen vaihe elämässä kuin minulla 2013 vuoden syksynä. Tapahtumasta, joka vaikuttaa paljon elämään, on kulunut muutama kuukausi. Koulu stressaa lomillakin, tärkeä vuosi menossa. Elämässä on muutama ihminen, jotka antavat toivoa. Jätkä, joka mietityttää, mutta hänen seurassaan elämä tuntuu niin helpolta. 

Elämässä ylipäätään vaikuttaa olevan toivoa; on ihmisiä, jotka välittävät ja on päässyt jotenkin yli suuresta tragediasta.

Mutta silti kuolema, hautajaiset, kipu, ikävä pois, käsittämätön suru pyörivät mielessä. Vaikka elämässä on toivoa, masennus vyöryy sen yli ja peittää sen pimeyteen. Tukahduttaa sen hetkeksi.
Mutta hetken kuluttua, toivo nousee taaa esille. Toivo nousee aina, kunhan jaksaa vain odottaa siihen asti.

Jos mä selviin, sä selviit.

Musiikkia.

Your love is addictive,
trying hard just to quit it
But you're drowning
yourself you won't catch
a breath until you admit it
Is anybody out there,
I'm dying in a nightmare

Musiikkia.
Musiikkia.

//heräsin mielessä viiltely. päivällä teki todella paljon mieli viiltää. nauroin mielessäni viiltely. illalla yksin vuodatin muutaman kyyneleen mielessäni viiltely. menen luultavasti nukkumaan mielessäni viiltely.
mutta minä EN viillä.
Perkele.

Se siitä sitten

Olen kauhean aktiivinen taas täällä blogin puolella.
Muualla en sitten olekaan.
Jalkakipu valvotti vaille 5 asti ja aamulla heräsin vähän yli 8 painajaiseen. En enää pystynyt nukkumaan, vaikka olisi tarvinnut. Päänsärky on jotain järkyttävää ja keskittymiskyky on menetetty tapaus väsymyksen vuoksi.

En osaa enää puhua asioistani. En edes äidelle. Tai L:lle. Muitahan minulla ei oikein enää olekaan.

Tai en voi puhua niistä. Olen "parantunut", minulla ei enää pitäisi olla paha olla. Minun ei enää pitäisi ajatella itsetuhoisesti. Minun ei pitäisi enää tarvita psykologeja tai lääkäreitä. Minun pitäisi selvitä omillani. Ja niinhän minä teen, pohjaa hipoen.

Eikä äidelle voi muutenkaan oikein puhua mitään. En halua jakaa näitä asioita koko perheelle, mutta kahdenkeskistä aikaa ei vain löydy äiden kanssa. Etenkään koulujen lomilla, kun pikkuveli seuraa äitee niiku hai laivaa. Tai pikemminki laiva haita.

En osaa kertoa, miltä minusta tuntuu.
En osaa tehdä sitä sanoin.
Sen näkee silmistäni, käytöksestäni, eleistäni.

Musiikkia.
Ainut Haloo Helsingin biisi jonka olen kuunnellut alusta loppuun ajatuksella. Joka on saanut muutaman kyyneleen vuotamaan.

//Q-rakas puhu mulle. Oon ihan paniikis vielki siit mitä sanoin sulle toissayönä. Oo kiltti ja puhu mulle, mä haluun auttaa sua. Jos haluat. 

Keikkailua

Hollywood Undead. Upeeta. 😄😍

Aivan saatanan mahtavaa vaikka kaikkia biisejä ei (tietenkään) soitettu. Huuuh. Bullet ja Kill Everyone ja Dead Bite ja Undead ja Comin in hot ja We are jajajjaja 😱😍

Meinasi kyllä mennä keikka ohi kun tuli juotua hiukan liikaa mutta selvisin ennen keikkaa, joten kaikki pysyy muistissa. Muutama tunti keikan jälkeen meni fiiliksissä, mutta sitten iski kunnon laskut ja kaikki paska nousi taas päähän.

Musiikkia.

"Medication for the kids with no reason to live"

Polttelee taas terä. Se on lompakossa, mukana aina. Tosin täällä on liikaa porukkaa, ei ole sidetarpeita mukana ja huomenna olisi ohjelmassa äiden kanssa ajelua ~70km joten uusien haavojen peittely ei juuri nyt kiinnosta.

Musiikkia.

"Mietitkö vieläkin kuolemaa?"

Ehkäpä.

Urgh keikkapäivään tuli huikeen keikan  jälkeen jyrkkä lasku. Aina näin. Ehkä joskus opin olemaan juomatta. Se vain on joukon tapa enkä tiedä miten sanoisin vastaan vaikuttamatta oudolta.

//yöllä nukuin taas katkonaisesti. E ja K nukkui vieressäni enkä peloltani saanut nukuttua. en osaa luottaa ja miksi luottaisin. se vain satuttaa.

olen aivan helvetin lapsellinen. häpeän itseäni. koitan löytää piilopaikan. sopia jonnekin jossa en herätä huomiota.

tuttuja tunteita. vuosi sitten samoja. pakko koittaa pitää pää kylmänä,etten joudu samaan syöksykierteeseen kuin silloin. poistaa ajatuksia mielestä, miettiä jotain muuta.

selviytyä.

Fandom level: HU4L

Heräsin 10 jälkeen. Ensimmäisenä, kuten aina, kännykän ilmoitusten selailu. 3 viestiä WhatsAppissa/ viestillä. Muutama sähköposti. Facebook ilmoitus ja tykkäys instassa. Katsoin sähköpostit.

"LiveNation:  Hollywood Undead Artistimuistutus"

Ensimmäinen sydämenlyönti jäi.
"Njaa ne ilmottaa varmaa siit Venäjän keikasta"

Avaan posti kuitenkin.

" Meillä on hyviä uutisia! Suosikkiartistisi on juuri julkaissut uuden tapahtuman. Klikkaa alla olevasta linkistä lisätietoja siitä, missä ja milloin tapahtuma on sekä miten saat lippuja tapahtumaan. "

Toinen sydämenlyönti.

Avaan linkin ilman kummempia odotuksia.
"Ne menee varmaan Saksaan"

" Hollywood Undead, Nosturi, Helsinki

su 09 marraskuu 2014"

"OMG OMG OMG *kiljuntaa* Ei oo totta apua"

Muutama sydämenlyönti jäi välistä, hengittää muistin aina välillä. HU on tulossa Suomeen keikalle marraskuussa ja lupaan olla eturivissä.

Kolme tuntia on mennyt fanityttöillessä. Suunnitelmat on jo melkein valmiina ja porukka alkaa olla koossa.

Jotain hyvääkin tapahtuu.

En tiedä mitä sanoa

Innostus taisi loppua. Blogin kirjoittaminen ei enää ole osa jokapäiväistä elämää. Jos päivästä pitää karsia jotain pois, bloggaus jää.

Tunnen syyllisyyttä siitä. Olen tavallaan tehnyt lupauksen itselleni ja etenkin teille, että kirjoitan blogia säännöllisesti. En tiedä mitään muuta niin turhauttavaa, kuin sen että blogiin, joka on aikaisemmin postannut säännöllisesti, ei ilmesty uusia postauksia odotetusti.

Toisaalta, mitä minä kirjoittaisin? Minulla tuntuu olevan kaikki ihan hyvin. En osaa kirjoittaa hyvästä olosta.
Hyvä olo ei muserra kuten paha, se ei peitä kaikkea mustaan sumuun tai estä sinua hengittämästä. Se ei kirkasta kaikkea, se ei nosta kaikesta sitä positiivisinta asiaa esille, se ei tunnu fyysisesti miltään. Hyvä olo vain on. Sitä ei huomaa, ennen kuin tajuaa, kuinka kauan siitä on kun viimeksi ajatteli jotain pahaa, kun ei pystynyt hengittämään.

Musiikkia.

Solmussa

Onnistuin sotkemaan kaiken taas 48 tunnin sisällä.

Abiristeily tuottaa ongelmia. Ryhmällemme on varattu kahden hengen hyttejä. Mahdoton yhtälö kun kaveripoorukassamme on pariton määrä ihmisiä. Minä siis jyräsin törkeästi K:n ja menen E:n kanssa samaan hyttiin, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli, että kyyhkyset menevät samaan hyttiin. Lopputuloksena K on kuin perseeseen ammuttu karhu ja minä olen se ampuja.

Välien katkaisu T:n kanssa ei tunnu onnistuvan. Tai siis en ole itse ottanut häneen yhteyttä sunnuntain jälkeen, mutta sorrun aina vastaamaan hänelle kun hän kysyy jotain. Sen luulisi olevan helppoa, olla vastaamatta, mutta ilmeisesti olen niin säälittävä, etten onnistu edes siinä. Erityisen ärsyttävää on tapa jolla T käyttää hymiöitä. "...usein tollaset jutut puhdistaa ilmaa, mut en mä kyl sitä toivo jos nähää ;)" VITTU. En pääse nyt mitenkään yli tuosta hymiöstä. 

Säälittävää. Koitat vaan lukee rivien välistä sen minkä haluisit lukee suoraan tekstistä. Kun se ei oikeesti tekstinä ilmesty, koitat repiä sen pakolla jostain kähysestä hymiöstä. Jatka elämääs äläkä jää menneeseen riutuun. Sillon kaikki pääsee helpommalla. 

Tiedän tekeväni väärin puhuessani T:n kanssa. Se satuttaa kakkia, mutta eniten siitä kärsin minä. Minun pitäisi osata olla itsekäs, rakastaa itseäni terveellä tavalla, mutta en osaa. En osaa, joten teen väärin. Ja väärin tekeminen sattuu minuun, mutta en osaa itkeä ilman fyysistä kipua.

Viiltely palaa kuvioihin. 4 päivää viiltämättä. Säälittävä suoritus verrattuna kuukauteen jonka olin jouluna tai kuuteen viikkoon kesällä.

Musiikkia.

//En ole osannut lisätä tätä mihinkään aikaisempaan tekstiini yhtään tämän paremmin. Mietin itsemurhaa. Mietin sitä, harkitsen sitä, välillä havahdun suunnittelemasta sitä. Katselin viime viikolla Skins maratonin ja rakastuin taas Effyn. Samaistuin häneen ja se järkytti minua. Minä pystyin vain itkemään, kun hän löytyi vessasta ranne auki. En itkenyt koska pelkäsin hänen kuolleen. Itkin, koska halusin itse olla siinä tilanteessa. Haluan taas niin kuolla.

Itken jälleen.

Lintuna

Koko päivän kaikki on mennyt pieleen. Olen huolimaton, laiska, valehtelija ja huono sisko.

Nukahdin 5 aikaan aamulla. Väsytti aivan helvetisti, mutta uni ei vain tullut. Asiat pyörivät mielessä, stressasin heräänkö ajoissa, ehdinkö fysiikan kokeeseen, saanko nukuttua tarpeeksi, mitä keskiviikkona tapahtuu.

Heräsin ajoissa ja olin saanut nukuttuakin sikeästi, väsymys oli vähentynyt. Puin vaatteet, meikkasin ja laitoin kengät jalkaan. Sitten kävin vielä nopeasti vessassa ja yhtäkkiä kaikki voimat katosivat. En jaksanut.

Pesin käteni ja kun kuivasin niitä pyyhkeeseen, katsoin samalla peiliin. Peilistä tuijotti vastaan väsynyt, kyllästynyt ilme, joka tuntui odottavan sitä viimeistä syytä purskahtaa itkuun.

Valuin lattialle istumaan ja hautasin kasvot käsiini. Istuin vessassa 5min ennen kuin nousin, riisuin kengät, sammutin valot ja menin takaisin peiton alle.

Heräsin uudelleen 12 jälkeen. L oli lähettänyt 11 jälkeen viestin, että voisi tulla käymään, katsomaan vaatteita, jotka olin luvannut hänelle. Valehtelin, että olen kipeä. En halunnut tunnustaa hänelle, että olen todella niin laiska, että kun enää pitäisi vetää takki päälle ja lähteä, minä menen takaisin sänkyyn nukkumaan.

Pari tuntia katselin DVDitä ja söin. Ja oksensin. 16 aikaan lähdin hakemaan pikkuveljeäni keskustasta, jonka kanssa menin katsomaan Hobitin. Sieltä sitten kotiin ja nyt olen pari tuntia ollut mummulla katsomassa telkkaria ja repimässä arpiani. 

Paljastin tänään virallisesti pikkuveljelleni, että poltan. Ei kuulosta isolta asialta, mutta toisaalta se on melko häpeällistä myöntää pikkuveljelle, jonka esikuva on ollut.

Tuntuu, että olen epäonnistunut siskon tehtävässä. Minun pitäisi olla hänelle roolimalli, joku jolle voi puhua kun tuntuu ettei vanhemmat ymmärrä, joku jolta pyytää apua läksyissä. Olen kaukana siitä.

Aina viikonloppuisin ja lomilla, kun olen mummulla, olen väsynyt ja ärtynyt. En tee muuta kuin nukun, jos minulle sanoo yhdenkin väärän sanan tai tulee liian lähelle, minä suutun, sanon pahasti. Yleensä suutun juuri pikkuveljelleni, muut tietävät, miksi haluan nukkua ja olla rauhassa.

Kaduttaa. Haluaisin kelata ajan takaisin siihen hetkeen, kun pikkuveljeni syntyi. Tekisin monta asiaa nyt toisin. Haluaisin vain olla se roolimalli veljelleni.

Mutta ei.
Olen epäonnistunut.
Siinäkin.

Musiikkia.

Pitääkö?

Minun päähäni tuli kauhea ajatus. Hävettää kirjoittaakin tämä.

Viillot ovat parantuneet. Tai kuivuneet kasaan. En saa niitä enää vuotamaan repimällä. Menneellä viikolla raatelemani käteni ovat taas ehjät.

Ajatus: pitäisi tehdä lisää.

Miten niin pitäisi tehdä lisää? En minä kuole, vaikken viiltelisikään. Sairasta. Aivan helvetin sairasta.

Mikä minuun on mennyt? Itkettää olla tällainen sekopää. Ahdistaa olla tällainen sekopää. En ole normaali. En todellakaan ole normaali.

Haluan viiltää. Minun pitäisi vain takoa päähäni se, ettei minun ole pakko viiltää.

Vittu. En osaa enää kirjoittakaan selkeästi. Kirjoitan vain kaiken mitä päähäni tulee. Helvetti.

Ei tästä tule mitään. Ei tule mitään. Mikään ei onnistu. Mistään ei tule mitään. Kaikki menee pieleen. Kaikki on aivan sekaisin.  Minä olen aivan sekaisin. Vitun vitun vittu. Kaikki hajoaa. Minä hajoan. Säröilen jo. Otan unilääkkeen ja koitan nukkua. Teippi särön päälle.

Haluan nukkumaan. Herätä sitten joskus, kun kaikki olisi hyvin.

Musiikkia.

"Wake me up, from this nightmare that I live." 

Tietämätön

Taas se sama kysymys.

"Mikä on?"

Tietäsinkin. Haluaisin kertoa tarkasti, mikä minulla on.

Mutta kun en tiedä. En vain tiedä.

Väsyttää. Nukuin yön taas tunnin pätkissä. Menin nukkumaan 23 aikaan ja heräsin 8. Heräsin yön aikana 11 kertaa. Vituttaa. Olen taas niin väsynyt ja se vain pahentaa oloani entisestään.

Kaikki asiat stressaavat.

Psykiatriselle ei ole vielä tullut kutsua. Haluaisin tietää tarkasti milloin ja mihin minun pitäisi mennä ja kuinka kauaksi aikaa, että pystyisin suunnittelemaan ja sopimaan tuleville viikoille tekemistä.

T. Aina ja iankaikkisesti T aiheuttaa päänvaivaa. Kerroin hänelle, että joudun psykiatriselle, joten jos hän haluaa nähdä ennen ensi vuotta pitäisi nähdä tällä viikolla. Toivoin todella, että hän haluaisi nähdä. Ei taida haluta. Jotenkin osasin odottaa sitä, mutta silti toivoin. Jokin pieni osa minusta toivoi, että joku kaipaisi minua niin paljon, että haluaisi nähdä minut.

Mutta ei kaipaa. Miksi kaipaisikaan? Olen turha. Väärä. Korvattavissa. Kaikki löytäisivät jonkun vielä paremman tilalleni. 

Jonkun, joka osaisi arvostaisi läheisiään enemmän. Jonkun, joka ei olisi näin herkkänahkainen, että ottaisi kaikesta aina itseensä.

Musiikkia.

~ I'm becoming afraid, it's already to late
I'm on my knees, please help me stay alive ~

Missä minä olen?

Lääkäri aamulla 8:20.

"Mitäs sulle kuuluu?"

"Hyvää tällä hetkellä."

Täytin jälleen uuden kyselyn. 28 pistettä.

"Millä osin susta tuntuu että sulla menee paremmin? Täst tuli edelleen tää 28 pistettä."

Silloin totuus löi päin näköä. Minulla menee huonosti. Oikeasti huonosti.

Istuin ruokailussa. Hiljaa. En sanonut kuin kaksi lyhyttä lausetta. 

Nekin vain kun minulta kysyttiin jotain.

Ykkösellä puhuin koko ajan, osallistuin jotenkin keskusteluun. Puhuin, nauroin, ylipäätään osallistuin.

Missä ykkösen minä olen?

Haluan hänet takaisin. Haluan osallistua, mutta en voi itselleni mitään. En voi tälle hiljaiselle, masentuneelle minälle mitään, en pysty ohittamaan sitä. Haluaisin, mutta en pysty.

Äidinkielen tunti. Istuin luokassa ja viestittelin L:n kanssa. Opettaja ei tullut paikalle. Ahdisti. Tuntui, että olin taas vain loukannut L:ää, vaikka olin halunnut kaikille vain hyvää. Nenääni nipisteli taas.

Lähdin. Lähes juoksin autoon. Autossa muutama kyynel valui poskelle. Apteekin kautta kämpälle.

Nukkumaan. Pakko nukkua, en kestä itseäni nyt. Pakenen itseäni uneen. Pakko sammuttaa ajatukseni. Ne ovat taas täysin pimeitä.

Musiikkia.

209.

Paha olla.

Ahmin.

Liikaa ruokaa. Liikaa.

Oksettaa. Ällöttää.

Paha olla.

Makaan sängyllä sakset vieressäni.
Tekisi mieli lyödä ne vatsaani.
Tai oikeastaan kylkuluiden ohi keuhkoihin.

Lopettaa hengittäminen.

Tukahduttaa itsensä.

Kadota.

Enkö saisi lähteä?

Sattuu.

Musiikkia.

~ I can feel the pain in the words that you say
Hidden in the letters that were written to no name ~